sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Minäminäminäminäminä


Ihan alkuun varoituksen sana: tästä postauksesta tulee niin törkeää oman navan kaivelua, että hävettää jo alkuun. Ja jos et tätä halua lukea (mitä suosittelen), niin hyppää suoraan viimeiseen kappaleeseen. Siellä kerrotaan vähän tulevaisuudesta ja seuraavasta jatkiksesta. Tätä seuraavaa asiaa ja kaikkea siihen liittyvää olen jo pitkään miettinyt ja haluan teille asiaa vähän avata, vaikka olen aihetta aiemminkin sivunnut. Eli asiaa siitä kuinka suhtaudun omiin teksteihini ja millaisena kirjoittajana näen itseni.

Voin tunnustaa, että kyllä se vähän rassaa, kun en osaa olla ikinä tyytyväinen mihinkään mitä olen kirjoittanut tai että pystyisin ottamaan kehut vastaan. Totean vain tekstiä aikani hinkattuani, että tämän parempaan en näillä taidoilla pysty ja ehkä joku lukijoista osaa antaa vinkkiä kuinka sen saisi paremmaksi. Ja sitten jos joku kehuu kirjoittamaani… Sukulaiset ja ystävät tekevät niin koska haluavat olla minulle kivoja, koska minulla on ollut vähän rankkaa. Ja te randomit. Pyydän anteeksi, eikä minun pitäisi varmaan tätä edes kirjoittaa, mutta olen varma, että jokainen kehuja on korkeintaan 12-vuotias, jonka mielestä paras kirja ikinä on Merja Jalon Paluu Ponisaarelle. Nyt onnistuin loukkaamaan sekä Merja Jaloa että jokaista kommentoijaa. Hyvin mä vedän. Mutta minun on vaikea uskoa, että kukaan vanhempi tykkäisi teksteistäni, koska teinien ja jopa täysi-ikäisten oletan lukeneen enemmän. Heillä pitäisi olla siis vertailupohjaa kirjallisuudesta, ja siinä kisassa minulla ei voi olla mitään jakoja. Älkää vihatko minua. Tiedän, olen kauhea ihminen ja todellakin haluaisin tästä ongelmastani eroon.

Minulle ei tuota mitään ongelmaa kehua itseäni hauskaksi, herttaiseksi, söpöksi tai hyväksi. Mutta se, että ihan tosissani sanoisin kirjoittaneeni hyvän tekstin… Ei, en vain pysty. Ja okei, eihän nämä tasollaan häikäise, mutta kuitenkin uskon, että jokainen on paras mihin sillä hetkellä olen pystynyt. Mutta se sen hetkinen paras ei ole ikinä riittävää, aina pitää olla parempi ja aina se parempi siirtyy kauemmaksi. 

Tämä taitaa olla vain aika yleinen ongelma oikeiden kirjailijoiden keskuudessa. Vai onko joku joskus lukenut kirjailijan kehuneen omaa kirjaansa? 

Kyllähän se menisi jos kiroilisin vain näiden blogitekstien suhteen osaamattomuuttani, mutta kun se on siirtynyt myös tuonne oikeaan elämään. Minä siis opiskelen nyt ensimmäistä vuotta yliopistossa (vainoharhaisena jätän alan mainitsematta) ja se on pirun tuskastuttavaa kiroilla esseiden ja analyysien parissa sitä miten ei osaa kirjoittaa YHTÄÄN. Olen opinnoissani tietysti ihan alussa, mutta otaksun, ettei kaunokirjallisella ja tieteellisellä tekstillä ole kovin paljon yhteistä. Tietysti oikeakielisyyteen pitää molemmissa pyrkiä ja saada ilmaistuksi ajatukset niin, että lukijakin ne ymmärtää, mutta kun minä onnellinen hion ja hion esseetä, mietin sanamuotoja tai kuinka saisin tekstistä tunteita herättävän (luit oikein) ja sätin itseäni osaamattomuudestani. Kun pystyisikin erottamaan toisistaan nuo opiskelua varten kirjoitetut ja vapaalla, mutta ilmeisesti sama ivaaja peikko ilmestyy olalle aina kun aukaisen Wordin.

Onhan nyt kaikille varmasti tullut selväksi miten paskana pidän itseäni? Hyvä. Vaihdetaan sitten vähän kulmaa aiheeseen. Tiedän olevani hauska, koska saan muut nauramaan. Tykkään peilikuvastani, eli olen siis söpö ainakin omasta mielestäni. Olen vahva, koska olen selvinnyt niin paljosta, asioista, jotka ovat hajottaneet muita. Olen tyhmä, koska maailmassa on niin paljon asioita, mitä en tule ikinä ymmärtämään tai edes tietämään. Olen huono kirjoittaja, koska olen sitä mieltä. En ole psykologiaan kovin perehtynyt, mutta minä olen ihan mutulla siinä uskossa, että ihminen muodostaa joskus kuvaa itsestään vertaamalla itseään muihin. Tai ainakin minä teen niin.

Nyt tähän vertailuun, mutta ensin tunnustus, jonka ei pitäisi yllättää: Minä luen seksinovelleja. Paljon. Ja pyydän myös anteeksi seuraavaa kappaletta. Joo, joo, oma liekkini ei pala yhtään kirkkaammin, vaikka yritän puhaltaa toisen kynttilää sammuksiin. Mutta kuitenkin… Joku aika sitten luin eroottisen novellin, jonka tekijä kertoi kirjoittaneensa jo pitkään tarinoita, mutta kokeilleensa nyt ensimmäistä kertaa seksinovellin kirjoittamista. Olen todella pahoillani, mutta se novelli oli aivan käsittämättömän kökkö (esim. vuorosanoja ei ollut merkitty oikein ja ainut sana naisen sukupuolielimelle oli pillu). Huono ihan seksinovellien mittapuulla, mutta myös verrattuna siihen, että hän on jo pitkään kirjoittanut muutakin. Minä pystyn helposti parempaan kuin tuo novelli. Eikä minusta muun ja seksin kirjoittaminen eroa niin paljon toisistaan, että jos osaa toisen niin pitäisi olla hyvä myös toisessakin. Jäinkin miettimään, että minkä tasoisia ovat nämä keskustelupalstojen kirjoittajat? He kun vaikuttavat aina niin päteviltä, viittä vaille kirjailijoilta. Toisinaan luen Suomi24:n kirjailijanalut-palstaa ja siellä on aina näitä, jotka ovat saaneet hylsyjä kustantamoilta ja olen tähän asti ajatellut, että jos eivät hekään saa mitään läpi, niin miten minä onneton räpeltäjäkään saisin jotain julkaisuun asti. Netissähän on helppo antaa itsestään millainen kuva tahansa ja tuolla palstalla jokaisella tuntuu olevan uniikki kirjoitustyyli ja ideat sekä käsikirjoitus, joka mullistaa suomalaisen kirjallisuuden kentän. Näin olen siis ajatellut ja ajattelen kai edelleen, mutta jos taso on oikeasti lähempänä tuota seksinovellin kaltaista, niin ehkä minun ei tarvitse niin paljon tuntea alemmuuskomplekseja omasta tavastani tehdä. Vaikkakin oma tapani on siis mahdollisimman tavallista ja miljoona kertaa kirjoitettua.

Kyllä minä koen, että hyvän kirjoittajan merkki on se julkaisukynnyksen ylittäminen, koska eihän meillä oikein muuta mittaria ole. Tässä lajissa paremmuutta kun ei mitata sekunneissa, maaleissa tai metreissä, ei ole absoluuttisesti parasta kuten urheilussa. (Tai no, onhan kirjoituskilpailut, mutta ei sotketa niitä tähän.) En minä pidä hyvänä kirjoittajana tyyppiä, jolla on hylsy neljällä eri kässärillä. Aikaansaavana kyllä, mutta jotain vikaa on kerronnassa, tyylissä tai muussa, jos tekstiä ei saa läpi. Enkä usko kyseessä olevan se, että käsikirjoitus on niin uutta ja erilaista, etteivät kustantamot ole valmiita sellaiseen. 

Palaan muuten lukemaan tuota edellistä kappaletta sitten kun saan ensimmäiset hylkäykset. Vaikka minä tunnen itseni sen verran hyvin, että hylsyn tullessa vain nyökkään ”Kyllähän mä tiesin, että en osaa, mutta nyt sille on ihan ammattilaisten mielipide”. Enhän minä osaa kuvitella, että joskus saisin kustannussopimuksen. Aion sitä kyllä yrittää, koska haluan testata, että onko minusta siihen. Mutta en vielä, koska ei ole kässäriä tai taitoa sellaisen kirjoittamiseen. Ja muutenkin vähän epäröin haluanko kirjailijaksi. Raha tietysti vaikuttaa (koska sitähän kovin harva saa kirjoittamisesta), mutta myös se, että ainakin useimmat kirjailijat ovat minusta mielettömän fiksuja ja minä en ole sitä todellakaan. Ja sitten pelottaa myös tuo jatkuva huonouden tunne. Kuinka sen kestän, jos kirjoittaminen olisi joku päivä ihan ammatti?

Ja nyt kun olen päässyt pohdinnoissani siihen vaiheeseen, etten itsekään tiedä olenko ihan sysipaska vai sittenkin sitä vähän parempi, edes seksinovellien puolella, niin vaihdetaan vielä kerran polkua.

Luin viime vuoden puolella Apulannasta tehdyn bändihistoriikin Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta. (Ari Väntänen, Like, 2014) Siinä Toni Wirtanen avautui tuosta minulle niin tutusta huonommuuden tunteesta ja hän osasi antaa sille nimenkin, lahjakkaan naisen syndrooma Impostor syndrome. Tuosta Wikin artikkelista voi lukea lisää, mutta näin lyhyesti tätä tavataan useimmin naisilla ja he kokevat onnistumisensa johtuneen onnesta, ajoituksesta ja oikeastaan kaikesta muusta paitsi siitä, mitä he ovat itse tehneet. Ja samaan aikaan he koko ajan odottavat, että muut näkevät heidän ”bluffinsa” ja paljastavat millaisia huijareita he ovat.

Tein muuten tällaisen testin, sain 87 pistettä. ”Score higher than 80 means the respondent often has intense IP experiences.  The higher the score, the more frequently and seriously the Impostor Phenomenon interferes in a person’s  life.”  No jaa, nettihän on pullollaan erilaisia testejä, eivätkä ne mitään kerro. Tavallaan moni syndrooman kuvauksissa osuu minuun, mutta yksi asia puuttuu: en ole menestynyt tai lahjakas. Että vähällä meni vikaan.

Huh, nyt on kyllä kaiveltu omaa likasankoa niin paljon, että tämä riittää. Ja ihan selvyyden vuoksi, minä en kaipaa nyt kehuja tai vakuuttelua, että olen ihan hyvä. Kommentoida toki saa! Jos joku vielä uskaltaa. En yrittänyt itseäni nostaa jalustalle tai kaivaa omaa kuoppaani. Kerroin vain mahdollisimman rehellisesti miltä minusta tuntuu ja miten nämä kirjoittamiseen liittyvät asiat koen. Meilläpäin sanotaan aika hyvin aiheesta: Sen ei tarvitse olla iso vika, kun se on päässä ja vielä korvien välissä.

Olen tässä alkuvuoden vain kirjoitellut silloin kun opinnot antavat myöten. Mutta kyllähän tässä pitäisi jotain jo julkaista. Olen myös oppinut, että minulla täytyy olla deadline, muuten venytän ja venytän asioita vaikka maailman tappiin asti. Joten minä lupaan, että ”Cecilian” ensimmäinen osa on blogissa viimeistään 30.4.2016 klo 23.59. Onhan siinä alku ihan suht julkaisukelpoinen ja loppukin ok, siinä keskellä nyt on jotain ongelmia, mutta ne aukeaisivat parhaiten kirjoittamalla ja tuo dedis nyt vähän niinku pakottaa siihen. Cecilia muuten hermostuttaa minua. Olen sen alun kirjoittanut kaksi tai kolme vuotta sitten ja voi hyvänen aika, miten kökköä tekstiä! Ja vaikka olen sitä hionut, niin pelkään, että kömpelyys kuultaa edelleen läpi. Mutta joo, palataan siihen sitten viimeistään huhtikuun lopussa. Kivaa kevättä!