keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kepeä kipeä kevät, osa 11

Kevät vaihtui saumattomasti kesään, opiskelu kesätöihin ja päivien vieriessä alkoi Cecilian mieli muuttua mustasta tummansiniseen ja violettiin ja niiden jälkeen värit alkoivat palata hänen mielialoihinsa. Tulivat auringonkeltaiset päivät biitsillä, roseenvaaleanpunaiset illat Mattolaiturilla ystävien kanssa, jakkupuvunsiniset päivät toimistolla ja setelinvihreät ostosmatkat Tukholmaan ja Tallinnaan. Cecilia tiesi kantavansa muistoa Kristasta aina mukanaan. Aika oli taittanut pahimman kivun menetyksestä ja silannut hyvät muistot entistä paremmaksi. Väärältähän Kristan kohtalo edelleen tuntui, mutta Cecilia yritti olla liikaa ajattelematta asioita, joille ei kukaan vain voinut mitään.

Eräänä sunnuntaisena iltapäivänä Cecilia palasi Hietsusta Viivin ja Jennyn kanssa. Iho oli edelleen kuuma auringon alla vietetyistä tunneista. Cecilia oli vetäissyt bikiniensä päälle vain farkkushortsit ja ohkaisen topin, jalassa oli varvassandaalit ja pinkkiä kynsilakkaa. Cecilia nauroi äänekkäästi kuunnellessaan Viivin mietteitä tuoreesta Tinder-matchista, Viivi oli heidän ystäväporukkansa Bridget Jones. Cecilia nosti aurinkolaseja paremmin nenälleen ja hänen huomionsa kiinnittyi tien toisella puolella kävelevään hahmoon. Ehkä hän ei muuten olisi kiinnittänyt huomiota koko tyyppiin, ellei tämä olisi niin kovasti yrittänyt olla huomaamaton.
- Rasmus, Cecilia huikkasi.
Rasmus selvästi kuuli hänen huutonsa, sillä hän tihensi askeleita entisestään. Cecilia mietti pienen hetken, että antaisi pojan mennä, mutta hän muisti edelleen heidän känni-iltansa ja olihan hän myös miettinyt mitä Kristan perheelle kuului.
- Mä jään juttelemaan Rasmuksen kanssa, menkää vaan, Cecilia sanoi ystävilleen ja pyyhälsi sitten tien yli Rasmuksen perään.
- Odota nyt, Cecilia huusi ja sai viimein Rasmuksen pysähtymään. Cecilia harppoi heitä erottavat metrit kiinni. Rasmus kääntyi ja mulkoili häntä tutusti otsatukkansa alta, valmiina puolustautumaan tai hyökkäämään.
- Mitä? Rasmus äyskähti, kun Cecilia oli päässyt lähemmäksi.
- Että hei vaan sullekin, Cecilia tokaisi. Olisi selvästikin pitänyt antaa Rasmuksen mennä.
- No hei vaan, Rasmus mutisi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.
Cecilia huomasi vaaleanpunaisen ruusun pojan kädessä.
- Ootko sä juhliin menossa? Cecilia kysyi ja nyökkäsi kukkaa kohden.
Rasmuksen ilme muuttui sulkeutuneesta tuskaiseksi.
- Todella. Meinasin just käydä ensimmäistä kertaa Kristan haudalla.
Cecilia nielaisi. Miten helvetissä hän aina onnistui puhumaan pahimmat sammakkonsa juuri Rasmuksen edessä tai mokailemaan muuten vaan?
- Voi. Anteeksi. Mä en tiennyt tai tajunnut. Taaskaan.
Rasmus ei sanonut mitään, näytti vain entistä valmiimmalta jatkamaan matkaansa.
- Voinko mä lähteä sun mukaan? Cecilia kysyi.
- Tämä on vapaa maa, Rasmus mutisi ja kääntyi kannoillaan.
Cecilia mietti puoli sekuntia ja lähti sitten Rasmuksen perään. Hän oli kyllä harkinnut Kristan haudalla käymistä, mutta hänellä ei ollut tietoa sen sijainnista eikä ollut kehdannut etsiä Kristan vanhempien tietoja kysyäkseen asiasta. Cecilia kipitti Rasmuksen rinnalle, släbärit olivat heikossa asemassa tennareihin verrattuna, mutta sitkeästi Cecilia pysyi vauhdissa.

- Miten teillä on mennyt?
- Äiti on edelleen sairauslomalla ja isä aina töissä.
- Entäs sä?
- Mitä minusta?
Cecilia huokaisi, Rasmus oli todella yhteistyöhaluinen.
- Kuinka sä olet…
Cecilia jäi miettimään lauseen loppua. Pystynyt jatkamaan elämääsi siskosi kuoltua? Alkanut toipua? Käsitellyt suruasi?
- Voinut? hän viimein lisäsi neutraalin lopetuksen.
- Helvetin hienosti.
- Kuule, mä olen nähnyt sun itkevän, kuten sä olet nähnyt minut. Me on juteltu tästä asiasta ennenkin, ja paljon isommin kuin nyt, joten turhan myöhäistä yrittää esittää piikikästä, Cecilia tykitti.
- Mitä sua edes kiinnostaa? Vai oonko mä sun seuraava hyväntekeväisyyskohde? Mun rajatonta ihailua vaan ei saa jollain kassilla tai huivilla.
- Älä halvenna Kristaa, meidän ystävyys oli paljon muutakin kuin rättejä.
- Mä en ikinä halventais mun siskoa, Rasmus ärähti ja kääntyi katsomaan häntä tuimasti.
Cecilia kohotti leukaansa uhmakkaasti, sillä Rasmus oli häntä sen verran pitempi.
- Jatketaanko tappelua vai mennäänkö tuonne? Cecilia kysyi jäätävästi ja osoitti hautausmaan porttia, joka oli kuin huomaamatta ilmestynyt heidän eteensä.

Rasmuksen raivo häipyi saman tien ja tämän hartiat valahtivat noin puoli metriä alaspäin. Cecilian suuttumus laimeni. Hän alkoi pohtia mitä Rasmus oli aiemmin sanonut, vasta nyt käymässä Kristan haudalla? Kuolemastahan oli yli kolme kuukautta.
- Tule vaan, Cecilia sanoi pehmeästi ja lähti kohti porttia.
Askeleita ei kuulunut hänen takaansa, joten Cecilia vilkaisi olkansa yli. Rasmus seisoi edelleen paikoillaan.
- Mikä on? Cecilia kysyi.
- Mä en taida pystyä tähän.
Cecilia palasi takaisin. Katsoi Rasmusta pitkään ja tutkivasti, tämä väisti hänen katsettaan ja oli keskittynyt kuuntelemaan sisäisiä ahdistuksiaan.
- Ei mitään hätää, mä olen sun kanssasi. Voit ottaa vaikka kädestä kiinni?
- Miksi ihmeessä mä niin tekisin? Rasmus tuhahti pilkallisesti.
Cecilia tukahdutti hymynsä, ei Rasmus ihan vielä romahduspisteessä ollut, jos pystyi vielä olemaan nenäkäs.

