Kepeä kipeä kevät, osa 4

Uusi, terveellinen elämä. Ei viinaa, ei miehiä, ei epätoivoisia aamuyön soittoyrityksiä, ei ruikuttavia viestejä, ei todellakaan tequilaa, ei kolmen päivän krapuloita. Ei, ei ja ei. Ajatukset ja askeleet olivat samassa tahdissa, kun Cecilia hölkkäsi tuttua reittiä Töölönlahden ympäri. Ilma oli raikasta ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, joten Cecilia jatkoi sekä hölkkää että katumusharjoituksia.

Hänellä oli niin paljon kaduttavaa, että normaali lenkki ei siihen riittäisi, joten Cecilia poikkesi tutulta reitiltä ja lähti kohti Olympiastadionin suuntaa. Kai se oli suunnan ja matalan mielen syytä, kun hänen mieleensä nousi sairaala ja se syöpäpotilas. Krista, Cecilia kaivoi nimen muistinsa syövereistä. Hän oli tavallaan luvannut käydä tytön luona toistekin ja ehkä nyt olisi aika. Hän halusi kipeästi tuntea itsensä taas hyväksi ihmiseksi.

Mutta mitä hän sanoisi? Olisiko ylipäätään hyvä hetki? Ja kehtaisiko hän mennä paikalle? Siitä oli jo ainakin pari viikkoa, kun hän oli törmännyt tyttöön. Hetken epäröinnin jälkeen hän kuitenkin suuntasi askeleensa kohti sairaalaa. Ehkä Kristan murheiden rinnalla hänen omansa tuntuisivat vähän pienemmiltä.

Cecilia muisti oikean hissin ja kerroksen, vasta osastolla hän joutui kysymään Kristan huonetta. Hän sai ohjeet kovin nuoren näköiseltä hoitajalta ja jatkoi matkaansa. Nelosen ovella hän pysähtyi ja mietti vielä perääntymistä, mutta koputti kuitenkin oveen ennen jänistämistä. Sisältä ei kuulunut mitään, joten Cecilia raotti varovasti ovea. Ensimmäinen sänky oli tyhjä, mutta Krista makasi ikkunan viereisessä olevassa sängyssä. Krista huomasi hänet ja otti kuulokkeet pois korviltaan.

- Oho, tyttö sai vain sanottua, kun Cecilia käveli lähemmäksi sänkyä.

- Hei, mä nyt tulin käymään, hän sanoi epävarmasti.

- Siltä näyttää. Hirmu kiva, että tulit, Krista vastasi.

- Mä olin lenkillä, ja jotenkin eksyin tänne asti ja aattelin sitten tulla, Cecilia selitteli.

- Mä olin varma, että sua ei näy enää ikinä.

- No, tässä on ollut vähän kaikenlaista kiirettä, Cecilia mutisi ja alkoi jälleen epäillä idean loistokkuutta.

Krista nyökkäsi ja osoitti sängyn vieressä olevaa tuolia.

- Jos haluat voit istua tuohon.

Cecilia istui ja katsoi Kristaa, tyttö näytti hyvin väsyneeltä.

- Tänään on vähän huonompi päivä, sain eilen sytostaatteja ja ne vie mehut aika tehokkaasti, Krista hymähti silmät vain puolittain avoinna.

- Ehkä mun pitäisi lähteä, että saat levätä, Cecilia totesi varovasti.

- Äh, ei tässä mitään.

Cecilia katsoi vasta nyt kunnolla ympärilleen. Huone oli juuri niin ankea kuin kaikki sairaalahuoneet yleensä olivatkin. Kristan yöpöydällä oli tabletti, muutama lehti ja kännykkä. Vaivautuneena Cecilia risti jalkansa ja mietti jälleen mitä hän teki täällä.

- No, oletko tehnyt mitään jännää? Krista kuiskasi.

- En kai.

Cecilia ei todellakaan aikonut avautua kaikesta siitä jännästä mitä hän oli tehnyt.

- Kai sä jotain olet tehnyt?

Cecilia vilkaisi jälleen ympärilleen, Krista huomasi hänen epäröintinsä.

- Mietitkö nyt miten voit puhua sun omista normaaleista jutuista, kun mä olen täällä ja tässä kunnossa?

Hän nyökkäsi ja pohti oliko Krista selvännäkijä vai oliko hänen pokerinaamansa epäkunnossa?

- Mä haluaisin niin kuulla sun elämästä. Olen saanut keskustella ihan tarpeeksi päivän kunnosta, veriarvoista, uusista hoidoista ja kuunnella muiden potilaiden sairauskertomuksia. Mutta en tiedä mitään siitä, millaista on opiskella yliopistossa, asua keskellä Helsinkiä, hengata ystävien kanssa tai tanssia yökerhossa. Rohkeasti vaan, Krista luetteli väsyneenä.

Cecilia nyökkäsi ja mietti hetken mistä aloittaa.

- Kuten vaatteista voit päätellä, mä olin lenkillä ja päätin vaan tulla käymään, kun poikkesin muutenkin mun normaalilta reitiltä. Opiskelujen kanssa on loppurutistus menossa kevään osalta, haluan saada kaiken kivaan pakettiin, jotta pääsen aloittamaan kesätyöt.

- Minne sä meet?

- Mä pääsin yhteen asianajotoimistoon. Todennäköisesti haen vaan postia ja keitän kahvia, mutta alku se on sekin. Täytyy saada jalka oven väliin. Tai isän suhteiden kautta mä sain tämän paikan, mutta mun täytyy osoittaa, että musta oikeasti on siihen hommaan.

- Ootko sä aina halunnut asianajajaksi?

- No en, Cecilia naurahti ja jatkoi: - Onneksi mulle peruskoulu ja lukio oli suhteellisen helppoja, en mä ikinä pistänyt tikkua ristiin, mutta silti sain ihan ok paperit. Lukion jälkeen pidin välivuoden ja mietin mitä haluan. Puntaroin aika pitkään oikiksen ja kauppiksen välillä. Hetken halusin myös kirurgiksi, mutta siitä voi syyttää vain Greyn anatomiaa.

Krista hymyili silmät suljettuina ja Cecilia tunsi ohikiitävän hetken jonkin puristavan hänen kurkkuaan.

- Päädyin sitten oikikseen, mutta pääsin vasta kolmannella kerralla sisään. Tai eihän se nyt niin harvinaista ole, kyllä sinne useimmat joutuu yrittämään enemmän kuin kerran. Mutta olen tykännyt opiskelusta ja toi alkaa koko ajan enemmän tuntua mun alalta.

Cecilia vaikeni ja jäi katsomaan Kristaa. Hetken tarkkailtuaan tyttöä hän oli varma, että Krista nukkui. Useiden minuuttien ajan hän vain istui katselemassa. Vaikka Krista oli unessa, tämä näytti silti todella väsyneeltä. Silmänaluset eivät olleet tummat, ne olivat mustat ja iho oli yhtä ohutta kuin kevätkääryleiden riisipaperi. Juuri silloin elämän epäreiluus pyyhkäisi hänen ylitseen. Ehkä ensimmäistä kertaa kunnolla. Cecilia nousi hiljaa, hän tiesi varmaksi, että hänen täytyisi tulla käymään uudelleen. Cecilia hiipi ulos huoneesta ja kävi kansliassa kirjoittamassa lapun, jossa lupasi tulla käymään uudelleen. Edelleen hiljaa liikkuen hän vei paperin Kristan pöydälle. Tasainen hengitys jatkui, eikä Kristalla ollut aavistustakaan hänen lähdöstään. 

Tuttu helpotuksen tunne valtasi Cecilian, kun hän käveli ulos sairaalasta. Silti hän tiesi, että tulisi vielä takaisin. Koko sen ajan, mitä hän oli Kristan luona istunut, hän ei ollut miettinyt omia vastoinkäymisiä vähääkään. Ja se oli viime päivien jälkeen enemmän kuin tarpeeksi.

Osa 5