tiistai 22. joulukuuta 2015

22. luukku: Tavallinen aurinko ja outo rotta, osa 1


Lilli puristi viulukoteloa tiukemmin kädessään ja kiiruhti askeleitaan. Matka pysäkiltä kotiin ei ollut kovin pitkä, mutta jokainen metri oli liikaa, kun oli yksin, peloissaan ja pimeässä. Maalla hän ollut ikinä pelännyt, oli kello ollut kuinka paljon tahansa tai pimeää kuin säkissä. Siellä tunsi kaikki ihmiset, eikä tarvinnut varoa jokaista kuten täällä kaupungissa.

Jäätyneet lehdet rapisivat askelten alla, kylmä nipisteli poskia, mutta lunta ei ollut vielä satanut. Valkeus helpottaisi kyllä tätä marraskuun pimeyttä, mutta vielä lumisateet eivät olleet yltäneet näin etelään. Lilli vaihtoi viulukotelon toiseen käteensä ja näki jo helpotuksekseen puiden välistä kerrostalojen valot. Edessä olisi vielä sata metriä tätä hämärää, satunnainen himmeä valopylväs siellä täällä, ulkoilureittiä, yksi jyrkkä mutka ja sen jälkeen pienen ojan yli heidän talonsa parkkipaikalle. Lilli kuuli rapsahduksen takanaan, hän ehti vain valpastua entisestään, kun joku jo tarttui kiinni hänen käteensä. Lilli huudahti, ja päällekarkaaja riuhtaisi hänet itseään vasten ja alkoi raahata kohti polun reunan pimeyttä. Lilli kirkui ja potki, mutta muuta hän ei isommalleen mahtanut. Miehen käsi iskeytyi hänen suulleen, ja Lillistä kuului enää paniikinsekaista vinkumista. Ei mitään sellaista, joka houkuttelisi auttajia paikalle.
Maa oli kylmää ja kovaa, kun Lilliltä kampattiin jalat alta. Viulukotelo lensi pimeyteen. Mies oli hetkessä hänen päällään, mutta joutui hetkeksi irrottamaan kätensä tytön suulta.
- Apua, Lilli huusi niin kovaa kuin pystyi.
- Turpa kiinni, hyökkääjä ärähti ja löi Lilliä kämmenellä poskelle.
Se oli ensimmäinen kerta kun Lilliä oli ikinä lyöty ja kipu oli järkytys. Mutta se kipu olisi pientä tulevaan kipuun verrattuna, Lilli tiesi sen, eikä välittänyt lyönnistä. Hän jatkoi huutamista, kunnes kämmen taas iskettiin hänen suulleen. Hän kiemurteli ja potki, vaikka mies oli niin iso ja painava ja oli päättäväisesti nykinyt hänen toppatakkinsa ylöspäin. Niin että kylmä maa turrutti hetkessä paljaan alaselän.

Mies sai Lillin housujen napin ja vetoketjun auki, mutta pillifarkut olivat niin tiukat, että tämä ei saanut niitä yhdellä kädellä liikkumaan minnekään. Hän alkoi riuhtoa farkkuja alas molemmin käsin, ja Lilli pääsi huutamaan apua ja lopulta ihan vain kiljumaan kauhusta.
- Saatanan huora, mies sähähti, ja juuri kun Lilli oli varma, että häntä lyötäisiin taas, kuului huudahdus jostain kauempaa.
Molemmat jähmettyivät hetkeksi paikalleen.
- Mitä helvettiä siellä tapahtuu? kuului uusi huuto ja juoksuaskeleita. Ne tulivat lähemmäksi.
Mies Lillin päällä ei enää kuulostellut. Tämä kapusi pystyyn ja lähti juoksemaan kohti isoa tietä.
Ne toiset juoksevat askeleet pysähtyivät Lillin kohdalle.

Lilli hengitti syvään. Yritti karkottaa pelon, huonoin tuloksin. Hän oli säästynyt. Hän oli kunnossa. Ei hätää. Mutta järkytys löi silti yli, laittoi kyyneleet virtaamaan ja koko kehon vapisemaan, kun hän alkoi nousta ylös. Hän napitti farkut ja vetäisi vetoketjun kiinni, yhtä nopealla liikkeellä hän nykäisi toppatakin alas. Piilotti itsensä.
- Tartteeks soittaa kytille? poika kysyi, kun hän astui polulle.
Lilli vain pudisti päätään. Hän ei halunnut kenenkään tietävän. Ikinä.
Poika nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen.
- Odota, Lilli pyysi kauhuissaan siitä, että jäisi yksin pimeään.
Poika ei katsonut häntä, mutta pysähtyi. Lilli pyyhki kyyneleitä karheisiin lapasiin ja lähti kävelemään. Poika lähti liikkeelle, kun Lilli oli tämän rinnalla.
Lilli olisi halunnut kiirehtiä, ehkä jopa juosta kotiin, mutta askeleet olivat kovin haparoivia. Koko vartalo tuntui hauraalta. Vieraalta. Järkikin ei ollut kovin terävänä, sillä hän muisti viulunsa vasta kun he olivat edenneet yhden valopylväiden välisen matkan.



- Mun viulu, hän sanoi.
- Häh? poika kysyi.
- Mulla on viulu. Se on jossain tuolla, Lilli sanoi ja ääni värähti tuon kohdalla. Hänen pitäisi palata takaisin sinne missä melkein oli tapahtunut pahin. Väristyksen palasivat.
- Mä käyn hakee.
Lilli vilkaisi vauhkona ympärilleen.
- Älä jätä mua yksin, hän vinkaisi.
Poika vilkaisi häntä vähän viistosti, mutta Lilli ei hävennyt. Hän oli liian peloissaan ja hajalla siihen.

Lilli ei olisi millään halunnut palata, mutta viulu oli rakas ja arvokas. Siinä oli hänen palkkansa kesätöistä, joulu- ja syntymäpäivärahat, äidin ylityökorvauksia ja sponsoriapua isovanhemmilta.
Viulukotelo löytyi helposti polun vierestä. Lilli koppasi sen käteensä ja päätti tarkistaa vasta sisällä, että soitin olisi kunnossa. Hän ei uskaltanut luottaa, että poika jaksaisi enää kovin pitkään pysyä hänen vierellään. Lilli oli melko varma, että tyyppi oli se naapuritalon mustiin pukeutuva poika, jota hän oli joskus nähnyt pihalla ja keskustassa, niissä liian isoa ääntä pitävissä poikaporukoissa, jotka hän kiersi kaukaa.
Lilli puristi viulukoteloa kuin pelastusrengasta, kuunteli heidän kahden askeleita jäätyneellä pururadalla ja yritti olla ajattelematta. Hän seurasi poikaa matalan ojan yli parkkipaikalle, jossa tämä pysähtyi. Lilli jatkoi matkaansa kohti oman talonsa alaovea. Helpottuneena hän kuuli, että poika tuli perässä. Lilli kaivoi avaimet repun sivutaskusta ja ihmeekseen sai oven heti auki, vaikka tuntui, että koko keho tärisi edelleen.
- Kiitti, hän mutisi olkansa yli ja lähti uupuneena kohti rappuja.

Askel, askel, askel, vielä kaksi kerroksen väliä ja hän olisi turvassa. Jossain ylempänä ovi kävi, ja Lilli lisäsi vauhtia omiin askeleisiinsa. Hän ei halunnut tavata nyt ketään. Pelätä ketään.
Täristen hän aukaisi kotioven ja teki rynnäkön sisään, ovi varmasti lukkoon ja turvaketju paikoilleen, vaikka äiti ei vielä ollut kotona. Lilli pudotti repun lattialle, varoi viulua reppua tarkemmin ja käveli suoraan kylpyhuoneeseen. Talvitakin ja lapaset hän viskaisi takaisin eteisen puolelle ja työnsi kaikki loput vaatteet pesukoneeseen. Kuuma vesi rauhoitti vähän, mutta ei poistanut mitään lopullisesti. Se vei vain pahimman terän kaikista tuntemuksista ja valui yhdessä kyyneleiden kanssa viemäriin.
Hän jatkoi itsensä hoivaamista flanellipyjamalla, mummon kutomilla villasukilla ja kuumalla kaakaolla. Ajatukset jatkoivat laukkaansa ja mukana pysyi kuvotus siitä mitä olisi voinut tapahtua ilman sen pojan väliintuloa. 

Mitä olisi voinut tapahtua.

Lilli havahtui ajan kuluun ja tajusi äidin olevan kotona ihan milloin tahansa. Hän kävi aukaisemassa varmuusketjun, pikaisesti vessassa ja palasi sitten sänkyyn. Hän sammutti kaikki valot ja käpertyi peiton alle. Oli siinä ja siinä, oliko hän liian ajoissa, että äiti uskoisi hänen oikeasti nukkuvan, mutta Lilli ei halunnut, että äiti saisi tietää. Tämä soittaisi poliisit ja veisi hänet lääkäriin ja terapiaan, eikä hän halunnut mitään sellaista. 

Lilli havahtui kolahdukseen, hän käänsi varovasti kylkeä. Oli ihmeissään, että oli sittenkin saanut unta, eikä hän ollut nähnyt edes painajaisia. Äidin askeleet kuuluivat keittiöstä, vessasta, eteisestä ja lopulta hävisivät oven kolahduksen myötä rappukäytävään. Lilli hamusi kännykän käteensä ja tarkisti kellon: 6.11, hän saisi nukkua vielä tunnin. Hän kuitenkin tiesi, ettei saisi enää unta ja kurotti viereisestä kirjahyllystä ensimmäisen Harry Potterin antaakseen aivoilleen muuta tehtävää kuin eilisen kelailun. Tylypahkassa ei ehtinyt tapahtua mitään pahaa ennen Lillin herätyskellon soittoa.

Epäuskoisena Lilli jähmettyi vessan ovelle, hän käveli lähemmäksi peiliä ja tutki järkyttyneenä kuvajaistaan. Poski oli muuttunut yön aikaan kellanvihreäksi, mustelman reunat olivat jo violetit ja vasen silmä oli selvästi turvoksissa. Voi helvetin helvetti, Lilli kiroili. Oli vihainen sille saatanan paskapäälle, vihainen sille, että nyt tapahtunut olisi vaikeampi pitää salassa. Hän kaivoi omasta meikkipussistaan kaikki mahdolliset tökötit ja lainasi vielä äidiltäkin valokynää ja peitepuikkoa yrittäessään saada mustelman piiloon. Ja se mihin meikki ei pystynyt saisivat hiukset auttaa. Hän harjasi ne auki ja muistutti itseään, että tänään hän ei saisi pyyhkiä tukkaa korvan taa.

***

Luka hieraisi kengällä tupakan sammuksiin vasten mustaa asvalttia ja katsahti ympärilleen. Lähiön piha oli hiljainen, pitäisi keksiä jotain tekemistä. Sisällä isä makasi krapulassa ja katsoi vanhaa kotimaista leffaa, tuttu levottomuus oli kiskonut Lukan ylös tietokoneen äärestä ja ulos. Pohtiessaan vaihtoehtoja iltapäivän ratoksi hän sytytti toisen tupakan. Pitäisikö kysyä kavereilta meiningeistä, maleksia läheiselle ostarille katsomaan oliko siellä mitään vai ottaa bussi keskustaan asti?
Lukan suunnitelmien teko keskeytyi, kun hän sai silmiinsä sen tytön. Sen joka oli loppukesästä muuttanut viereiseen taloon, sen joka eilen oli lähellä tulla raiskatuksi aivan tuossa lähellä. Luka seurasi kuinka tyttö käveli nopein ja lyhyin askelin ylös mäkeä. Luka arveli, että tämä oli tulossa bussipysäkiltä, mutta sattuneesta syystä ei käyttänyt kaikkien muiden käyttämää oikopolkua, vaan kiersi jalkakäytävää reilusti pidemmän lenkin.

Hän nojasi lyhtypylvääseen ja otti uudet henkoset. Savu rauhoitti. Luka huomasi, kun tyttö huomasi hänet. Tämä jäykistyi ja käänsi katseensa äkkiä eteenpäin. Parin kiireisen askeleen jälkeen tytön vauhti hidastui, tämä vilkaisi uudelleen Lukan suuntaan kuin arvioiden. Luka piti katseensa tytössä, vaikka se ei viisasta ollutkaan. Viimein tyttö pysähtyi, puntaroi jotain hetken ja lähti sitten tulemaan kohti. 

Luka puhalsi savua suupielestään ja mietti mitä asiaa tytöllä olisi. Tietysti jotain eilisestä, mutta oliko luvassa kiitokset, varoitus, että kytät halusivat jututtaa häntä vai sitten jotain muuta? Luka veikkasi keskimmäistä vaihtoehtoa. Tyttö vaikutti juuri siltä, joka olisi käynyt poliisiasemalla, vaikka ei eilen halunnut kenellekään soittaa.
- Moi, tyttö sanoi arasti, kun pysähtyi hänen eteensä.
Luka vain nyökkäsi. Hän ei pahemmin puhunut, mitään turhaa varsinkaan. Ei ollut ikinä oppinut.
- Tota, ethän sä ole puhunut siitä eilisestä kenellekään?
- E, Luka äännähti. Imaisi jälleen sätkää ja huomasi paksun meikin alta kellertävää ja violettia. Koko tytön oikea poski ja ohimo olivat yhtä suurta mustelmaa. Luka puristi vasemman kätensä nyrkkiin. Voi vittu, sitä saatanan paskiaista.
- Etkä puhu? tyttö varmisti.
Luka pudisti päätään. Hän ei puhuisi, mutta ei se tarkoittanut, että asia jäisi unohduksiin.
- Hyvä, tyttö huokaisi ja näytti rentoutuvan. Juuri siltä kuin paino olisi nostettu hänen harteiltaan.
- Ja kiitos, että…
Tyttö jäi hakemaan sanoja. Ei keksinyt mitään, vaan hymyili pienesti. Väkinäisesti. Luka tiesi tämän ajattelevan eilistä, tapahtumaa. Ja halusi tämän ajattelevan jotain muuta.
- Eipä kestä, hän sanoi, mutta ei keksinyt mitään muuta sanottavaa.
Tyttö tuijotti hetken heidän jalkojaan.
- Mä en edes tiedä sun nimeä, hän sanoi, kun viimein kohotti katseensa takaisin Lukaan.
- Enkä mä sun, Luka väisti.
- Mä oon Lilli.
- Luka, hän esitteli itsensä ja katsoi arvioiden tyttöä.
Lilliä, Luka korjasi mielessään, kun tiesi nyt hänen nimensä. Ohutta ja vaaleaa tukkaa, väri oli taatusti oma, pientä nykerönenää ja oikeastaan kaikki muukin Lillin kasvoissa oli pientä, Luka rekisteröi ja tajusi tuijottavansa. Nolona hän käänsi katseensa maahan ja tumppasi tupakan edellisen viereen. Sitten hän tajusi, ettei käsillä ollut mitään tekemistä. Hän harkitsi kolmannen röökin sytyttämistä.
- Kiitos vielä, äläkä puhu siitä kenellekään ja… Lilli vaikeni kuin aikoisi vielä sanoa jotain. Tuli hiljaisuus, jota Lukakaan ei lähtenyt täydentämään.
- Mun pitää nyt mennä, moi, Lilli sanoi ja lähti.
Luka jäi hiljaisena katsomaan Lillin perään. Hän kaivoi vielä yhden tupakan huulilleen ja lähti kävelemään kohti ostaria. Nyt hänellä olisi tehtävä.

***

Lilli tarkisti peilikuvansa ja käänsi järkyttyneenä päätään, mustelma alkoi tummeta ja kohta sitä ei peittäisi millään meikillä. Äiti olisi onneksi tänään vielä iltavuorossa, mutta huomenna koko päivän kotona ennen yövuoroa ja kolmen päivän vapaita. Hänen pitäisi keksiä joku järkevä ja uskottava selitys mustelmalle. Kaapin ovea päin kävely tuskin tuli kyseeseen. Lilli huokaisi ja käveli vessasta omaan huoneeseensa. Hän tarkisti läksyt huomiselle ja päätti harjoitella ensin soittoläksynsä ennen keskittymistä historiaan, maantietoon ja matikkaan.

Viulu oli onneksi säilynyt ehjänä siitä kolauksesta. Vähän niin kuin hän. Kolahduksen kokenut, mutta edelleen ehjä. Poskea jomotti, se näytti pahalta ja hän oli kavahtanut jokaista, joka oli tullut liian lähellä. Kaduilla pälyillyt koko ajan ympärilleen ja arvioinut, kuka voisi hyökätä. Vasta kotona lukkojen takana hän uskalsi rentoutua. Toivottavasti tätä vaihetta ei jatkuisi kovin pitkään, sillä tämä oli kovin uuvuttavaa.

Lilli asetteli viulun leukansa alle ja aloitti Mozartin soittamisen. Jousi tanssi kielillä ja pakotti Lillin keskittymään vain tähän hetkeen.

***

- Lilli, tule syömään, äidin huhuilu kuului keittiöstä.
Lilli huokaisi ja puraisi epäröiden alahuultaan. Hän oli onnistunut välttelemään äitiään pari päivää, mutta nyt oli totuuden hetki. Hänen poskensa oli edelleen riemunkirjava ja huonosti meikillä peitettävissä. Kavereille hän oli väittänyt kaatuneensa, mutta äidille se tuskin menisi läpi. Eikä hän aikonut sitä edes kokeilla.
- Hyvänen aika, mikä sinun poskeesi on tullut? äiti kysyi heti, kun Lilli istui pöydän ääreen.
- Ai tämä vai, Lilli naurahti ja kosketti poskeaan. - Meillä oli liikassa sählyä ja Essi löi aika korkean mailan ja mä osuin vahingossa eteen.
- Kävithän terveydenhoitajalla?
- Tietysti. Ruman näköinen tämä on, mutta ei siinä sen kummempaa. Mitäs töihin? Lilli vaihtoi puheenaihetta, kun äiti näytti nielevän valheen.
- Sitä samaa vanhaa. Täytyy toivoa, että osastonjohtaja menee vaihtoon ennen kuin koko henkilökunta häipyy muualle.
Lilli nyökkäsi ja maistoi kasviswokkia, onneksi äiti oli muistanut tällä kertaa hillitä itsensä chilin kanssa.
- Onko sinulla huomenna koulun jälkeen ihmeitä? Jos tehtäisiin jotain yhdessä, kun ei ole pitkään aikaan edes nähty kunnolla?
- Niin, neljään päivään, Lilli pyöräytti silmiään.
Tietysti olisi ollut mukavaa, jos äidin ei olisi tarvinnut tehdä vuorotyötä, mutta hän oli tähän jo tottunut. Eikä aikonut lisätä äidin syyllisyydentuntoa jo nykyistä enempää.
- Kyllähän sinä tiedät… äiti aloitti.
- Tiedän, tiedän. Eikä minulla mitään ole, Lilli kiirehti sanomaan, ennen kuin äidin ääni alkaisi väristä.
- Mennäänkö ostoksille? Sinähän tarvitset uudet talvikengät?
- Ei, tehdään jotain muuta, Lilli voihkaisi.
Hän tiesi olevansa varmaan maailman ainut tyttö, joka ei innostunut shoppailusta. Mutta kauppojen kiertely, varsinkin äidin kanssa, joka pysähtyi joka rekille, oli ihan liikaa.
- No, minä keksin jotain muuta, äiti sanoi ja hymyili Lillille.
Hän jäi katsomaan tytärtään mietteliäänä.
- On tuo kyllä hurjan näköinen tuo poskesi. Muistathan olla varovainen, kun liikut ulkona. Viime yönä täällä oli hakattu joku mies todella pahasti.
- Olen, olen, Lilli vakuutti normaalilla äänellä, vaikka mieleen vyöryvät muistikuvat olivat saada hänet kirkumaan.
- Naapurin Tuire epäili, että asialla oli ne ostarilla pyörivät nuoret.
Lilli muisti Lukan ja terävöityi.
- Kuinka niin?
- No nehän ovat ihan sen näköisiä, että suorastaan etsiytyvät hankaluuksiin ja haastavat riitaa. Toivottavasti sille uhrille ei jää mitään pysyviä vammoja. Vaikka kyllä minä olen työni puolesta nähnyt, miten ei välillä tarvita kuin yksi lyönti ja kaikki on siinä.
- Olisko mitään hilpeämpää ruokapöytäkeskustelua? Lilli kysyi ahdistuneena.
Hän ei halunnut kuulla väkivallasta tai kokea sitä, kunpa elämä voisi olla vain viulunsoittoa ja suklaasammakoita.
- Tietysti, äiti naurahti nolona.

Seuraavana iltapäivänä Lilli kiiruhti kotiin. Äiti oli ehdottanut, että he lähtisivät leffaan ja pizzalle. Lillille tämä kävi mainiosti, varsinkin, kun elokuvissa meni Nälkäpelin Matkijanärhen ensimmäinen osa. Pitäisi vaan käydä viemässä reppu kotiin, tarkistaa naama ja kiiruhtaa äidin kanssa vartin yli bussille. 

Lilli huomasi Lukan, nyt tämä nojasi lyhtypylvään sijaan mattotelineeseen ja poltteli jälleen tupakkaa. Hän ei oikein tiennyt kuinka suhtautua poikaan. Tietysti hän oli Lukalle kiitollisuudenvelassa, mutta samalla pojan näkeminen muistutti tapahtuneesta. Ja jokin Lukassa sai hänet hermostuneeksi, Lilli ei osannut eritellä johtuiko se tämän vaitonaisuudesta, suorasta katseesta vai asennosta, joka muistutti jatkuvaa hyökkäysasentoa. Nytkin vaikka Luka nojasi telineeseen, hän näytti siltä kuin olisi valmis puolustautumaan silmänräpäyksessä hyökkäystä vastaan.
- Moi, Lilli tervehti kuitenkin.
Luka nyökkäsi ja puhalsi savua ylöspäin. Lilli huomasi Lukan ruhjoutuneet rystyset. Muisti äidin spekulaatiot, ketkä olivat hakanneet jonkun täällä jossain ja värähti. Lillille tuli huono olo, hänen olisi pitänyt kävellä nopeammin ja ainakin kääntää katseensa pois, mutta kumpikin oli kovin vaikeita tehtäviä.
Tietysti Luka huomasi hänen katseensa.
- Voit kulkea rauhassa, hän sanoi matalalla äänellä.
- Mitä? Lilli kysyi.
Ja alkoi tajuta. Ehkä. Se ei voinut olla totta.
- Mitä sä tolla tarkoitit? Lilli toisti kysymyksen, kun Luka ei virkannut mitään.
Luka vain kohautti harteitaan ja puhalsi savua suupielestään. Lillin silmät vetäytyivät viiruun ja hän astahti lähemmäksi Lukaa.
- Et kai sä vihjaa, että sä oot hakannut jonkun? Mun takia? Et sä voi tietää, kuka mun päälle hyökkäsi. Mäkään en nähnyt sitä kunnolla, sä vielä vähemmän, Lilli puhisi vihaisena ja epäuskoisena.
Luka pysyi hiljaa. Lilliä raivostutti pojan umpimielisyys. Kyllä tämä helvetti soikoon voisi jotain sanoa.
- Jos mä olisin halunnut sille rangaistuksen, olisin mennyt poliisin puheille. Mutta mitään vakavaa ei tapahtunut, joten mä haluan vain unohtaa koko jutun. En todellakaan sitä, että sä hakkaat huviksesi viattomia ohikulkijoita.
- Ei se ollut viaton, Luka tuhahti.
Lilli veti epäuskoisena henkeään. Luka ei todellakaan tajunnut.
- Mistä sä sen tiedät? hän äsähti.
- No kysyin, Luka ärähti ja suoristi ryhtiään.
Lilli ei kokenut elettä uhkaavana vaan ärsyttävänä.
- Ennen vai jälkeen ekan lyönnin? Vai hakkasitko sä siitä sen tunnustuksen ulos? Sehän on sitten tosi uskottavaa, Lilli korotti ääntään.
- Sä et tajua, Luka tuhahti.
- Ei kun sä et tajua, Lilli napautti takaisin.
Lillin puhelin alkoi soida ja edelleen Lukaa mulkoillen hän kaivoi kännykän esiin ja vastasi.
- Missä sinä olet? Meille tulee kohta kiire.
- Mä oon jo pihassa, tuun ihan just, Lilli sanoi äidilleen ja lähti sisälle. Hän mulkaisi Lukaa lähtiessään. Teki mieli vielä joskus palata asiaan, mutta Luka vaikutti niin idiootilta, että siitä tuskin oli mitään hyötyä, Lilli sadatteli marssiessaan sisälle. Rappusissa hän rauhoitti itsensä, edessä olisi kiva ilta äidin kanssa ja hän ei Lukaa enää ajattelisi.

***

Lukaa vitutti. Nollauskännit olisivat tulleet tarpeeseen, mutta rahattomuus piti huolen, että siitä ei tulisi mitään pitkään aikaan. Hän nojasi pylvääseen ostarin kukkakaupan edessä ja kuunteli puolikorvalla poikien juttua. Mutta eniten päässä pyöri Lilli. Ja tämän suuttuminen. Luka ei tajunnut yhtään miksi Lilli oli niin pillastunut. Hän oli tehnyt tytölle palveluksen. Ensin kysellyt vähän kaikilta, kuka olisi voinut olla se raiskari. Hän oli saanut selville tyypin nimen, varmistanut asian ja sitten hakannut tyypin. Koska tämä oli tehnyt väärin ja Luka teki oikein. Kaiken vaivan hän oli tehnyt Lillin takia. Mutta jostain syystä Lilli ei nähnyt asiaa ollenkaan näin, Luka ei ymmärtänyt tytön aivoituksia yhtään. Eikä hänen edes tarvinnut ymmärtää, mutta jotenkin se silti kirveli.

Luka katsoi turhautuneena ympärilleen. Ostari sulkeutuisi vartin päästä ja oli vain ajan kysymys, milloin vartijat alkaisivat hätistellä heitä pihalle. Eikä hän nyt jaksanut kuunnella kavereiden länkytystä. Luka työnsi kädet taskuihin ja lähti maleksimaan ulos. Hän ei keksinyt muuta osoitetta kuin kodin. Ei sekään houkutellut, mutta, kuten sanottu, vaihtoehdot olivat vähissä. 

Ulkona tuuli oli hyinen ja marraskuun pimeys nielaisi kaiken. Luka värisi ohuen takkinsa alla ja kiiruhti askeleitaan. Viimeinen mäki ennen kotitaloa oli jyrkkä ja sai hänet puuskuttamaan, Luka yski ylös päästyään ja vilkaisi naapuritaloa, lähes kaikissa ikkunoissa paloi jonkinlainen valo. Jälleen hän mietti, mikä niistä olisi Lillin koti. Luka tuhahti ajatuksilleen, kun muisti aiemman kohtaamisen ja kaivoi samalla avaimen taskustaan. Hän aukaisi alaoven ja lähti nousemaan neljänteen kerrokseen, talo oli niin vanha, että hissiä ei ollut. 

Hän pysähtyi oikealla ovella ja jäi kuuntelemaan. Tänään ei tarvinnut raottaa postiluukkua, sillä sisältä kuului selvästi musiikki ja sen ylikin muutama miehen ääni. Luka huokaisi vittuuntuneena. Kotiin ei kannattanut mennä, kun isällä oli seuraa ja vauhti oli vasta yltymässä. Hän lähti harppomaan kohti ylintä kerrosta ja sen vinttikomeroja. Sinne hän oli tehnyt itselleen pesän, piiloon isän romujen keskelle. Lattialla oli vanha nuhruinen patja ja tyyny. Oven edessä sen verran pahvilaatikoita ja muovipusseja, että häntä ei helposti erottanut.

Luka asettautui makuulle patjalle, tuijotti pimeyteen ja mietti, pääsisikö tänä yönä omaan sänkyynsä.

***

Lilli ei edes yllättynyt, kun näki Lukan taas ulkona. Tänään pojan kaita hahmo nojasi auton perään parkkipaikan varjossa. Eilen hän oli ollut ulko-oven vieressä, toissapäivänä istumassa mattotelineellä ja joka päivä Lilli oli nähnyt Lukan jossain. Lilli oli unohtanut kohteliaisuutensa heti alkuun ja ei ollut tervehtinyt Lukaa tai edes katsonut tähän päin. Häntä korpesi edelleen Lukan toiminta. Ja alkoi tänään ärsyttää entistä enemmän huonon päivän jatkoksi. Aamulla joku kusipää autoilija oli ajanut lätäkköön ja hän oli saanut vedet jaloilleen, bilsan parityön hän joutui tekemään Netan kanssa, eli saisi tehdä kaiken yksin ja hänellä oli kiljuva nälkä.
- Kyttäätkö sä mua? Lilli kysyi kipakasti, kun oli suunnilleen Lukan kohdalla.
Poika ei tietenkään vastannut mitään. Katsoi hänen suuntaansa, mutta ainut valo tuli Lukan takaa, eikä Lilli voinut nähdä hänen ilmeitään.
Lilli asteli ärsytettynä lähemmäksi.
- Sä oot aina täällä, kun mä tuun- hän aloitti.
- Mä asun täällä, Luka sanoi.
- Ai pihalla?
- Kotona on vähän tilanne päällä.
Sanojen ja äänen välinen ristiriita hiljensi Lillin. Luka oli vain todennut asian, hiljaisella ja tunnottomalla äänellä. Mutta mikä oli tilanne, että hän ei voinut mennä kotiinsa? Lilli arveli, että jotain todella pahaa, sillä Luka ei vaikuttanut siltä, että tämä vähästä hätkähtäisi. Lilli kallisti päätään ja tarkkaili Lukaa.
- Sähän täriset, hän huomautti.
Ilma oli sitä inhottavan kylmän kosteaa, jota mikään vaate ei kovin hyvin pitänyt ulkona. Ei varsinkaan Lukan ohut, musta takki, joka näytti vanhalta.
- Kai sä voit mennä jonnekin muualle? hän kysyi varovasti.
Luka ei edelleenkään vastannut mitään, vaihtoi vain painoa jalalta toiselle, ehkä vaivaantuneena.
- Haluutko tulla meille lämmittelemään? Lilli kysyi. Kirosi samalla itseään, hellämielisyyttään ja äidiltä opittua muiden huolehtimista. Toivoi, ettei Luka kuitenkaan tarttuisi tarjoukseen.
Vieläkään Luka ei sanonut mitään, joten Lilli rentoutui.
- Okei, hän sanoi, kun ei muutakaan keksinyt ja lähti. Paria askelta myöhemmin hän tajusi kuulevansa kahdet askeleet ja vilkaisi olkansa yli. Luka käveli hänen takanaan, kädet syvällä takin taskuissa ja kyyryssä tuulta vasten. Lilli huokaisi epäuskoisena. Miksi hän oli mennyt avaamaan suunsa? Vieläkö ehdotuksen kehtaisi perua? Kotona kaksin Lukan kanssa, jolta kaksisanainen lause oli harvinaisuus. Voi jee ja rentoa iltapäivää!

Matkalla kotiin Lilli ei edes yrittänyt jutella mitään, tiesi, että Luka ei kuitenkaan vastaisi ja hän vain tuntisi olonsa hölmöksi.
- Onko sulla nälkä? Lilli kysyi eteisessä nostettuaan päivän postit lipaston päälle.
- En mä mitään tartte, Luka mutisi ja seisoi vähän eksyneen näköisenä oven suussa. Johonkin matkalle oli jäänyt se “valmiina lyömään” -asento Lilli pani merkille ja käveli keittiöön.
- No mä ainakin tartten, Lilli ilmoitti mutkattomasti ja seisahtui tarkkailemaan jääkaapin sisältöä. Luka oli seurannut häntä ovensuusta toiseen.
- Mee istumaan, Lilli kehotti ja nyökkäsi pöydän suuntaan.
Normaalisti hän tähän aikaan otti vain välipalaa, mutta nyt oli iso nälkä, eikä äiti olisi illalla kotona, joten ihan hyvin saattoi syödä eilistä kanapastavuokaa jo nyt. Äiti kun oli tarkka, että aina kun mahdollista he söisivät yhdessä.
Lilli kauhoi lautaselle annoksen laatikkoa ja lykkäsi astian mikroon. Hän voiteli sämpylän, kaatoi maitoa lasiin ja katsoi sitten Lukaa, joka tarkkaili ympäristöään. Ilmeessä ja olemuksessa oli jotain samaa kuin enon kaukasiankoirissa. Rauhallisia, mutta oman päätöksensä mukaan myös tappavan vaarallisia. Kylmä epäilys sai Lillin värähtämään. Tämä ei todellakaan ollut hänen parhaita ideoitaan.
- Lämmitänkö sullekin? Tätä kyllä riittää.
Luka pudisti päätään.
- No, otatko sämpylää? Jogurttia? Lilli tarjosi, mutta Luka ei huolinut niitäkään.
- Edes jotain juomista? hän tarjosi turhautuneena.
Lukan katse pyyhkäisi kahvinkeittimen yli, palasi hetkeksi takaisin ja painui sitten kohti pöydän pintaa.
Lilli melkein pidätti henkeään tapahtuman ajan.
- Tota, voin mä sulle kahvit keittää, hän sanoi varovasti.
Nyt Luka oli jälleen ilmeetön, mutta toisaalta, ei tämä tarjouksesta kieltäytynytkään.
Lilli nosti höyryävän lautasensa pöytään ja kääntyi lataamaan kahvinkeitintä.
- Mä en sitten ehkä keitä kovin hyvää kahvia, koska en tätä juo. Äiti taas vetää tyyliin kaksi pannua päivässä, ei kuulema muuten selviäisi aamu- ja yövuoroista.
Lilli tiesi höpöttävänsä, mutta ei voinut itselleen mitään. Tuntuisi ihan liian oudolta olla pelkästään hiljaa Lukan kanssa. Vaikka ei hänen juttelunsa tilannetta normalisoinut, ei todellakaan.

Kahvinkeitin alkoi porista, ja Lilli nosti Lukan eteen vielä mukin, sokerin ja maidon. Sen jälkeen hän istui pöydän ääreen haarukoimaan ruokaansa. Se oli ehtinyt jäähtyä sopivaksi. Ruoka oli hyvää, ja samalla Lilli mietti kuumeisesti mistä puhua. Uskaltaisiko hän kysyä jotain vai höpöttää taas yksin?
- Kauan sä oot asunut täällä? Lilli kysyi ennen kuin ujous iskisi myös häneen. Tai mistä sen tiesi, oliko ujous syynä Lukan hiljaisuuteen. Se olisi sellainen luonteva vaihtoehto, saattoi poika toki olla vain muuten mykkä, suomalainen juro tai käytöstavaton moukka.
- Joku viis vuotta, Luka mutisi.
Lilli nyökkäsi yllättyneenä. Vastaus! Enemmän kuin yksi sana!!! Hän nousi kaatamaan Lukalle kahvia, ehkä se saisi Lukan vieläkin puheliaammaksi, mutta jatkoa ei seurannut.
- Me muutettiin tänne vasta. Äidin kanssa. Täältä sai paremmin töitä ja ehdin tottua kaupunkiin. Jos joskus haen sinne Sibelius-Akatemiaan, Lilli kertoi puolisalaisen haaveensa. Kyllähän siitä tiesi äiti, läheisimmät sukulaiset ja kaverit, soitonopettajat, mutta ei vielä kukaan näistä uusista tyypeistä hänen elämässään. Tai no, Luka nyt ei varsinaisesti ollut mikään hänen elämäänsä kuuluva, ei niin kuin Annu ja Sarianna koulusta.
- Kauan sä oot soittanut viulua? Luka kysyi keskeyttäen Lillin analyysit
Lilli mietti mistä Luka tiesi hänen soittimensa, kunnes muisti sen illan. Jolloin he olivat etsineet pudonnutta viulua. Illan, jonka hän oli yrittänyt vain unohtaa, ja oli siinä aika hyvin onnistunutkin. Hän ei edelleenkään uskaltanut kulkea oikopolkua, mutta ei onneksi enää pitänyt jokaista miestä potentiaalisena raiskaajana. Vain noin joka toista.
- Aloitin joskus neljän vanhana. Mummolassa on vanha viulu, joka kuului mun papan isälle, sain kokeilla sitä ja siitä se lähti. Äiti ja isovanhemmat varmaan kyllästyivät siihen epävireiseen vingutukseen ja katsoivat, että parempi laittaa mut oikealle opettajalle.
Luka selvästi kuunteli häntä, mutta ei vastannut mitään. Keskustelu heidän kahden välillään ei kuitenkaan ollut enää niin toivottoman tuntuista kuin äsken, joten Lilli rohkaistui.
- Mitä sä teet?
- Ai missä?
- No siis opiskeletko vai ootko töissä vai?
Luka maistoi kahviaan ja vastasi sitten:
- Mä olen amiksessa, mutta jätän sen varmaan kesken.
- Millä alalla?
- Pintakäsittely.
- Eikö sua sitten kiinnosta maalarin hommat?
- Mua ei kiinnosta opiskelu.
Lilli haarukoi mietteliäänä pastavuokaa, ei hän nyt varsinaisesi voinut olla yllättynyt Lukan asenteesta.
- No mites oppisopimuskoulutus? Se ei kai oo niin koulumaista.
Luka pudisti päätään ja joi taas kahvia.
- Mutta kyllähän sun pitää jotain tehdä.
Ei vastausta. Ei reaktiota.
- No kai sua joku kiinnostaa?
Nyt Lukan katseeseen tuli vähän eloa. Hän vilkaisi Lilliä, sitten ikkunaa, palautti katseensa Lillin silmiin pysähtyen hetkeksi.  Joi sitten kahvia antaen kasvoilleen valua jälleen sen välinpitämättömyyden naamion.
Lilli jähmettyi paikoilleen, haarukka jäi puolimatkaan. Äskeinen oli ollut kuin toisinto siitä kohtauksesta kahvinkeittimen kanssa. Lilli pakotti haarukallisen ruokaa suuhunsa, pureskeli ja nielaisi. Eihän se voinut olla totta? Että Luka olisi muka kiinnostunut hänestä? Miksi? Ja missä vaiheessa niin oli käynyt? Lilli päätti äskeisen olleen pelkkä väärintulkinta häneltä ja jatkoi syömistä. Oli kovin hiljaista, mutta mitä tässä enää uskalsi puhua? Millä tavalla Luka nyt häntä katsoisi, jos kysyisi jotain.

Viistosti, hyvin viistosti, Lilli sai huomata, kun hän esitti kysymyksen Lukan perheestä. Vasta silloin Lilli muisti aiemman maininnan päällä olevasta tilanteesta ja häntä nolotti.
- Sori. Mä en muistanut, ei oo pakko vastata, Lilli hyvitteli.
Luka kohautti olkiaan.
- Äiti ja isä. Eri osoitteissa. Pikkuveli ja -sisko, puolikkaita, äidin luona, mä majailen ukon kanssa.
- Mä asun äidin kanssa kaksin. Ei sisaruksia. Kai, Lilli sanoi.
Luka nyökkäsi, eikä tietenkään kysynyt enempää. Mikä oli vain hyvä, sillä Lilli ei isättömyydestään avautunut kenellekään. Hiljaisena hän laski haarukan tyhjälle lautaselle.

***

Luka katsoi jännittyneenä, kun Lilli sai syödyksi. Mitä nyt tapahtuisi? Ajaisiko Lilli hänet ulos? Lukaa ei huvittaisi lähteä. Pitkästä aikaa hän vieraili paikassa, joka tuntui kodilta. Mutta ei hän tässä kodinomaisuuden vuoksi istunut. Lillin takia hän tässä oli, eikä vain siksi, että tämä oli jostain kumman syystä kutsunut hänet mukaansa. Ei hänellä ikinä olisi mitään saumaa Lilliin, mutta hän halusi hengata tytön lähellä, kun siihen kerta tuli tilaisuus. Vähän kuin kissa paistattelisi päivää auringon lämmössä. Tai paremminkin rotta. Niin, Lukalla ei ollut liikoja kuvitelmia itsestään.

Hän seurasi keskittyneesti kuinka Lilli puhua pulputti jostain koulujutusta. Hän puhui myös käsillään ja ilmeet olivat aina lähes liioitellut. Vastakohta hänen jähmeydelleen oli huomattava. Luka ei ollut ikinä halunnut olla mikään tyhjän jauhaja, mutta nyt hän toivoi, että osaisi edes jonkinlaista small talkia. Hän oli tarpeeksi usein seurannut sivusta kuinka ne itsevarmat ja puheliaat pojat saivat tyttöjen huomion, ja he hiljaiset jäivät paitsioon. Mutta ensimmäistä kertaa tilanne harmitti Lukaa.
- Mitä? hän kysyi, kun tajusi Lillin kysyneen jotain.
- Että harrastatko sä jotain?
Joo, ostarilla hengailua, kännäämistä ja satunnaista varastelua, Luka listasi mielessään ja tunsi entistä suurempaa alemmuudentuntoa.
- Enpä oikeestaan, hän mutisi.
- No ei mullakaan ole kuin tuo viulu, Lilli sanoi ja alkoi kertoa soittamisesta.
Luka kallisti vähän päätään. Nyt Lillin silmät loistivat tavalla, joka oli hänelle täysin vieras. Miltähän se tuntuisi? Että elämä olisi noin täynnä värejä ja vuoristorataa ainaisen harmaan tasaisuuden sijaan?

- Mun pitäisi nyt alkaa tehdä läksyjä.
- Okei.
Luka tajusi, että se oli vihje, mutta leikki tyhmää. Ei hän halunnut lähteä täältä mihinkään. Lilli katsoi häntä selvästi merkitsevästi, mutta Luka ei välittänyt, katsoi vain ulos ikkunasta.
- Okei, Lilli huokaisi ja lähti eteiseen, palasi hetken kuluttua reppunsa kanssa ja levitti kirjat pöydälle.
Lukan toinen suupieli käväisi hetkisen ylhäällä. Hänen onnistui pysyä vielä auringossa.

 Jatkuupi huomenna. (Ja joo, otsikko hymyilyttää minuakin. Selitän ehkä huomenna.)

23. luukku 

2 kommenttia:

  1. Aivan mahtava otsikko, myönnän kyllä että jouduin lukemaan sen muutamaan otteeseen ja hetken ehdin epäillä klikanneeni jonkin aivan väärän sivun auki. Toistan itseäni... nyt liikutaan sun mukavuusalueella! Aivan ehdottomasti. Onnistuit taas luomaan hyvän tarinan ja jotenkin välittyy (valheellinen?) kuva susta että istahdat vain koneen ääreen ja annat palaa. Niin helpon tuntuisesti tarina etenee ilman karikkoja.

    Ja jotenkin sain tämän kuulostamaan siltä että vähättelen kykyjäsi, tiedän kyllä kuinka kovan työn olet tehnyt.

    T. Häirikkö

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos taas :) Tämän otsikointi oli niin pirun hankalaa ja sitten päätin, että mennään sillä mahdollisimman oudolla, vaikkakin vähän harhaanjohtavalla.

      Tuota... Mä paljastan sitten jouluaattona miten paljon verta, hikeä ja kyyneleitä näiden eteen on vuodatettu ;)

      Poista