Normaalisti Venla livahti aterioiden jälkeen nopeasti takaisin omaan huoneeseensa, mutta joulupäivän lounaan jälkeen hän jäi pöytään istumaan, vielä sittenkin kun kaikki muut olivat jo pöydästä nousseet. Venla oli väistellyt Arvia, kuten muitakin miehiä, mutta silti tämän kuolema tuntui kauhealta.
- Tarvitsetko apua? Venla huomasi tarjota, kun Hanna otti
kannettavakseen kinkku- ja kalavadin.
- Kyllä nämä menevät, mutta haluatko kohta juoda kanssani
kupin kahvia?
- Se olisi oikein mukavaa, Venla sanoi.
Ja niin se olisikin, Hannalla oli jotenkin rauhoittava
vaikutus häneen.
Rilla tuli pyyhkimään tyhjennettyä pöytää aterian jäljistä,
ja Venla rohkaistui kysymään hevosten kuulumisia.
- Paksusti ne voivat, kuten tähänkin asti. Huomiselle oli
jälleen suunniteltu rekiretki, mutta saa nyt nähdä miten sen kanssa käy, kun-
Rilla ei täydentänyt lausetta, eikä hänen tarvinnutkaan,
kyllä Venla tajusi. Olisivatko huomenna ihmiset jo valmiita riemukkaalle
rekiretkelle? Toisaalta hän oli oppinut, että elämä kyllä jatkui. Aina. Vaikka
ei olisi halunnutkaan.
- Täältä tulee kahvia, Hanna ilmoitti ja kantoi kannua
toisessa kädessä ja kahta mukia toisessa.
- Olisitko Rilla halunnut istua meidän kanssa juomaan
kupillisen? Venla kysyi.
- En mä kiitti, Rilla sanoi ja lähti keittiöön.
- Anteeksi, mutta en muista, tarvitsetko maitoa tai
sokeria, Hanna tuumasi ennen kuin istui.
- Molempia kiitos, Venla sanoi. Pelkäsi taas, että hänestä
oli liikaa vaivaa, vaikka tiesi samaan aikaan, että ei saisi kahvia mustana
alas.
- Minäpäs käyn vielä hakemassa ne, ja piparitkin unohtuivat
äsken kuormasta.
Hanna pyörähti vikkelästi ympäri ja palasi yhtä nopeasti.
Hanna kaatoi kahvia kahteen mukiin ja tarjosi piparivatia Venlalle. Venla otti
kaksi palaa sokeria, kaatoi maitoa niin, että kahvi muuttui mustasta
vaaleanruskeaksi ja otti piparin.
- Minusta piparit menevät aina paistaessa pilalle, Hanna
tunnusti, kun oli haukannut ensimmäisen palan.
- Eihän nämä ole edes palaneita, Venla ihmetteli.
- Joo, mutta minä rakastankin sitä taikinaa. Älä kerro
Rillalle, mutta minulla on jääkaapissa piilossa taikinaa yksi kulhollinen. Tai
oikeastaan puoli kulhollista. Enää, Hanna virnisti.
- Huuleni ovat sinetöidyt, Venla lupasi juhlallisesti ja
otti toisen piparin.
- Ei tullut tästä päivästä ihan sellaista kuin kuvittelin,
Hanna tunnusti pienen hiljaisuuden jälkeen.
- Kamala tapaus, Venla totesi myötätuntoisesti.
- Kaikenlaisia riskejä puntaroin mielessäni, kun lähdin
yritystoimintaan, mutta tällainen ei käynyt mielessäkään. Ehkä se on kuolema
karannut liian kauaksi minunkin mielestäni.
- Eiköhän se ole vähän kaikilta. Helpompi elää, kun ei koko
ajan mieti kuolemaa.
- Niinkö? Hanna kysyi, ja Venla tajusi Hannan viittaavan
häneen.
- En minä mieti kuolemaa, hän sanoi lähes uhmakkaasti.
Hanna hymyili lempeästi.
- Mutta jotain sinä kuitenkin mietit kovin paljon.
Venla siemaisi kahvia ja yritti vältellä vastaamasta
kysymykseen. Hanna huomasi sen ja vaihtoi puheenaihetta.
- Oletko käynyt katsomassa hevosia?
- En, Venla vastasi hiljaa.
- Ai, minä ymmärsin sinun ja Rillan puheista, että sinä olit
pitänyt ratsastusretkestä.
- Kyllä minä pidinkin, Venla puolustautui. Oikean syyn
kertominen tuntui silti niin tyhmältä. Mutta tällä erää Hanna ei antanut
periksi, hän istui hiljaa ja joi kahvia, söi piparia ja odotti, että Venla
saisi sanotuksi jotain.
- Joskus vain… Joskus pelko määrittää niin paljon sitä,
mitä ihminen pystyy tekemään. Nimenomaan pystyy, tässä ei halusta puhuta
mitään, Venla puhui hiljaisella äänellä ja tuijotti kahvikuppiaan.
- Mutta et sinä ymmärrä, sinä et varmasti pelkää mitään.
Kuului vaimea hymähdys, ja Venla uskaltautui katsomaan
Hannaan.
- Kyllähän minullakin on pelkoja, mutta ei niin isoja ja
ehkä se on tarkoituskin. Mieti nyt sitä kuinka paljon sinä pelkäät. Mitä jos
olisit elänyt koko elämäsi samanlaisen pelon kanssa, millaista se olisi?
- Helvettiä, Venla henkäisi nopeasti, ajattelematta.
- Niinpä. Enkä uskokaan, että sinä loppuelämäsi pelkäät
samalla tavoin, yhtä vahvasti. Pelko on vain tunne, ja tunteilla on tapana
haaleta, muuttua, vaihdella.
Venla käänsi katseensa ikkunaan, Hannan sanat olivat niin
rohkaisevia ja hän halusi uskoa niihin niin paljon, että se teki jo kipeää.
Mutta hänestä tuntui, että hän ei olisi tarpeeksi vahva.
- On minullakin ollut hetkiä, että en ole jaksanut.
Esimerkiksi avioeroni jälkeen olisin halunnut vain hautautua sängyn pohjalle
märehtimään epäonnistumista ja jätetyksi tulemista, mutta lasten takia oli
pakko jaksaa. Mikä on toisaalta aika jännä juttu. Minä jaksoin ja olin vahva
lasten takia, mutta kyllä ihmisen pitäisi olla itselleen niin rakas ja tärkeä,
että jatkaa oman itsensä takia, vaikka kuinka sataisi paskaa niskaan.
Venla kallisti päätään ja mietti sanoja. Ei ollut ihan
varma. Rakastiko hän itseään niin paljon, että edes yrittäisi päästä takaisin
tasapainoon ja kiinni normaaliin elämään?
- Toinen mikä auttaa on aika. Nykyisin kun ajattelen tai
puhun avioerosta, niin ei se enää sen kummemmalta tunnu, vaikka silloin olin
varma, että rinnassa on avohaava.
- Miten sinä sait haavan umpeen?
Haavoittunut hänkin oli. Venlasta tuntui usein siltä, että
hänet oli revitty kahtia, eikä hän saisi ikinä paloja takaisin yhteen.
- Odotin, itkin, join viiniä, puhuin, huusin, raivosin ja
annoin anteeksi.
- Kenelle?
- Itselleni ja ex-miehelleni. Hän teki minua kohtaan väärin,
mutta tiesin, että jos jään sitä hautomaan, katkeruus tuhoaa minut. Itselleni
sen anteeksi, että en pystynyt estämään tapahtunutta.
- Kiitos kahvista, Venla sanoi tukahtuneesti, keskustelu
liikkui aivan liian lähellä hänen kipeitä kohtiaan. Hänen piti päästä nyt
miettimään ja rauhoittumaan.
- Onko kaikki hyvin? Hanna kysyi huolestuneena.
- On, on, minun täytyy vaan päästä ajattelemaan rauhassa.
Ehkä Hanna ymmärsi, tai ainakin tämä antoi hänen lähteä
rauhassa. Venla kiiruhti huoneeseensa. Kun ovi oli varmasti lukossa, hän liukui
istumaan ovea vasten ja veti polvet rinnalleen. Ei hätää, hän kuiskasi
itselleen. Hannan sanat pyörivät hänen päässään. Jaksaminen itsensä takia,
aika, anteeksiantaminen siitä, että toinen oli tehnyt väärin häntä kohtaan,
että hän oli itse antanut sen tapahtua. Hän oli antanut sen sinisilmäisyyttään
tapahtua. Venla hengitti kiihtyneenä, kyyneleet eivät olleet kaukana, mutta
jäivät tällä kertaa tulematta. Itkun sijaan hän vääntäytyi pystyyn ja käveli
ikkunan luo. Siellä pihan perällä Lippo ja Lyyti seisoivat syömässä. Niin
lähellä, mutta silti niin kaukana. Pelko, pelko, pelko.
Pelkkä pelko, ei todellista vaaraa.
Varovasti Venla alkoi pukea lisää kerroksia päälleen.
Viimein hän livahti eteiseen, puki takin ja kengät ja oli valmis pihalle.
Aikoiko hän todella tehdä tämän? Ilmeisesti, sillä käsi oli jo ojentunut
ovenkahvalle. Venla avasi oven, tunsi pakkasen heti kasvoillaan ja lähti kohti
tarhaa. Koko matkan hän oli valppaana, odotti askeleita, ääniä, hyökkäystä,
mutta mitään ei tapahtunut. Pihalla ei varmasti edes ollut muita kuin hän.
Venla pysähtyi aidan viereen. Hevosen vilkaisivat häntä, mutta eivät jättäneet heinäkasaansa.
- Lippo hei, tule tänne, Venla kutsui, mutta mitään
reaktiota se hevosessa ei aiheuttanut.
- Olinpas tyhmä, kun en hoksannut tuoda mukanani leipää tai
porkkanoita. Enhän minä tietenkään kiinnosta, jos ei ole lahjuksia. No
seuraavalla kerralla sitten, Venla lupasi.
Hän nojasi aitaan ja seurasi hevosten syömistä joulupäivän
auringon laskiessa. Viimein Lippo nosti päänsä ja käveli tallin seinustalla
olevalle juomakupille. Venla käveli Lipon viereen ja odotti, että hevonen sai
juotua.
- Hei, sopisiko pieni rapsuttelutuokio? Venla kysyi, kun
Lippo kohotti päänsä tynnyristä veden jäädessä pisaroiksi sen turpakarvoihin.
Lippo otti uteliaan askeleen häntä lähemmäksi, ja Venla yletti koskemaan
hevoseen. Hetken hän sai rauhassa silitellä Lipon päätä ja kaulaa, mutta sitten
heinäkasa vei voiton ja hevonen palasi syömään. Hymyillen Venla katsoi
kaksikkoa, tajusi sitten katsoa ympärilleen ja huomasi pimeän jo laskeutuneen.
Sydän hyppäsi kurkkuun, mutta viiveellä entiseen verrattuna. Hän kipaisi pihan
poikki takaisin talolle. Pääsi huoneeseensa kenenkään näkemättä ja istui sitten
sängylleen. Hän oli uskaltanut ja mitään kamalaa ei ollutkaan tapahtunut! Ehkä
hän uskaltaisi uskaltaa joskus toistekin.
17. luukku
17. luukku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti