18. luukku: Susien mailla, osa 1

Uuden kuun kalpea piirto roikkui alhaalla, puun latvat melkein tavoittivat sen, mutta eivät ihan. Ja kuu kohoaisi koko ajan ylöspäin, tietysti puutkin, mutta paljon, paljon hitaammin.

Saaga vilkaisi kuuta, kaikista taivaankappaleista suosikkiaan. Kuuta kuitenkin ehtisi katsella toistekin, nyt olisi tärkeämpää keskittyä tuijottamaan eteensä. Metsä oli tiheä ja pimeä ja toisinaan Saaga piti varmuuden vuoksi käsiään edessään. Hänen näkönsä oli hyvä, mutta ei en-varmasti-törmää-yhtenkään-puuhun –hyvä. Lumi kahahteli hiljaa lumikenkien alla, hanki olikin ainut, joka pimeyttä edes vähän valaisi.

Viimeinen vuosi oli kulunut Brysselissä, siellä hän oli ehtinyt lähes unohtaa lumen, pimeyden ja hiljaisuuden. Ennen Brysselin keikkaa hän oli ollut Montanassa, ne seudut olivat olleet vähän kuin nämä Kainuun korpimaat. Ainakin hiljaisuuden ja metsien osalta. Saaga kuului metsään, pohjoisen kylmään luontoon, mutta toisinaan asioihin pystyi vaikuttamaan vain paikoissa, joissa valta oli.

 Äkillinen ääni pysäytti hänet, tätä hän oli odottanut. Jossain luoteessa, kilometrien päässä ulvoi susi, pitkään ja valittavasti. Hänen sisimpänsä värähteli samalla taajuudella äänen kanssa. Vähän lähempää kuului vastaus. Se sai Saagan hymyilemään, vielä ei olisi myöhäistä. Saaga kääntyi ympäri ja lähti taittamaan pitkää matkaa kotiin. Koko ajan hän kuulosteli lisää ulvontaa tai moottorikelkkoja, kumpaakaan ei kuulunut ja melko rauhallisin mielin hän heitti lumikengät jaloistaan pienen, harmaan mökin pihassa.

Saaga heräsi kylmyyteen, kuten jokainen aamu tähänkin asti. Hän kiemurteli peitteiden alla verkkarit ja villapaidan ylleen, lämpökerraston ja villasukkien lisäksi. Otsalampun valossa hän sytytti kynttilät ja alkoi sitten virittää tulta puuhellaan. Mökki olisi tarvinnut kipeästi uudet eristykset ja ikkunat, tuntui, että vähän joka suunnasta veti. Mutta muuten tämä oli täydellinen: pieni, kodikas ja kaukana kaikesta. Kuivat koivuhalot syttyivät helposti. Saaga jätti vesikattilan odottamaan kiehumista, valitettavasti hän ei saanut aamukahvia niin aikaisin kuin olisi tarvinnut. Veden lämmitessä hän aukaisi läppärin ja merkitsi muistiin yön havainnot. Sekä kännykän että läppärin akkujen tilanne merkitsi, että tänään olisi ohjelmassa retki kylälle ihmisten pariin. Saaga joi aamukahvin, söi sen kanssa viimeiset ruisleivän kannikat. Hän vaihtoi verkkarit kunnollisiin toppahousuiin. Täällä bussit kuuluivat kulkevan ”joskus ja jouluna” -aikataululla, joten edessä oli kahdeksan kilometrin kävely reippaassa pakkassäässä. Mutta se ei haitannut yhtään. Saaga astui aamun hämärään, auringonnousuun oli vielä pari tuntia. 

- Kuinka kirjoittaminen edistyy? huoltoaseman omistaja kysyi kassakoneen takaa, kun Saaga istui nurkkapöytään lataamaan kännykkää ja läppäriä.

- Takkuisasti, mutta sitä se on aina alkuun, Saaga vastasi. Hän oli uteliaille, ja niitä oli riittänyt, kertonut olevansa helsinkiläinen tutkija, joka oli saapunut tänne kirjoittamaan kirjaansa havupuiden sopeutumisesta ilmastonmuutokseen. Näin hän oli antanut muille kaikki eväät lokeroida hänet helsinkiläiseksi ituhipiksi, joka saattoi kysellä tyhmiä, ja olihan se tyypillistä kaupunkilaisten typeryyttä majoittautua sähköttömään mökkiin keskelle korpea. Useampi oli tarjonnut hänelle huonetta tai asuntoa lähempää, sähköjen ja netin ulottuvilta. Saaga oli kohteliaasti kieltäytynyt kaikista tarjouksista. Ja näin vain lisännyt outouden, ja sitä myötä harmittomuuden, käsitystä. Saaga keskittyi sähköpostiinsa, ja omistaja myymään bensaa ja kahvia keski-ikäisille miehille.

Järjestöltä oli tullut mailia. Saaga vilkaisi vaistomaisesti ympärilleen, vaikka kukaan ei päässyt hänen selkänsä taakse huomaamatta. Täälläkään. Uusia salakaadettuja susia ei ollut löydetty sen jälkeen, kun Saaga oli viimeksi lukenut sähköpostinsa. Ainakin hänen laumansa oi vielä viime yönä ollut turvassa, ja Saaga pitäisi huolen, että pysyisi jatkossakin.

Saaga tiesi saavansa edelleen muilta asiakkailta katseita, mutta piti omansa tiiviisti tietokoneen näytössä. Ja kuunteli. Puheita Toyotan taka-akselin remontista, spekulaatiota kunnan uudesta johtajasta, juoruja kohtaamisista ja eroista. Mutta ei sitä mitä hän odotti, ei sanaakaan susista tai metsästyksestä. Saaga tosin epäili, että aiheista ei puhuttaisi huoltoasemalla, varsinkaan vieraiden korvien kuullen, mutta aina oli lörppäsuita ja hän tulisi paikkakuntalaisille päivä päivältä tutummaksi…

Saaga avasi Googlen ja jatkoi hänen henkilökohtaisen projektinsa parissa. Tähän verrattuna neula heinäsuovassa ei ollut edes haaste. Mutta Saaga ei voinut tai aikonut antaa periksi. Hän jatkoi vanhojen lehtiartikkeleiden ja keskustelufoorumeiden läpikahlaamista, ehkä joskus hän löytäisi pienen tarvittavan vihjeen.

Läppärin akku oli täynnä, ja hän oli juonut jo kaksi kupillista pahaa kahvia. Netistä ei löytynyt mitä hän etsi, ja Saaga kaipasi ulkoilmaa. Hän pakkasi reppunsa, toivotti muille hyvää päivänjatkoa ja lähti jo laskeutuvaan hämärään. Kaupassa hän valikoi peruselintarvikkeita, joilla pärjäisi parista päivästä viikkoon, riippui vähän kuinka usein hän halusi tulla takaisin keskustaan. Matka ja välinkulku ei Saagaa haitannut, mutta paikan ihmiset, autot, äänet ja hajut saivat hänen päänsä pyörryksiin. Tuntui kaukaiselta ajatukselta, että hän oli vielä äsken pystynyt asumaan kaupungissa. Se keikka ja muutkin vastaavat olivat olleet pakkorakoja, asiat suurempia kuin hänen hyvinvointinsa.

Reippaasti Saaga asteli tienlaitaa, heijastimet heiluivat kulun tahdissa. Talven pimeimmässä ajassa oli joitain rauhoittavaa. Sai olla katseilta suojassa, yksin ajatustensa kanssa. Matka taittui, ja vaikka ihmiset kaupan tädistä lähimpiin naapuriin olivat kauhistelleet Saagan patikointia ja tarjonneet kyytiä, hän kieltäytyi. Matka ei edes ollut pitkä, hänellä oli samat vaeltajan geenit kuin äidillään, joten hän jaksoi taivaltaa.

Vähän liiankin nopeasti pieni tupa oli hänen edessään. Saaga purki ostoksensa keittiön kaappiin ja sytytti jälleen hellaan valkean ja muutaman kynttilän eri puolille tupaa. Oli rentoa ja rauhallista. Saaga kuunteli hiljaisuutta tuvassa ja kävi välillä seisomassa pihalla. Maastosta ei kuitenkaan kuulunut mitään, ei ihmisten tai eläinten ääntä. Turvassa tänäänkin.

Taivas oli pelkkää sinistä kirkkautta ja korkeutta, hanki hohti lyhyen päivän paisteessa. Harakka nauroi läheisen kuusen yläoksilla, kun Saaga hiihti hitaasti eteenpäin. Perinteisillä puusuksilla ei uponnut hankeen, mutta vauhtikaan ei päässyt päätä huimaamaan. Saagalla tosin ei ollut kiire, hän kartoitti ja partioi. Etsi merkkejä ihmisistä, moottorikelkoista tai susista. Kahdesta ensimmäisestä ei onneksi ollut näkynyt merkkejä, yhdet suden jäljet hän oli nähnyt reilu pari kilometriä sitten. Yksinäinen, nuori susi, oli matkalla itään, jäljet olivat olleet ainakin pari päivää vanhat. Mene vain kuomaseni turvaan, Saaga oli ajatellut jälkien kohdalla ja toivonut suojelijoita suden matkalle. Kyseinen yksilö oli piipahtanut lauman reviirillä, mutta korjannut nopeasti kurssiaan.

