tiistai 16. elokuuta 2016

Kepeä kipeä kevät, osa 7


Cecilia koputti enää vain muodon vuoksi Kristan huoneen oveen ja astui sisään. Krista ja hänen isänsä Hannu kääntyivät katsomaan Ceciliaa.
- Moi, Krista toivotti ilahtuneen näköisenä.
Cecilia hymyili tytölle, tämä näytti aina yhtä iloiselta hänet nähdessään.
- Hei, Cecilia vastasi ja nyökkäsi myös Hannulle.
- Minä voisin tässä välissä lähteä syömään, Kristan isä totesi ja nousi seisomaan.
Cecilia väisti huoneen seinustalle, kun Hannu käveli ulos. Hän oli huomannut, että lähes aina joku perheenjäsen oli Kristan luona. Heidän lisäkseen hän oli tavannut Kristan mummon ja papan ja kummin.
- Mä tulin sellaiselle pikavisiitille, kun huomenna lähdetään sinne Roomaan, Cecilia totesi istuessaan Kristan sängyn viereen.
- Ai niin, pääsiäinen onkin jo viikonloppuna. Ootko sä ennen käynyt Roomassa?
- Joo, joskus yläasteella perheen kanssa. Mä en tiedä kumpaa odotan enemmän: italialaista jäätelöä vai shoppailua. Noi kyllä sulkee toisensa pois, että pitää valita vain toinen, Cecilia naurahti.

Keväinen auringonvalo siilautui ikkunasta niin että Cecilian oli siirrettävä tuoliaan varjoon. Krista oli unohtunut tuijottamaan ulos.
- Oletko sä matkustanut? Cecilia kysyi saadakseen Kristan palaaman takaisin tähän hetkeen.
- Kun mä ekan kerran paranin tästä, niin käytiin koko perhe Kanarialla, ja siinä on mun ulkomaan matkat. Olisin kyllä halunnut reissata. Mutta niinhän mä halusin niin paljon kaikkea muutakin.
Puristava tunne kuroutui Cecilian kurkkuun. Krista oli kääntänyt jälleen katseensa ulos. Ideanpoikanen iskostui Cecilian päähän ja hän kysyi Kristalta:
- Mihin sä olisit kaikista eniten halunnut matkustaa?
- New Yorkiin, tyttö vastasi hetkeäkään epäröimättä.
- Se on kyllä ihana kaupunki, Cecilia nyökytteli.
- Tietysti sä olet käynyt siellä. Frendit, Sinkkuelämää, Gossip Girl, shoppailumahdollisuudet, ihmiset, Starbucks, Central Park, energia… Onko se sellaista miksi mä sen olen kuvitellut?
Cecilia nyökkäsi, eikä raaskinut sanoa, että Nykki oli vielä jotain paljon enemmän. Mutta hän pitäisi huolen, että Krista saisi maistaa vielä palan isoa omenaa.

- Hei, on mullakin hyviä uutisia. Mun veriarvot on sen verran parantuneet, että mä pääsen ehkä kotiin.
- Vau, tosi mahtavaa! Cecilia huudahti. Hän hymyili yhtä leveästi Kristan kanssa ja kurotti sitten puristamaan tytön hentoa käsivartta.
- Oma sänky ja omat vaatteet, Krista huokaisi.
- Tuuthan sä käymään sitten kotonakin? hän varmisti.
- Tietty. Meidän lento on maanantaina takaisin, mutta tiistaina tai keskiviikkona tuun ehdottomasti. Jos vaan annat teidän osoitteen.
Cecilia näppäili puhelimensa muistiin Kristan osoitteen ja kysyi mitä Krista halusi Roomasta tuliaiseksi.
- Et tuo mitään, tässä on jo tarpeeksi, Krista sanoi ja sipaisi päätään peittävää huivia.
- Eli jätät mulle vapaat kädet. Sekin käy, Cecilia virnisti.
Krista naurahti ja pudisti päätään: - Sä olet mahdoton.
Cecilia vain hymyili takaisin, kyllä hänen matkalaukkuunsa mahtuisi joku pieni juttu Kristalle.
- Meille taitaa kummallekin tulla aika hieno pääsiäinen, hän sanoi.
- Siltä vaikuttaa, Krista hymyili.
- Mämmi vai pasha?
- No iu, ei kumpikaan. Suklaamunat ja yllätykset.
- Ollaan samikset. Tai mun pääsiäisherkku on Mignonit.
- Oi, ne on herkkua. Pitää laittaa äidille viestiä, että ostaa niitä.
- Mä joudun tästä nyt lähtemään. Mun pakkaaminen on siinä vaiheessa, että oon nostanut matkalaukun makkarin lattialle ja toivon, että se olisi mystisesti täyttynyt sillä aikaa, kun mä olen täällä.
- Ehkä sun Dobby on ollut ahkera.
Cecilia rypisti kulmiaan. – Dobby?
- Älä vaan sano, että sä et tiedä Harry Potteria.
- No kyllä mä nyt Harry Potterin tiedän, Cecilia sanoi.
Hänen ilmeensä olivat selvästi käyneet Kristalle tutuiksi, sillä tyttö huokasi: - Sä et siis ole lukenut kirjoja tai katsonut edes leffoja.
- No en.
- Cecilia, Krista torui. – Luet kirjat ja katsot elokuvat, et tule katumaan.
Cecilia nyökkäsi. Häntä ei voisi vähempää kiinnostaa tuollaiset satukirjat, mutta ei hän sitä Kristalle kertoisi.
- Mutta joo, mä lähden pakkaamaan.
- Ota Viisasten kivi lentolukemikseksi.
- Harkitsen asiaa, Cecilia hymähti ja arveli, että Krista viittasi taas siihen noitapoikaan.
- Pidä kivaa Roomassa.
- Toivottavasti sä pääset kotiin. Eli pidä kiva pääsiäinen ja syö paljon Mignoneita.
Cecilia nousi ja kurotti tutusti halaamaan Kristaa ennen lähtöään. Ovella Rasmus tuli häntä vastaan. Ei heidän välejään voinut hyvällä tahdollakaan sanoa lämpimiksi, mutta nykyisin Rasmus oli sen verran leppynyt, että saattoi toisinaan jopa nyökätä Cecilialle. Cecilia liikautti leukaansa pari senttiä Rasmuksen kohdalla ja suuntasi hissien kautta kotiin.

Seuraavana aamuna Cecilia kirosi raskaasti kellon soittoa. Miksi he olivat ottaneet aamulennon Roomaan? Jotenkin se liittyi siihen, että ehtivät olla mahdollisimman paljon ikuisessa kaupungissa, mutta enemmän kuin neljä tuntia yöunta olisi myös ollut kiva. Cecilia alkoi löytää lähtöintoa vasta lentokentällä toisen kahvikupillisen jälkeen Viivin ja Jennyn pulputtaessa innostuneena tulevasta matkasta. Cecilia alkoi osallistua keskusteluun ja istuessaan lentokoneen paikalle 16 B hän oli jo oma itsensä. Sekä Viivi että Jenny olivat käyneet aiemmin Roomassa, joten pakollisia nähtävyyksiä ei tarvinnut kierrellä. Kolmikko oli sopinut menevänsä sinne minne nenä näyttäisi ja käyttävänsä aikansa syömiseen, shoppailuun ja ihan vaan yleiseen rentoiluun. 

Suomen kevääseen verrattuna Rooman kevät tuntui jo ihan kesältä ja Cecilia nautti lämmöstä, kun he kävelivät laukkujaan raahaten ulos lentokentältä. Ihana lämpö muuttui taksissa kuumuudeksi ja Cecilia oli hikinen, janoinen ja ärtynyt, kun taksi viimein pysähtyi heidän hotellinsa eteen.
- Mä haluan ekana suihkuun, hän ilmoitti ystävilleen, kun he jonottivat tiskille suuressa aulassa.
- Mä käyn sitten sun jälkeen, tuntuu kuin olisi saunasta tullut, Viivi vastasi ja leyhytti passilla kasvojaan.
Lopulta edellä asioinut huonosti englantia puhunut mummoryhmä sai huoneensa avaimet ja kolmikko pääsi tekemään sisäänkirjautumisen. Heidän huoneena oli tilava ja ennen kaikkea viileä, Cecilia laski laukkunsa parisängyn viereen ja suuntasi pyyhkeen kanssa kylpyhuoneeseen. Autuaana hän pesi viileällä vedellä pois hikisen matkan jäljet.
- Siistiä, tähän näkyy Pietarinkirkko, Jenny ilmoitti ikkunan edestä, kun Cecilia tuli suihkusta.
Cecilia väisti Viiviä ja meni sitten ikkunaan. Valtava vaalea monumentti kupolikattoineen hehkui sinistä taivasta vasten.
- Aika nättiä, hän nyökkäsi ja palasi matkalaukulleen etsimään sopivia vaatteita ensimmäiselle päivälle.
- Puhuttiin, että lounas voisi olla kova sana alkuun.
- Joo, ehdottomasti ensin ruokaa, Cecilia oli samaa mieltä Jennyn kanssa.
Sujahdus lomamoodiin kävi yllättävän helposti. Taivaallinen äyriäispasta ja pari lasia valkoviiniä kivassa pikkuravintolassa, kuljeskelua kaupungin keskustassa vailla päämäärää, lämpö ja tieto siitä, että sai pari päivää ihan vain olla. Niin, ei se kovin paljoa vaatinut.

Cecilia sai jälleen huomata kuinka aika liikkui eri paikoissa eri tahtia. Tunnit kirjastossa olivat paljon pitempiä kuin päivät Roomassa. Tuntui, että he olivat yhdessä silmänräpäyksessä siirtyneet ensimmäiseltä lounaalta loman viimeiseen illalliseen.
- Täydelliselle irtiotolle, Viivi sanoi ja nosti lasiaan.
Cecilian ja Jennyn oli helppo yhtyä maljannostoon.
- Tämä tuli niin tarpeeseen.
- Vaikka et saa matkalaukkua kiinni, Viivi nauroi.
- No mä vähän innostuin Via del Corsolla.
- Ja Piazza di Spagnalla.
- Ja Via Condottilla, Jenny täydensi Cecilian luottokorttia verottaneen trion.
- Kokeillaan, että te istutte laukun päällä ja mä yritän saada vetoketjun kiinni.
- Pitää syödä sitten kunnolla, että varmasti painetaan tarpeeksi, Viivi mutisi ja keskittyi lukemaan ruokalistaa.
Cecilia laski katseensa menuun ja mietti mikä ruoka oli jäänyt lomalla vielä kokeilematta. Jenny oli valinnut illallispaikaksi kahden Michelin-tähden ravintolan lähellä Tiber-jokea.
- Olisiko tuo kahdeksan ruokalajin maistelumenu sopiva päätös lomalle? Cecilia katsoi ruokalistan yli ystäviään.
- Kannatetaan, näistä herkuista lukiessa iskee valinnanvaikeus, Jenny, porukan kulinaristi, myöntyi, eikä Viivikään esittänyt vastaväitteitä.

Ruoka oli taivaallista, Cecilia myönsi  jo maistaessaan toista ruokalajia: osteria vesimelonin kera. Hyvä ruoka, aina täysi viinilasi ja samalla aaltopituudella käyty keskustelu saivat Cecilian rentoutumaan. Niin täydellisesti, että kun hän huomasi miehen katseen salin reunalta, hän ei panikoinut tai vetäytynyt kuoreensa, vaan kävi uteliaaksi. Miehen katse ei ollut limaisen tungetteleva, kuten niin monella muulla roomalaisella miehellä, vaan se oli kohtelias, vähän jopa ujo.

Cecilia kuunteli puolella korvalla ystävien jutustelua, söi ruokaansa täysin tietoisena miehestä ja pienen hetken kuluttua vilkaisi oikeaan suuntaan. Samaan aikaan mies kohotti katseensa Cecilian silmiin. Cecilia kallisti hieman päätään ja arvioi miestä. Hän oli komea, olisi helposti käynyt italialaisesta mallista. Tämän seurassa oli kaksi vanhempaa miestä, mutta heitä Cecilia ei sen tarkemmin noteerannut. Hän käänsi katseensa hetkeksi lautaselle. Otti valkoviinilasin käteensä, siemaisi viiniä ja katsoi lasin reunan yli miestä. Cecilia laski lasin alas, hymyili varovasti ja käänsi katseensa pois.

Silmäpeli jatkui läpi aterian. Cecilian olo oli kevyt ja kupliva, hän nautti tilanteesta. Ei pysähtynyt miettimään tai analysoimaan, vaan oli hetkessä kiinni. Seitsemännen ruokalajin jälkeen hän alkoi miettiä mitä tekisi. Tai tekisikö mitään. Lähtisi ystävien kanssa hotelliin nukkumaan vai tarjoaisi miehelle mahdollisuuden tulla juttusille? Ja sitten…? Jännittynyt kutina värisi jossain vatsanpohjassa. Oi kyllä.
- Nyt pidätte katseet tiukasti toisissanne, Cecilia sanoi, ja Viivi ja Jenny kääntyivät katsomaan häntä.
- Ei kun katselette nyt vaan toisianne tai lautasia tai jotain sellaista. Tuolla seinän vierustalla istuu eräs mies, joka vaikuttaa aika mielenkiintoiselta tapaukselta.
- Hallelujaa, vihdoinkin, Viivi huokaisi.
- No niinpä, Cecilia sanoi ja esti ajatustensa ryntäämisen yhtään mihinkään muuhun kuin tähän hetkeen.
- Mitä mä teen?
- Miten niin mitä teet?
- No en kai mä voi vaan rynnätä tuonne ja… Cecilia jäi hakemaan sanoja aikeilleen.
- Et, mutta sun pitää järkätä tilaisuus sille lähentyä. Mitä se tekee?
- Juo kahvia.
- Eli lähtee kohta.
- Katso sitä pitkään ja lähdet sitten käymään vessassa, ehkä se seuraa sinua ja voit eteisessä sanoa jotain, jos se ei saa suutaan auki.
Cecilia henkäisi ja tiesi Viivin olevan oikeassa. Hän ei voinut vain istua ja odottaa, että mies lähtisi.
- Kokeile ensin tuota, mä olisin ehdottanut punaviinin kaatamista sen syliin, Jenny virnisti.
Cecilia tavoitti miehen katseen, hymyili ja nousi ylös pöydästä. Ryhdikkäänä, mutta hermostuneena hän kulki salin läpi korot kopisten ja toivoi miehen seuraavan.

Askeleita ei kuitenkaan kuulunut hänen jäljessään ja pettyneenä hän astui vessaan. Cecilia pysähtyi peilin eteen ja korjaili huulipunansa takaisin täydelliseksi. Sen enempää hän ei halunnut vessassa hengailla, joten hän palasi aulaan. Sydän jätti yhden lyönnin väliin, kun mies seisoi odottamassa. Cecilia seisahtui, eikä voinut ihan varmaksi uskoa tilannetta.
- Hei, mies sanoi pehmeästi.
- Hei, Cecilia vastasi ja tajusi kuulostavansa hermostuneelta.
- Haluaisitko sinä ja ystäväsi liittyä seuraani lasilliselle? Tuossa vieressä on kiva pieni baari ja olisi mukava tutustua paremmin, ujo hymy oli saada Cecilian sulamaan.
- Se olisi mukavaa, Cecilia vastasi kohteliaasti.
- Hienoa, mies henkäisi helpottuneena. Tajusi selvästi innostuneisuutensa ja virnisti hurmaavasti.
- Minä hankkiudun eroon asiakkaistani ja odotan teitä aulassa. Teillä näyttää olevan ateria vielä kesken.
Cecilia pystyi enää nyökkäämään. Katse heidän välillään venyi, kunnes mies liikahti.
- Täytyy mennä, ennen kuin he alkavat ihmetellä mihin jäin.
- Nähdään, Cecilia kiiruhti sanomaan. Odotti, että mies katosi salin puolelle ja lähti perässä.
- No? Jenny ja Viivi henkäisivät yhtä aikaa, kun hän palasi istumaan.
- Hän kutsui meidät lasilliselle viereiseen baariin. Odottaa meitä aulassa, tai minua, teillä on kiire nukkumaan tai jotain.
- Oletko varma?
- Sataprosenttisesti, Cecilia vastasi ja kävi malttamattomasti jälkiruokansa kimppuun. Mitä nopeammin hän saisi lusikoitua mauttomaksi muuttuneen punaherukkagranitan sitä nopeammin hän pääsisi tutustumaan tuohon mieheen.

Matteoon. Mies esittäytyi heti ravintolan ulkopuolella Cecilialle ja tämän ystäville. Viivi ja Jenny vetosivat väsymykseen, ja Cecilia jäi Matteon kanssa kahdestaan.
- Mistä olet kotoisin? Matteo kysyi, kun he lähtivät kävelemään kohti miehen mainostamaa baaria.
- Suomesta.
- Suomi, kaukana pohjoisessa. Mikä toi sinut Roomaan? Business or pleasure?
- Pleasure, Cecilia kätki hymynsä. Matka saattaisi muuttua pelkästä huvista nautinnoksi vielä tänä yönä. Pelkkä ajatus ajoi vatsanpohjan värinän uusille kierroksille.
- Tulin viettämään ystävieni kanssa pääsiäislomaa opiskelukiireiden keskellä.
- Ah, mitä opiskelet?
Keskustelu Matteon kanssa oli luontevaa ja mukavaa. Baari oli pieni ja intiimi, viini juotavaa ja heidän välillään hiljalleen kasvava jännite oli melkein liikaa Cecilialle.
- Missä teidän hotellinne oli? Lähden varmistamaan, että pääset varmasti perille, Matteo sanoi.
Hemmetin herrasmies, Cecilia tuskaili mielessään ja päätti olla rohkea.
- Tai sitten voisit tarjota minulle yömyssyn kotonasi.
Leikkisä hymynkare kuoli Matteon suupielestä, hän nojasi vähän lähemmäksi, niin että Cecilia juopui entisestään hänen tuoksustaan.
- Oletko varma?
Cecilia nyökkäsi ja tarttui ojennettuun käteen.

Yö oli lämmin, Matteon käsi hänen kädessään kuuma ja Cecilia toivoi joka askeleella heidän olevan jo perillä. Lopulta Matteo johdatti hänet pieneen yksiöön, tarjosi viskilasin, jonka Cecilia laski pöydälle ensimmäisen siemauksen jälkeen. Hän halusi päänsä täyteen aivan jostain muusta kuin alkoholista.
Kevyt ja tunnusteleva suudelma vaihtui nopeasti kuumaksi ahmimiseksi, vaatteita riuhdottiin pois ja kompastellen he saavuttivat sängyn. Vieläkään Cecilia ei ajatellut, hän keskittyi lämpimään ihoon, kiinteisiin lihaksiin, suudelmiin, kosketuksiin ja ahnaaseen himoon.

- Minun pitäisi lähteä, Cecilia mutisi pitkän, pitkän ajan kuluttua.
- Jää yöksi.
- Voi kun voisinkin, mutta lento lähtee aamulla ja minulla on pakkaaminen vielä kesken ja… Voit varmaan soittaa taksin, Cecilia selitti ja alkoi kammeta itseään ylös.
- Minä lähden saattamaan.
- Ei sinun tarvitse.
- Älä luule, että päästän sinua yksin yöhön, Matteo mutisi ja veti Cecilian taksiin itseään vasten.
- Meidän täytyy sitten lähteä.
- Ihan kohta, Matteo kuiskasi hänen korvaansa ja liikahti niin, että Cecilia unohti kiireensä.
Lopulta he pääsivät ulos asunnosta, eikä Cecilia voinut hymylleen mitään. Hän ei liioin välittänyt tippaakaan mitä taksikuski ajatteli, kun he suutelivat koko matkan hotellille. Matteo nousi saattamaan hänet hisseille asti.
Ei puheita yhteistietojen vaihdosta tai lupauksia tulevasta. Heidän välilleen jäi yhteisymmärrystä täynnä oleva hymy ja pitkä suudelma ennen kuin Cecilia perääntyi hissiin. Hän katsoi kuvajaistaan koko matkan kahdeksanteen kerrokseen ja hymyili. Hän näytti saaneelta. Tyydytetyltä ja tyytyväiseltä. Cecilia oli onnellinen. Erityisesti siksi, että yön jälkeen hänestä ei tuntunut siltä, että hän olisi pettänyt yhtään ketään. Hän alkoi vapautua itse takomistaan kahleista.

Osa 8 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti