4. luukku: Päivämatka menneisyyteen

Silja vaihtoi laukun oikeasta kädestä vasempaan. Bussiin oli lähdössä vain kourallinen ihmisiä, mutta silti jono ei edennyt. Vielä ehtisi kääntyä takaisin, mutta jotkut asiat elämässä oli vain hoidettava. Tai hän oli sellainen, että hoiti. Ihan kaikki eivät.

Hän asettautui istumaan neljänteen riviin oikealla puolelle linja-autoa ja sulki hetkeksi silmänsä. Herätys oli ollut aikainen ja tänään menisi myöhään, mutta ainakin hän pääsisi omaan sänkyyn nukkumaan. Auto keinahti hitaasti liikkeelle ja Silja nojasi penkkiinsä. Hän listasi mielessään tekemättömiä töitä, tämän palkattoman vapaan vuoksi, niitä olisi ensi viikolla vielä enemmän.

Minuutit ja kilometrit kuluivat hitaasti. Silja yritti kovasti olla ajattelematta sitä mikä edessä odotti. Hän oli nyt aivan eri ihminen kuin sieltä pikkukaupungista lähtiessään. Ja hän palaisi sinne itsevarmana, aikuisena, järkevänä ja menestyvänä. Hän oli onnistunut, kaikesta huolimatta.

Mikään ei ollut muuttunut, Silja huomasi, kun astui ulos linja-autosta. Matkahuollon nurkalla notkuivat edelleen juopot, tuskin kuitenkaan ne samat, jotka siinä olivat olleet hänen lapsuudessaan. Silja lähti kävelemään kohti pankkia ja lyhyen matkan aikana hän katseli ympärilleen. Tyhjiä liiketiloja kadun varrella, niitä missä ennen oli ollut Kenkä-Kari, Kangaskauppa Samettiruusu, Leinosen rautakauppa ja Pub Kannus. Pankin ovella vastaan tuli nainen, joka katsoi häntä pitkään. Silja väisti katseen ja marssi päättäväisesti sisään. Häntä ei kiinnostanut kuka nainen oli, ja katsottiinko häntä siksi, että hän oli vieras vai että hänet oli tunnistettu.

Silja istui mummojen viereen jonottamaan, hänelle varattuun aikaan olisi vielä hetki. Hän kaivoi laukustaan puhelimen ja tarkisti työsähköpostin, oli juuri naputtelemassa vastausta Kirsin tiedusteluun, kun hänen nimeään kutsuttiin. Silja pudotti kännykän takaisin laukkuun ja käveli korot kopisten kohti pankin lakimiestä. Mies oli onneksi joku täysin vieras. Silja toivoi, että voisi tämän matkan ajan olla törmäämättä yhteenkään entisen elämän ihmiseen, joka tunnistaisi hänet ja ryhtyisi juttusille.

Hän kätteli ja istui, mies meni omalle puolelleen pöytää, asetti silmälasit nenälleen ja alkoi edessä olevista papereistaan lukea kuolinpesän osallisia, varoja ja velkoja.

- Anteeksi, mutta minua ei kiinnosta tämä, Silja napautti.

Mies katsoi häntä hämmentyneenä lasiensa yli.

- Tulin tänne, koska haluaisin käydä hänen asunnollaan hakemassa muutaman valokuvan. Palautan avaimen sinulle ja sitten allekirjoitan paperit, joissa luovun perinnöstäni. Te saatte sen jälkeen päättää mitä irtaimistolle ja kaikelle muulle tehdään.

- Ah, minä en jotenkin nyt ollut ollenkaan varautunut tällaiseen.

- Antakaa minulle asunnon avain, niin saatte sen aikaa varautua asiaan, kun käyn siellä.

Mies katsoi häntä, antoi sitten periksi ja kävi hakemassa Siljalle avaimen, joka oli pelkästään renkaan päässä ilman avaimenperiä.

- Mikä osoite on? hän kysyi.

- Ettekö- mies aloitti, mutta Siljan jäätävä katse sai hänet nielaisemaan lauseen lopun.