Saaga valpastui, kun erotti moottorikelkan jäljet. Hän tiesi missä kunnan kelkkareitit kulkivat, mutta tämä oli kaukana niiltä. Tietysti kyseessä saattoi olla joku sunnuntaiajelija, mutta Saaga oletti pahinta, kuten aina ihmisten ollessa kyseessä. 

Saaga pysähtyi kelkan jälkien päälle, näki minne päin se oli ollut matkalla. Pieni mahdollisuus oli, että kelkkailija olisi törmännyt suden jälkiin. Levottomana Saaga hiihti kelkan jälkiä, tuli avoimesta maastosta metsikköön ja huokaisi helpotuksesta. Kelkan jäljille ei ollut pudonnut puista roskaa, joten ne olivat tuoreet. Suden jäljet vähintään pari päivää vanhat, joten Saaga uskalsi olettaa, että susi olisi turvassa.

Saaga ei katsonut järkeväksi jatkaa kelkan jälkien seuraamista vaan vaihtoi reitin pohjoisemmaksi, hän toivoi vielä näkevänsä jälkiä susilaumasta. Susien reviiri oli tietenkin valtava, joten Saaga saattoi vain toivoa tuuria matkaan. Sitä hänellä ei kuitenkaan ollut ja hämärän laskeuduttua hän päätti lähteä hiihtämään takaisin mökille. Matkaa oli edessä ihan tarpeeksi, mutta Saaga kuitenkin nautti raikkaasta ilmasta ja luonnon läheisyydestä. Jokainen hengenveto tuntui sielussa asti. Juuri nyt hän oli niin onnellinen, että olisi voinut kiljua riemusta. Ja miksi hän ei niin tekisi? Saaga pysähtyi, katsoi kohti taivasta ja päästi ilmoille kiljahduksen ja ulvonnan sekaisen huudon. Sen jälkeen hän puhkesi nauruun ja hihitteli koko matkan kotiin. Juuri silloin oli ihanaa olla elossa.

Saaga majaili viikonlopun omissa oloissaan ja lähti taas maanantaina kylälle. Hän antoi sähköpostin välityksellä korjausehdotuksia järjestön vetoomukseen susien suojelusta. Saaga tiesi, että pitkällä aikavälillä paras keino susien suojeluun oli valistus ja ihmisten tietoisuuden lisääminen. Lyhyellä aikavälillä paras oli suora toiminta ja äärimmilleen viety suojelu, ja hän oli valmis kaikkeen noiden upeiden eläinten puolesta.

- Onko käynyt vieraita? kassan takana seisova Reino kysyi.

- Hiljaista on ollut, Saaga vastasi.

Reino oli kovin herttainen, sellaisella perinteisellä punaniskaisella tavalla. Hänellä oli mielipide ja vastaus kaikkeen ja järkkymätön usko siihen, että hän oli aina oikeassa. Saaga oli pistänyt merkille sormuksen miehen nimettömässä ja mietti millainen tämän vaimo oli, sellainen hiljainen hyssykkä, joka myötäili kaikessa Reinoa vai vielä pahempi riivinrauta?

- Minä olen kylän poikamiehille yrittänyt puhua, että tulisivat käymään luonasi kahvilla. Mutta sille on syynsä miksi he ovat vapaita. Eivät ymmärrä naisten päälle yhtään mitään.

Saaga katsoi Reinoa, eikä ollut ihan varma, miten pitäisi vastata.

- Jaa-a, mitähän tuohon pitäisi sanoa, hän viimein sanoi, kun kyllästyi Reinon virnuiluun.

- Kosti voisi olla sinulle ihan hyvä mies, Reino pisti vettä myllyyn.

- Kosti? Ai se pitkä mies, jolla on neonkeltainen pipo ja joka punastuu aina, kun katsonkin sinne suuntaan? Saaga kysyi tyrmistyneenä.

- Niin, hän on vähän ujo, mutta kyllä siitä hyvän miehen saisi. 150 hehtaaria perintömetsää, Reino vinkkasi silmää, eikä Saaga pystynyt muuta kuin nauramaan.