Epäröimättä Cecilia tarttui Rasmuksen vapaaseen käteen.
- Mennään, hän sanoi pehmeästi. Ja Rasmus lähti kuin lähtikin seuraamaan häntä, hetken Cecilia tunsi olonsa isosiskoksi. Sitten hautausmaan harras hiljaisuus sai hänet valtoihinsa. Hän tunsi Rasmuksen otteen tiukentuvan hänen kädestään.
- Minne? Cecilia kuiskasi.
- Suoraan ja tuolta ison koivun kohdalta oikealle.
Cecilia mietti pitäisikö hänen sanoa jotain, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että mitkään sanat eivät saisi Rasmuksen oloa helpommaksi. Hän olisi tässä ja se saisi riittää. Cecilia antoi Rasmuksen olla rauhassa ja luki ohi kulkiessaan nimiä ja päivämääriä kivissä. Siinä oli kaikki mitä ihmisestä jäi merkiksi hänen olemassaolostaan. Niin ja muistot jäljellejääneiden mieliin, mutta muistot olivat katoavaisia. Muistaisiko häntäkään kukaan sadan vuoden päästä? Tai kahdensadan? Olisiko sillä ylipäätään väliä?
Hänen pohdintansa keskeytyivät, kun Rasmus vaihtoi suuntaa. He etenivät vielä muutaman metrin ja pysähtyivät sitten. Yksinkertainen punaruskea kivi, perheen sukunimi, Kristan etunimet. Tähden vieressä päivämäärä ja ristin vieressä toinen. Kiven oikeassa reunassa kolme lentävää lintua. Rasmus puristi entistä tiukemmin hänen kättään, tämä hengitti niin pinnallisesti, että Cecilia saattoi kuulla sen. Cecilia oli tuntenut rauhan ja jonkinlaisen häivähdyksen Kristasta. Ei mitään aaveita, mutta muisto tytöstä oli tässä vahvempi kuin missään muualla. Rasmuksella oli selvästi vaikeampaa.
- Kaunis hautakivi, hän sanoi.
- Mennään pois, Rasmus kuiskasi.
Cecilia vilkaisi Rasmusta, joka oli entistä kalpeampi, tämän silmät pälyilivät villinä joka suuntaan ja rintakehä kohoili, kuin ei maailmassa olisi tarpeeksi happea sen täyttämiseen.
- Ei hätää, Cecilia sanoi. Hän otti ruusun muovikääreineen Rasmuksen kädestä. - Jätetään tämä tänne ja mennään sitten, okei?
Rasmus nyökkäsi. Cecilia ei nähnyt haudan vierellä vihreää kartiota tai muuta maljakkoa muistuttavaa, joten hän asetti ruusun hautakiven päälle.
- No nyt, Cecilia totesi ja tarjosi jälleen kättään. Hänen ihmeekseen Rasmus tarttui siihen vapaaehtoisesti ja siinä missä hän oli äsken johdattanut heitä, nyt Rasmus käveli ripeästi pois, kuin joku olisi ajanut häntä takaa. Cecilia seurasi puolijuoksua läpi hiljaisen maan. He pääsivät porteista takaisin kadulle ja Rasmus huokasi raskaasti.
- Milloin tämä loppuu?
Epätoivo oli vaivoin pinnan alle piilotettu ja purskahti nyt täysin esiin. Cecilialla ei ollut vastausta.
- Tässä lähellä on kiva kahvila, mennään käymään siellä, hän sanoi hiljaa. Ei uskaltanut jättää Rasmusta nyt, tuossa tilassa, yksin.
- Ihan sama, Rasmus mutisi ja hieroi kasvojaan kuin yrittäisi saada ihon irtoamaan.
 Hän lähti seuraamaan, kun Cecilia lähti kävelemään. Tequila-iltana sokea oli taluttanut sokeaa, mutta nyt Cecilia oli se, joka näki, moneltakin eri kantilta.

Kahvila oli pieni ja viihtyisä, Cecilia ohjasi Rasmuksen nurkkapöytään istumaan. Päivä oli liian lämmin kahville, joten Cecilia osti limsapullon ja otti kaksi lasia mukaansa pöytään.
- Miten sä voit? Cecilia kysyi ja kaatoi Cokista laseihin.
- Ihan hyvin.
- Oikeesti? Cecilia vaati tietää.
- Nyt vai yleensä?
- Mä haluan tietää molemmat, Cecilia huokasi ja alkoi kypsyä Rasmuksen välttelyyn.
- Kyllä se tästä nyt kun mä pääsin pois sieltä, Rasmus mutisi ja maistoi hajamielisesti limsaansa.
- Mitä sulle tapahtui?
- Vaikka mä en nyt ole Kristaa odottanutkaan kotiin ja oon kyllä tajunnut sen kuoleman, niin silti tuon paikan näkeminen. Nimi hautakivessä, arkku siellä maan alla, teki siitä taas todellisempaa. Kipeempää.
- Miten sulla noin muuten menee?
- Mä pääsin lääkikseen.
- Wow, onnea! Sehän on tosi mahtava juttu, Cecilia innostui.
Rasmus hymähti. Cecilia ei osannut tulkita äännähdystä.
- Mitä?
- Ei sekään tunnu miltään. Lähinnä mä ihmettelen, miten mä kaiken keskellä olen pystynyt siellä pääsykokeissa vastaamaan tarpeeksi oikein. Ehkä niillä on tapahtunut joku virhe.
- Ehkä sä olet niin hyvä. Ja eikö tämä nyt ole hyvä juttu muutenkin? Saat syksyllä keskitettyä ajatuksesi johonkin.
- Mä en tiedä pystynkö mä siihen. Tai siis jaksanko. Nytkin tunnen olevani ihan äärirajoilla, kun vaan pääsen ylös sängystä.

Cecilia katsoi Rasmusta mietteliäänä. Todennäköisesti tämä oli tyypillinen suomalainen mies.
- Ootko sä puhunut tästä kenellekään?
- En.
- No miksi et? Puhuminen voisi auttaa.
- Tuota saatanan fraasia tulee joka tuutista. Mihin se puhuminen oikein auttaa? Se ei tuo Kristaa takaisin. Se ei poista sitä, että mä olen kuusivuotiaasta asti joutunut seuraamaan kuinka mun ainut siskoni on enempi vähempi vaarassa kuolla joka hetki. Mun puhumiseni ei saa äitiä tai isää tolpilleen. Mä olen surullinen, puhki, vihainen, vittuuntunut ja välinpitämätön, mutta ne on vaan tunteita. Ne menee ohi, kunhan aika kuluu.
- Meneekö?
- Miksi ei menis? Ethän sinäkään ole 24/7/365 onnellinen tai surullinen.
- Mä en olekaan menettänyt ketään noin läheistä.
Rasmus katsoi tuskastuneena Ceciliaa.
- Mä en tiedä miksi puhuminen auttaisi, mutta monet mua viisaammat sitä suosittelee, joten kai siinä jotain perää on, Cecilia penäsi.
- Anna olla.
- No, puhuthan sä mullekin. Joku psykologi vaan voisi olla paremmin kartalla miten edetä.
- Sä olet eri.
- Kuinka niin? Cecilia kysyi ihmeissään.
- Koska jos mä en vastaa sulle, saan vain tusinan entistä vihaisempaa kysymystä takaisin ja jonkun vittumaisen saarnan vielä kaupanpäälle. Etkä jätä rauhaan ennen kuin saat haluamasi.
Cecilia hymyili kuvailulle, saattoi hyvinkin pitää paikkaansa.
- Mä olen vain huolissani susta.
- Miksi?
- Ehkä muhun ohjelmoitu, joku “auta Perhon sisaruksia”- koodi.
Rasmus pyöräytti silmiään ja joi vähän limsaa.
- No ei vaan, Kristasta ehti tulla mulle tärkeä, ja sä olit todella tärkeä Kristalle, joten siinä kai se logiikka on. Vaikka sä olet käsittämättömän hankala tapaus.
- Sinähän se olet täys… Rasmus jäi selvästi miettimään diplomaattisempaa kuvailua Ceciliasta.
Ceciliaa hymyilytti jälleen. Millähän poika korvaisi jääräpäisen vittupään?
- Puskutraktori.
- Häh?
- Joku sellainen, joka jyrää kaiken saadakseen oman tahtonsa läpi.
Cecilia naurahti, tarpeeksi lähellä. Hän katsoi kahvilan seinällä olevaa kelloa. Hänen treffinsä lähestyivät.
- Anna sun puhelinnumero.
- Miksi?
- Että mä voin ensi viikolla soittaa ja pyytää sua uudelleen kahville. Mun pitää nyt lähteä, mutta meillä on vielä paljon juteltavaa.
- Et kai sä olet ihastunut muhun? Rasmus kysyi. Cecilia näki ensimmäistä kertaa pilkahduksen Rasmuksen silmissä.
- Busted, hän hymyili leveästi.
- Sori, mutta mä en lämpene noin vanhoille.
- Vanhoille? Cecilia kysyi sydämistyneenä.
Ja nyt hän näki pikaisen hymyn Rasmuksen vasemmassa suupielessä. Se oli alku ja hän aikoisi vielä saada Rasmuksen hymyilemään koko kasvoillaan.
- Se puhelinnumero. Anna nyt se suosiolla, ettei puskutraktoria tarvitse käynnistää.
Huokaisten Rasmus luetteli numeron, Cecilia tallensi sen puhelimensa muistiin. Pojan kännykkä ei ollut esillä, eikä tämä sitä varmasti kaivaisikaan. Cecilia kävi kassalla pyytämässä kynän ja pienen palan paperia. Hän kirjoitti oman numeronsa ja vei sen Rasmuksen eteen.
- Saa soittaa, aina kuin siltä tuntuu.
Rasmus tuijotti paperia ilmeettömästi. Huokaisten Cecilia istui vielä hetkeksi.
- Sä olet kokenut jotain sellaista, mitä kenenkään ei pitäisi noin nuorena joutua kokemaan. Kristan mielestä sä oli maailman mahtavin tyyppi, mahtavampi kuin mä ikinä chaneleineni, ja mä olen melko varma, että Krista ei haluaisi, että sä murenet sen takia lopullisesti. Etkä sä aio pyytää apua, tuskin edes siinä viimeisessä hädässä, joten mä jeesin sua miten nyt pystynkin. Kuuntelen, kyselen, katson, että sä pärjäät. Surusta ei ikinä pääse eroon, eikä ikävästä, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Tai näin mulle on kerrottu. Aika ja ystävät auttavat. Maailma tarvitsee mahtavia tyyppejä ja hyviä lääkäreitä, sellainen sustakin vielä tulee. Okei?
Cecilialla ei ollut aavistustakaan, että hänen sanansa olivat siemen, joka upposi syvälle Rasmuksen sydämeen. Vielä siellä maaperä ei ollut valmis kasvattamaan mitään uutta, mutta siemen oli siellä ja aika toisi mukanaan valon ja ravinteet ja kasvun.
- Että ystävät? Rasmus vain tokaisi.
- No ehkä alkuun kaverit, Cecilia hymyili.
- Ehkä säkin tarviit jonkun kiskomaan sua maanpinnalle ja muistuttamaan, että sä et ole mikään täydellinen prinsessa, Rasmus sanoi hitaasti.
Cecilian teki mieli pyöräyttää silmiään, tuon suorempaa myöntymistä hän ei Rasmukselta saisi, joten hän otti sen vastaan pienestä solvauksesta huolimatta.
- Sovittu, Cecilia sanoi ja lähti.

Ulkona hän laittoi aurinkolasit päähänsä. Tunsi lämmön kasvoillaan ja sisällään. Ehkä jossain Krista katsoi häntä tällä hetkellä hyväksyvästi, ja vielä innostuneempana, kun hän illalla pukeutuisi uuteen Diorin kesämekkoon ja ottaisi YSL:n clutchin mukaansa, kun Jonathan veisi hänet Farangiin syömään. Sillä hän oli ollut tänään jo ihan tarpeeksi suojelusenkeli, illalla voisi olla vaikka se prinsessa.

Loppusanat 

2 kommenttia:

  1. Tuleeko joulukalenteri tänä vuonna? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. http://violetinkuuntarinoita.blogspot.fi/2016/12/1-luukku-hanna.html :)

      Poista