16. luukku: Venla

Normaalisti Venla livahti aterioiden jälkeen nopeasti takaisin omaan huoneeseensa, mutta joulupäivän lounaan jälkeen hän jäi pöytään istumaan, vielä sittenkin kun kaikki muut olivat jo pöydästä nousseet. Venla oli väistellyt Arvia, kuten muitakin miehiä, mutta silti tämän kuolema tuntui kauhealta.

- Tarvitsetko apua? Venla huomasi tarjota, kun Hanna otti kannettavakseen kinkku- ja kalavadin.

- Kyllä nämä menevät, mutta haluatko kohta juoda kanssani kupin kahvia?

- Se olisi oikein mukavaa, Venla sanoi.

Ja niin se olisikin, Hannalla oli jotenkin rauhoittava vaikutus häneen.

Rilla tuli pyyhkimään tyhjennettyä pöytää aterian jäljistä, ja Venla rohkaistui kysymään hevosten kuulumisia.

- Paksusti ne voivat, kuten tähänkin asti. Huomiselle oli jälleen suunniteltu rekiretki, mutta saa nyt nähdä miten sen kanssa käy, kun-

Rilla ei täydentänyt lausetta, eikä hänen tarvinnutkaan, kyllä Venla tajusi. Olisivatko huomenna ihmiset jo valmiita riemukkaalle rekiretkelle? Toisaalta hän oli oppinut, että elämä kyllä jatkui. Aina. Vaikka ei olisi halunnutkaan.

- Täältä tulee kahvia, Hanna ilmoitti ja kantoi kannua toisessa kädessä ja kahta mukia toisessa.

- Olisitko Rilla halunnut istua meidän kanssa juomaan kupillisen? Venla kysyi.

- En mä kiitti, Rilla sanoi ja lähti keittiöön.

- Anteeksi, mutta en muista, tarvitsetko maitoa tai sokeria, Hanna tuumasi ennen kuin istui.

- Molempia kiitos, Venla sanoi. Pelkäsi taas, että hänestä oli liikaa vaivaa, vaikka tiesi samaan aikaan, että ei saisi kahvia mustana alas.

- Minäpäs käyn vielä hakemassa ne, ja piparitkin unohtuivat äsken kuormasta.

Hanna pyörähti vikkelästi ympäri ja palasi yhtä nopeasti. Hanna kaatoi kahvia kahteen mukiin ja tarjosi piparivatia Venlalle. Venla otti kaksi palaa sokeria, kaatoi maitoa niin, että kahvi muuttui mustasta vaaleanruskeaksi ja otti piparin.

- Minusta piparit menevät aina paistaessa pilalle, Hanna tunnusti, kun oli haukannut ensimmäisen palan.

- Eihän nämä ole edes palaneita, Venla ihmetteli.

- Joo, mutta minä rakastankin sitä taikinaa. Älä kerro Rillalle, mutta minulla on jääkaapissa piilossa taikinaa yksi kulhollinen. Tai oikeastaan puoli kulhollista. Enää, Hanna virnisti.

- Huuleni ovat sinetöidyt, Venla lupasi juhlallisesti ja otti toisen piparin.

- Ei tullut tästä päivästä ihan sellaista kuin kuvittelin, Hanna tunnusti pienen hiljaisuuden jälkeen.

- Kamala tapaus, Venla totesi myötätuntoisesti.

- Kaikenlaisia riskejä puntaroin mielessäni, kun lähdin yritystoimintaan, mutta tällainen ei käynyt mielessäkään. Ehkä se on kuolema karannut liian kauaksi minunkin mielestäni.

- Eiköhän se ole vähän kaikilta. Helpompi elää, kun ei koko ajan mieti kuolemaa.

- Niinkö? Hanna kysyi, ja Venla tajusi Hannan viittaavan häneen.

- En minä mieti kuolemaa, hän sanoi lähes uhmakkaasti.

Hanna hymyili lempeästi.

- Mutta jotain sinä kuitenkin mietit kovin paljon.

Venla siemaisi kahvia ja yritti vältellä vastaamasta kysymykseen. Hanna huomasi sen ja vaihtoi puheenaihetta.

- Oletko käynyt katsomassa hevosia?

- En, Venla vastasi hiljaa.

- Ai, minä ymmärsin sinun ja Rillan puheista, että sinä olit pitänyt ratsastusretkestä.

- Kyllä minä pidinkin, Venla puolustautui. Oikean syyn kertominen tuntui silti niin tyhmältä. Mutta tällä erää Hanna ei antanut periksi, hän istui hiljaa ja joi kahvia, söi piparia ja odotti, että Venla saisi sanotuksi jotain.

- Joskus vain… Joskus pelko määrittää niin paljon sitä, mitä ihminen pystyy tekemään. Nimenomaan pystyy, tässä ei halusta puhuta mitään, Venla puhui hiljaisella äänellä ja tuijotti kahvikuppiaan.

- Mutta et sinä ymmärrä, sinä et varmasti pelkää mitään.

Kuului vaimea hymähdys, ja Venla uskaltautui katsomaan Hannaan.

- Kyllähän minullakin on pelkoja, mutta ei niin isoja ja ehkä se on tarkoituskin. Mieti nyt sitä kuinka paljon sinä pelkäät. Mitä jos olisit elänyt koko elämäsi samanlaisen pelon kanssa, millaista se olisi?

- Helvettiä, Venla henkäisi nopeasti, ajattelematta.

- Niinpä. Enkä uskokaan, että sinä loppuelämäsi pelkäät samalla tavoin, yhtä vahvasti. Pelko on vain tunne, ja tunteilla on tapana haaleta, muuttua, vaihdella.

Venla käänsi katseensa ikkunaan, Hannan sanat olivat niin rohkaisevia ja hän halusi uskoa niihin niin paljon, että se teki jo kipeää. Mutta hänestä tuntui, että hän ei olisi tarpeeksi vahva.

- On minullakin ollut hetkiä, että en ole jaksanut. Esimerkiksi avioeroni jälkeen olisin halunnut vain hautautua sängyn pohjalle märehtimään epäonnistumista ja jätetyksi tulemista, mutta lasten takia oli pakko jaksaa. Mikä on toisaalta aika jännä juttu. Minä jaksoin ja olin vahva lasten takia, mutta kyllä ihmisen pitäisi olla itselleen niin rakas ja tärkeä, että jatkaa oman itsensä takia, vaikka kuinka sataisi paskaa niskaan.

Venla kallisti päätään ja mietti sanoja. Ei ollut ihan varma. Rakastiko hän itseään niin paljon, että edes yrittäisi päästä takaisin tasapainoon ja kiinni normaaliin elämään?

- Toinen mikä auttaa on aika. Nykyisin kun ajattelen tai puhun avioerosta, niin ei se enää sen kummemmalta tunnu, vaikka silloin olin varma, että rinnassa on avohaava.

- Miten sinä sait haavan umpeen?

Haavoittunut hänkin oli. Venlasta tuntui usein siltä, että hänet oli revitty kahtia, eikä hän saisi ikinä paloja takaisin yhteen.

- Odotin, itkin, join viiniä, puhuin, huusin, raivosin ja annoin anteeksi.

- Kenelle?

- Itselleni ja ex-miehelleni. Hän teki minua kohtaan väärin, mutta tiesin, että jos jään sitä hautomaan, katkeruus tuhoaa minut. Itselleni sen anteeksi, että en pystynyt estämään tapahtunutta.

- Kiitos kahvista, Venla sanoi tukahtuneesti, keskustelu liikkui aivan liian lähellä hänen kipeitä kohtiaan. Hänen piti päästä nyt miettimään ja rauhoittumaan.

- Onko kaikki hyvin? Hanna kysyi huolestuneena.

- On, on, minun täytyy vaan päästä ajattelemaan rauhassa.

Ehkä Hanna ymmärsi, tai ainakin tämä antoi hänen lähteä rauhassa. Venla kiiruhti huoneeseensa. Kun ovi oli varmasti lukossa, hän liukui istumaan ovea vasten ja veti polvet rinnalleen. Ei hätää, hän kuiskasi itselleen. Hannan sanat pyörivät hänen päässään. Jaksaminen itsensä takia, aika, anteeksiantaminen siitä, että toinen oli tehnyt väärin häntä kohtaan, että hän oli itse antanut sen tapahtua. Hän oli antanut sen sinisilmäisyyttään tapahtua. Venla hengitti kiihtyneenä, kyyneleet eivät olleet kaukana, mutta jäivät tällä kertaa tulematta. Itkun sijaan hän vääntäytyi pystyyn ja käveli ikkunan luo. Siellä pihan perällä Lippo ja Lyyti seisoivat syömässä. Niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Pelko, pelko, pelko.

Pelkkä pelko, ei todellista vaaraa.

Varovasti Venla alkoi pukea lisää kerroksia päälleen. Viimein hän livahti eteiseen, puki takin ja kengät ja oli valmis pihalle. Aikoiko hän todella tehdä tämän? Ilmeisesti, sillä käsi oli jo ojentunut ovenkahvalle. Venla avasi oven, tunsi pakkasen heti kasvoillaan ja lähti kohti tarhaa. Koko matkan hän oli valppaana, odotti askeleita, ääniä, hyökkäystä, mutta mitään ei tapahtunut. Pihalla ei varmasti edes ollut muita kuin hän. Venla pysähtyi aidan viereen. Hevosen vilkaisivat häntä, mutta eivät jättäneet heinäkasaansa.

- Lippo hei, tule tänne, Venla kutsui, mutta mitään reaktiota se hevosessa ei aiheuttanut.

- Olinpas tyhmä, kun en hoksannut tuoda mukanani leipää tai porkkanoita. Enhän minä tietenkään kiinnosta, jos ei ole lahjuksia. No seuraavalla kerralla sitten, Venla lupasi.

Hän nojasi aitaan ja seurasi hevosten syömistä joulupäivän auringon laskiessa. Viimein Lippo nosti päänsä ja käveli tallin seinustalla olevalle juomakupille. Venla käveli Lipon viereen ja odotti, että hevonen sai juotua.

- Hei, sopisiko pieni rapsuttelutuokio? Venla kysyi, kun Lippo kohotti päänsä tynnyristä veden jäädessä pisaroiksi sen turpakarvoihin. Lippo otti uteliaan askeleen häntä lähemmäksi, ja Venla yletti koskemaan hevoseen. Hetken hän sai rauhassa silitellä Lipon päätä ja kaulaa, mutta sitten heinäkasa vei voiton ja hevonen palasi syömään. Hymyillen Venla katsoi kaksikkoa, tajusi sitten katsoa ympärilleen ja huomasi pimeän jo laskeutuneen. Sydän hyppäsi kurkkuun, mutta viiveellä entiseen verrattuna. Hän kipaisi pihan poikki takaisin talolle. Pääsi huoneeseensa kenenkään näkemättä ja istui sitten sängylleen. Hän oli uskaltanut ja mitään kamalaa ei ollutkaan tapahtunut! Ehkä hän uskaltaisi uskaltaa joskus toistekin.

17. luukku