En, en todellakaan käynyt siellä, saati tiennyt missä hän majaili, Silja ajatteli, mutta odotti ääneti, että mies kaivoi papereistaan osoitteen.

Silja tiesi seudun, rauhallinen rivitalolähiö lähellä rantaa. Silja nyökkäsi, kertoi palaavansa kohta ja sitten lähti. Hän harkitsi hetken taksin ottamista, mutta kunnanviraston edessä olevalla tolpalla oli vain musta farmariauto parkissa ja hän erotti helposti, että ratin takana istui Issakaisen… Jorma? Jarmo? Jarkko? Silja tapaili miehen nimeä. He olivat olleet samaan aikaan yläasteella, hänestäkään Siljalla ei ollut lämpimiä muistoja. Eikä sinällään ollut yllätys, että Issakainen ajoi taksia, hän oli saman ammatin edustaja jo kolmannessa polvessa heidän suvussaan.

Silja ohitti koulun ja kirjaston, mikään ei näyttänyt edelleenkään olevan toisin. Kyllä hän olisi odottanut, että parissakymmenessä vuodessa tänne olisi jotain uutta rakennettu. Tai edes purettu vanhaa pois, mutta ei. Ja tuskin mitään muutosta tapahtuisikaan, kaupunki näivettyisi pystyyn tulevina vuosina. Eikä voinut väittää, että hän surisi sitä.

Sinapinkeltaiset rivitalot alkoivat heti urheilukentän vierestä ja niitä olisi tien vieressä lähes rantaan asti. Aivan rannassa oli 80-luvun rikkaiden vanhentuneet omakotitalot. Silja seurasi talon numeroita, tuli oikean kohdalle ja vaihtoi asfaltilta hiekkaiselle pihapolulle. Asunto numero neljän edessä hän pysähtyi. Ikkunassa näkyi vaaleat verhot, kaihtimet olivat raollaan. Nyt et epäröi, hän patisti itseään ja avainta esiin kaivaen Silja käveli päättäväisesti ovelle.

Eteisessä hän automaattisesti alkoi riisua kenkiään, mutta tajusi sen turhaksi. Asukas ei huomauttaisi hänen kengistään, eikä hänen tarvitsisi siivota mahdollisia hiekkoja. Oikealla oli avonainen ovi makuuhuoneeseen. Parisänky oli peitetty luonnonvalkoisella päiväpeitolla. Yöpöydällä oli kello ja nenäliina, nurkassa olevalla nojatuolilla kasa vaatteita. Silja jatkoi käytävää eteenpäin, asunto oli aavemaisen hiljainen ja koko ajan hän odotti, että hän kuulisi tutun äänen. Sillä tuttu se olisi, vaikka hän ei ollut kuullut sitä sen jälkeen, kun täytti 19 vuotta. Suljetun oven takana hän oletti olevan kylpyhuoneen. Oven jälkeen avautui näkymä pieneen keittiöön, sen erotti olohuoneesta lyhyt seinänpätkä.

Tiskipöydällä oli yksi juomalasi. Tiskirätti oli kuivunut käppyrälle hanan ympärille, kahvinkeittimen pohjalla oli tilkka vettä. Silja ei alkanut availla kaappien ovia, ei häntä kiinnostanut mitä täällä oli syöty tai juotu. Hän kiersi ikkunaseinän kautta olohuoneeseen. Pitkällä seinällä oli järkyttävä, pyökin värinen vitriinin ja tv-tason yhdistelmä. Toisella seinällä yksi tummanvihreä nahkasohva ja harmaa nojatuoli televisiota vastapäätä. Silja huomasi vitriinin valokuvat ja lähes hiipi lähemmäksi. Isoimmassa kuvassa hän hymyili aurinkoisesti hohtavan valkoinen ylioppilaslakki päässään silloin vaaleilla hiuksilla. Silja tunnisti yllätyksen itsessään, mutta arveli sitten, että kuva oli show’ta varten. Kuvan avulla pääsi vieraille kehumaan kuinka tytär oli ylioppilas ja loi uraa Helsingissä. Mummon ja papan hääkuva oli pahoin kellastunut. Silja sujautti kuvan laukkuunsa. Hän kyykistyi ja avasi vitriinin kaappiosan, vastassa oli papereita, muutama kirja ja valokuvakansio. Hän ei alkanut selata albumeita, ei häntä kiinnostanut ne kuvat. Ihan alimmaisena, nurkkaan tyrkätty oli pieni, taitteesta rispaantunut ruskea valokuvakansio. Silja otti sen hellästi käsiinsä ja peruutti ikkunan luo. Ensimmäisellä sivulla oli kuva itkevästä vastasyntyneestä, seuraavassa kuva ristiäisistä, vauva pitkässä, valkoisessa mekossa nukkumassa sylikummin käsivarsilla. Kuvista löytyi lapsi seisomassa tummanruskeaa kirjahyllyä vasten, katse luotuna ihmetellen ylöspäin, pelästynyt taapero joulupukin sylissä, pellavapäinen tyttö puhaltamassa kakkua, jossa oli neljä kynttilää, sisarukset seisomassa mummolan portailla kädet toistensa harteilla virnistellen ja silmät auringon takia sirrillään. Silja oli jo tuolloin ollut päätä pitempi. Koulukuva, jossa leveä hymy paljasti puuttuvan etuhampaan, päällä tummanpunainen samettipaita ja ahdistuksena liian kireällä vedetyt letit, jotka kiristivät ohimoa. Ja sitten kuvia ei enää ollut, kuten ei ollut kuvien kohdettakaan.

Silja poistui asunnosta kiireesti, hän oli saanut mitä tuli hakemaan. Menneisyys oli melkein saanut hänet. Silja saapui hengästyneenä takaisin pankkiin. Palautti avaimen ja allekirjoitti paperit, joilla luopui perinnöstään lopullisesti.

Bussin lähtöön olisi vielä melkein kaksi tuntia. Hän oli kuitenkin tyytyväinen, että täältä pääsi saman päivän aikaan pois. Silja katseli ympärilleen, kahvilaan meno olisi liian riskialtista. Hän oli miettinyt hautausmaalla käyntiä, mutta jättänyt sen vaihtoehdon avoimeksi, ei ollut ihan varma pystyisikö siihen. Äskeisen jälkeen hänestä kuitenkin tuntui, että siellä voisi käydä. Pitäisi käydä.

Silja käveli lyhyen matkan torin yli S-markettiin, hän osti kaksi hautakynttilää, tulitikkuja, kolmioleivän, banaanin ja maitokahvijuoman. Eväiden avulla hän jaksaisi Helsinkiin asti.

Hautausmaa sijaitsi kirkon vieressä. Ruohikkoiset käytävät olivat täynnä keltaisia koivunlehtiä, jotka kahisivat askelten alla. Mummon ja papan hauta oli lähellä kirkkoa, suuren koivun alla. Kaksi punaista kanervaa ja havuja oli kiven edessä, Silja saattoi vain arvella kuka ne oli istuttanut, vaihtoehtoja oli vielä muutama jäljellä. Hän sytytti kynttilän, asetti sen mustan kiven juurelle ja katsoi hetken kultaisia kirjaimia. Haikeana.

Seuraava hauta oli kirkon toisella puolen, pitemmällä kuin kiven heiton päässä. Silja oli käynyt täällä vain kahdesti. Hautajaisissa ja päivänä, jona hän oli lähtenyt. Paikka oli silti tuoreessa muistissa, rivin puolivälissä, loivassa rinteessä. Hautakivi oli pieni, oikeaan yläkulmaan oli kaiverrettu enkeli. Silja ei olisi sitä valinnut, eivät enkelit olleet paikalle silloinkaan, kun sisko olisi niitä tarvinnut. Hän sytytti kynttilän, laski sen kiven juurelle, jossa ei ollut istutuksia, pelkkää kuolevaa ruohoa. Silja astui muutaman askeleen taaksepäin. Muisti mummon tarkkuuden siitä, että hautojen päälle ei saanut astua. Silja ei ollut ihan varma, miten mummon mielestä etiketti meni, kun haudassa ei ollut ruumista.

Tuska, josta ei koskaan pääsisi eroon, alkoi vahvistua ja Silja tiesi, että hänen olisi aika lähteä. Hän vilkaisi kelloa, vielä olisi aikaa. Hän pysähtyi epäröiden kirkon eteen. Pitäisikö saada varmuus? Toisaalta, ei hän tänne enää ikinä palaisi. Silja kohautti harteitaan kuin olisi käynyt keskustelua jonkun kanssa, eikä pelkästään itsensä. Hän lähti seuraamaan polkua vasemmalle. Hän seurasi kivien vuosilukuja, jotka alkoivat lähestyä tätä vuotta, sitten olikin edessä uusi rivi, jossa oli pelkkiä valkoisia ristejä. Silja pysähtyi tutun sukunimen kohdalla. Nimen, joka oli joskus ollut hänenkin, kunnes hän oli vaihtanut sen itse keksimäänsä.

Haudalla oli kumpu, haravoitu tasaiseksi. Ei kynttilöitä tai kukkia. Sen Silja pisti tyytyväisenä merkille.

- Minusta tuli sittenkin jotain, hän sanoi. Tajuamatta, että aikoi puhua. Sanat vain tulivat.

- Niin, pääsin pois ja menestyin. Sinä et pystynyt minua nujertamaan, vaikka perkele parhaasi yritit, jälleen sanat syöksyvät ulos, kiivaina, vihaisina.

- Tajuatko? Silja sähähti ja potkaisi kumpua. Hiekkaa lennähti eteenpäin, osa rapisi ristin päälle.

- Kuolit yksin, kukaan ei kaivannut sinua viikkoihin. Minua nauratti, kun poliisit kertoivat tuon, Silja jatkoi purkaustaan ja potki hiekkaa. Hän kiroili, purki pihalle sen kaiken, minkä olisi halunnut sanoa, jos ei välinpitämättömyys olisi ollut niin paljon tehokkaampaa.

- Saatanan paska, minä vihaan sinua. Toivottavasti mätänet helvetissä, Silja kirkui ja oli saanut tehtyä kummusta entisen.

Hän havahtui vasta kun huomasi kahden pelästyneen mummon katsovan häntä parin käytävän päästä. Silja purskahti nauruun, ehkä hänestä puhuttiin muutenkin, mutta nyt juorukellot saisivat kunnolla aihetta kalkatukseen. Hengästyneenä hän oikaisi takkinsa ja hiuksensa, korjasi laukun hihnan paremmin olalle ja lähti kohti porttia. Linja-auton lähtöön olisi juuri sopiva aika.

Kotimatka oli nopeampi kuin aamuinen, ja Siljaa hymyilytti jokainen kilometri. Helsinki oli tuttu, se oli koti, elävä ja ihana. Silja otti Kampista bussin kotiin. Väsyneenä hän aukaisi oven ja kuuli heti askeleet olohuoneesta. Tanja veti hänet heti lämpimään halaukseen, suuteli tervehdykseksi ja kysyi sitten miten matka oli mennyt.

- Ihan hyvin.

- Tuliko kaikki selväksi?

- Kyllä.

- Oliko se vaikeaa?

- Ei oikeastaan.

- Etkä padonnut tunteitasi vaan annoit niiden tulla, kuten puhuttiin?

- En padonnut.

- Hienoa. Olen ylpeä sinusta.

- Niin minäkin, Silja vastasi ja pidätteli hymyään.

Tämä tarina lähti ihan vain siitä, kun eräänä aamuna katsoin tuntemattoman, keski-ikäisen naisen tulevan linja-autoon ja mietin minne hän on menossa ja miksi? Ja siitä hetkestä syntyi Silja.

5. luukku