keskiviikko 21. joulukuuta 2016

20. luukku: Iiris



Iiris seisoi talon nurkalla odottamassa. Perkeleen Petteri saisi alkaa raahata rupista persettään aamiaiselle, että hän pääsisi hakemaan tavaransa mökistä ja lähtemään täältä helvettiin. Iiris ei ollut pelkästään vihainen, hän oli täynnä valkohehkuista raivoa. Nyt hän ymmärsi niitä, jotka pikaistuksissaan puukottivat puolisoaan. Jos hän nyt saisi veitsen käteensä ja Petterin kosketusetäisyydelle, hän ei epäröisi hetkeäkään. Se helvetin paskiainen oli parilla sanalla saanut tuhottua hänen suurimman unelmansa.
 
Iiris oli lapsesta lähtien tiennyt, että hän halusi äidiksi. Hän oli hoivannut innokkaasti pienempiä serkkujaan, ollut MLL:n lapsenvahtina teini-ikäisenä ja päässyt kahden kummilapsen myötä näkemään vielä paremmin lapsiperhe-elämää. Hän halusi lapsia ja perheen. Vuosia sitten hän oli tavannut Petterin, rakastunut nopeasti, suunnitellut jo ennen heidän häitään lasten nimiä ja miettinyt miten heidän piirteensä yhdistyisivät uudessa ihmisessä. Häiden jälkeen hän oli jättänyt ehkäisyn pois, mutta malttamattomasta odotuksesta huolimatta odotus ei ollut koskaan alkanut. Ja nyt se helvetin kyrvän puolikas oli päättänyt, että hän ei halunnutkaan isäksi. Oli tiennyt asian jo kuukausia, mutta silti ollut mukana yrittämässä. Milloin Petteristä oli tullut tuollainen tuuliviiri ja nahjus?

Samassa mökin ovi avautui, ja Petteri astui sieltä ulos. Iiris oli jo luullut, että hänen vihansa ei voisi enää kasvaa, mutta kuinka väärässä hän olikaan. Pienen pieni järjen ääni oli vielä kuultavissa kaiken vihan alla ja Iiris tajusi, että ei hyökkäyksellä ja sitä seuraavalla riidalla olisi mitään vaikutusta mihinkään. Hän ei saisi huutamalla Petteriä muuttamaan mieltään. Ja jos saisikin, haluaisiko hän enää miestä itselleen ja lapsensa isäksi? Iiriksestä tuntui lähes uskomattomalta kuinka äkkiä hänen avioliittonsa oli voinut romahtaa.

Petteri harppoi sisälle isoon taloon, Iiris odotti ja laski kymmenen. Vasta sen jälkeen hän uskaltautui liikkeelle ja kiiruhti mökkiin. Hetken hän harmitteli pedanttia luonnettaan, joka oli purkanut kaikki matkatavarat kaappeihin ja lipastoon, mutta alkoi sitten ripeässä tahdissa pakata omaa laukkuaan. Hänen suunnitelmansa eivät olleet vielä ihan selvät, mutta varma hän oli siitä, että hänen pitäisi päästä kauas Petteristä. Iiris kävi vessassa hakemassa kaikki tarvittavat toilettilaukkuunsa, sitten puuttuivatkin enää likaiset vaatteet. Ne hän sulloi muovipussissa kasan päällimmäiseksi ja sulki sitten sinisen matkalaukun. Iiris kiirehti mökistä ulos. Tähän asti hän oli suunnitelmissaan päässyt: hae tavarasi Petterin huomaamatta. Nyt hän tarvitsisi uuden suunnitelman, ja paikan missä kehittelisi sen. 

Iiriksen vaihtoehdot olivat vähissä, joten pian hän istui hevostallin käytävällä matkalaukkunsa päällä selaamassa juna- ja bussiaikatauluja. Auto oli Petterin nimissä, joten siihen hän ei voisi koskea. Lähimmästä kaupungista lähti junia Helsinkiin, vaikka oli tapaninpäivä. Iiris oli tiedosta iloisesti yllättynyt ja pitempiä pohtimatta osti lipun junaan ja tilasi taksin Valamäkeen. Helpottuneena poispääsystä hän venytteli niskojaan, ne olivat täysin jumissa salin sohvalla vietetystä viime yöstä. Tallin ovi avautui, ja yllätettynä Iiris kohotti katseensa. Mies seisoi hevosen kanssa tallin ovella.
- Päivää, tämä vain sanoi. Aivan kuin olisi täysin normaalia, että tallista löysi tuntemattomia naisia kököttämässä matkalaukkujensa päällä. Iiris vastasi tervehdykseen, ja mies talutti hevosen hänen ohitseen.
Iiris tunnisti miehen Pauliksi, joka oli ohjannut heidän rekiretkeään toissapäivänä. Se oli ollut vasta toissapäivänä. Jälleen Iiris sai ihmetellä kuinka nopeasti maailma voi muuttua.

Iiris tarkkaili sivusilmällä kuinka mies kiinnitti hevosen seinää ja alkoi harjata tätä. Kauankohan se taksin tulo kestäisi? Pitäisikö puhua jotain? Tuskin. Hän ei ollut juttutuulella, eikä vaikuttanut olevan Paulikaan, sillä hiljaisena tämä valjasti hevosen ja talutti sen kohta ulos. Jännittyneenä Iiris kuunteli kuinka pihalta kantautui puheensorinaa talliin asti. Toivottavasti retkeläiset ehtisivät lähteä ennen taksin tuloa, hän ei halunnut näyttäytyä tässä tilassa yhtään kenellekään. Joku kävi sulkemassa tallin oven, mutta ei onneksi vilkaissut sisään.

Minuutit matoivat eteenpäin ja lopulta Iiris uskaltautui kurkkaamaan tallin ovesta. Hevonen ja kyytiläiset olivat lähteneet, ja piha oli muutenkin tyhjä. Iiris tarkisti kännykästä soittoajan taksikeskukseen, hän oli odottanut kyytiä nyt 22 minuuttia. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä asti taksi tulisi, joten hän ei tiennyt oliko aikaa mennyt jo paljon vai vähän. Hänen siinä kuikuillessaan pihalle taksi viimein tuli. Iiris otti matkalaukun ja lähti ylittämään pihaa.
- Päivää, kuski sanoi, kun nousi auttamaan Iiristä laukun kanssa.
- Hei, Iiris vastasi ja luovutti tavaransa kuskin nostettavaksi.
Iiris istui taksin takapenkille ja antoi kuskille ohjeet minne pitäisi ajaa. Auto nytkähti liikkeelle, ja Iiris vilkaisi taakseen, kukaan tuskin oli huomannut hänen lähtöään. Hän nojasi kunnolla penkkiin, mutta ei rentoutunut. Ei tässä mielentilassa. Nyt ei tarvinnut enää miettiä, miten välttyisi kohtaamasta Petteriä ja kuinka pääsisi pois tilalta, joten ajatukset täyttivät vauva ja avioliitto. Iiris huokaisi. Hän halusi lapsen, siitä hän ei tinkisi. Petteri ei haluaisi isäksi, joten yhtälö oli sitä myöten selvä. Iiris tuijotti lumista maisemaa. Hän oli tullut tänne vasta kolme päivää sitten, joulumielellä ja toiveikkaana, mutta joutui lähtemään salaa yksin, hajonnut avioliitto takanaan. Viha alkoi vaihtua lamaannukseen. Mitä he olivat oikein tehneet? Kun eroon liitettiin etuliite avio, siitä tuli järkyttävän iso juttu. Ainakin hänelle. Iiris oli aina uskonut, että menisi vain yhden kerran naimisiin. Hän oli luullut Petterin tapaamisesta lähtien, että tässä olisi nyt se mies, jonka kanssa viettäisi elämänsä loppuun asti. Mitä hän nyt tekisi?

Junamatkakin taittui jonkinlaisessa usvassa. Mitä oli tapahtunut? Mitä tapahtuisi tulevaisuudessa? Miten hän selviäisi tästä kaikesta? Vastauksia ei löytynyt. Lopulta Iiris keskittyi vain hengittämään. Muiden matkustajien virrassa hän poistui junasta ja käveli laitureilta rautatieasemalle. Siellä hän koukkasi virrasta ja etsi istumapaikan. Hän oli ajatellut menevänsä kotiin, mutta nyt kun koti oli enää parin kilometrin päässä, Iiris alkoi epäröidä. Pystyisikö hän nyt menemään asuntoon, jonka seinillä oli heidän hääkuvansa, makuuhuoneessa yhteinen parisänky, Petterin golfbägi eteisen nurkassa ja hänen raskaustestivarastonsa vessan kaapissa? Muistoja ja uskomuksia asunto täynnä. Iiris ei voinut edes mennä ja tyhjentää raivoissaan Petterin tavaroita rappukäytävään, asunto kun oli puoliksi hänen ja puoliksi Petterin. Mitä hän tekisi?
Neuvottomana Iiris kaivoi puhelimen esiin. Hän oli pitänyt sitä äänettömällä, mutta kukaan ei ollut laittanut viestiä tai soittanut. Hän valitsi siskonsa puhelinnumeron ja nosti luurin korvalleen. Iiris odotti Orvokin vastausta, puhelimen tasaista tuuttausta kuunnellessaan hän katsoi matkalaukkuaan. Niin. Miksi hänen täytyisi mennä kotiin? Iiris lopetti puhelun ja aukaisi matkalaukun, tunnusteli sen sisätaskua ja passi oli siellä, missä hän sitä aina piti. Hänellä oli passi, luottokortti, matkalaukku ja lomaa tammikuun kuudenteen päivään asti. Seuraavaksi hän haki katseellaan aikataulut, I-juna lentokentälle lähtisi neljän minuutin kuluttua. Iiris nousi, otti matkalaukkunsa ja lähti takaisin laitureille. Se, että hänellä ei enää ollut avioliittoa, tarkoitti myös sitä, että hän ei ollut enää tilivelvollinen yhtään kenellekään ja saisi tehdä mitä halusi. Iiriksen kävellessä hänen puhelimensa soi. Hän pysähtyi vastaamaan siskolleen.
- Moi, olit soittanut, mutta olin just ottamassa loppukiriä lenkillä enkä viitsinyt soittaa. Oliko sulla tärkeetä? Orvokki kysyi edelleen hengästyneenä.
- Oli, mutta ei ollut enää. Minä olen matkalla lentokentälle, palaan vuoden alussa.
- Mitä? Sunhan piti olla jossain korvessa viettämässä Petterin kanssa tunnelmajoulua.
- Niin piti ja olinkin, mutta tuli vähän juttuja ja mun täytyy nyt lähteä miettimään asioita.
- Voisitko olla yhtään salaperäisempi, Orvokki tuhahti turhautuneena.
- Anteeksi. Mä soitin sulle, kun en tiennyt, että mitä tehdä. Mutta nyt keksin. Tiedät sitten, että olen hengissä.
- Mitä? Eikö kukaan muu tiedä sun lähdöstäsi?
- Ei.
- Iiris hemmetti, ala nyt selittää, isosiskon ääni alkoi kohota.
- Ei ehdi, mun juna lähtee. Laitellaan viestiä, Iiris sanoi ja lopetti puhelun odottamatta enää Orvokin vastausta.
Iiris työnsi kännykän laukkuunsa ja astui junaan.

2 kommenttia:

  1. Ihana kalenteri, kiitos kun kirjoitat! Aamuisin aina kiva avata uusi luukku ja jännittää mitä sattuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Kai sitä pitäisi itsensä takia kirjoittaa, mutta aika paljon minuun vaikuttavat te lukijat :) Minua vähän harmittaa, että aikataulutus ei ole oikein toiminut, mutta kiva kuulla, että tästä silti on iloa!

      Poista