- Perintömetsien koollako miesten paremmuus määräytyy? hän kysyi saatuaan äänensä takaisin.

- No jaa, voinhan minä jonkinlaista arvioita antaa myös saunailtojen kokojen perusteella, Reino letkautti.

Saaga häkeltyi ja saattoi jopa vähän punastua miehen suoruudesta.

- Anteeksi. Sinä oletkin näitä Helsingin neitejä, joiden seurassa pitää muistaa käytöstavat.

Saaga jätti korjaamatta, että oikeasti hän oli kotoisin tätäkin paikkaa pohjoisemmasta.

- Ei kun minä olen ollut siinä uskossa, että miesten saunailloissa ei katsella muiden… varustusta.

- No eihän sitä varsinaisesti katsota, vilkuillaan kuitenkin, että tarvitseeko hävetä. Ja sitten on niitä, joita ei voi olla näkemättä. Nyt jo edesmennyt vanha Aaro kun istui lauteilla, letku meni laudetta pitkin ja vielä sitä riitti roikkumaan reunan yli. Siinä oli nuoremmat miehet ihmeissään.

- Sinäkin? Saaga kysyi hymy suupielessä ja yritti olla ajattelematta kuolleen miehen kärsää. Huonolla menestyksellä.

- No sanotaanko näin, että ei minun tarvitse hävetä normaalissa seurassa, Reino totesi ja röyhisti rintaansa.

- Mistäs täällä puhutaan? tukeva isäntämies kysyi, kun astui sisälle huoltamon kahvioon. Saaga oli nähnyt miehen aiemminkin, mutta ei muistanut nimeä.

- Ei mistään, Reino sanoi kiireesti.

Saaga piilotti ilmeensä läppärin taakse ja kävi katsomassa uutissivustojen isoimmat otsikot.

Isäntä maksoi vain bensansa ja lähti, joten Saaga uskalsi kysyä:

- Missä seurassa sinä sitten saunot, että minkälaisia miehiä on tarjolla?

- Olisitkos sinä sitten seuraa vailla? Reino selvästi innostui.

- Kyllähän välillä tuntuu aika yksinäiseltä, Saaga kierteli.

- No, meillä on korttipeliporukan kanssa saunaillat, mutta ne on niin vanhoja ukkoja, että ei semmoista. Ja sitten tietysti syksyisin metsästysseuran sauna-

- Ai sinä metsästät? Saaga kysyi nopeasti.

- Kaikkihan täällä metsästää, Reino vastasi ja jatkoi: - Siellä se Kostikin käy.

- Vai niin, Saaga hymyili ja toivoi Reinon tarttuvan syöttiin.

- Vai oletko sinä niitä kettutyttöjä, joille metsästäminen on turhaa tappamista? Reino kysyi epäluuloisena.

Saaga hengitti syvään, nyt pitäisi olla uskottava.

- No, enhän minä näistä ymmärrä, kun kaupungista olen. Mutta eikö hirviä pidä metsästää, ettei niitä juokse autojen alle? Ja jotkut karhut tai sudet vaan vaikuttavat aika pelottavilta.

Ilmeisesti häntä uskottiin, sillä Reino nyökytteli hyväksyvästi ja jatkoi, kun Saaga vaikeni.

- Kyllä! Hirvien kanta on niin iso, että sitä pitää ihmisen harventaa. Ja ihan näin meidän kesken, minusta kaikki sudet voisi hävittää Suomesta. Ne ovat alkaneet viihtyä ihan liian lähellä ihmistä ja ovat vaaraksi lapsille ja kotieläimille.

Saaga rentoutti tietoisesti kätensä ja hartiansa, piti näyttää välinpitämättömältä, eikä käydä tiskin yli suoraan Reinon kauluksiin kiinni tämän typeryydestä.

- Pitäisikö minun pelätä noilla mun kävelyretkillä? Saaga kysyi silmät suurina.

Ja ilmeisen uskottavasti.

- Ainahan sitä sanotaan, että susi ei ole 1800-luvun jälkeen tappanut Suomessa ihmistä, mutta kyllä minä sinuna olisin varuillaan. Täälläkin niitä paskahäntiä pyörii, mutta eivät kuulemma ole vaaraksi ihmisille tai eläimille, joten ei meille ole metsästyslupia myönnetty.

- Hui, miten kamalaa, Saaga sai sanotuksi.

- Sitähän se on. Ei nuo Helsingin herrat, saati sitten siellä EU:ssa ymmärrä, mitä eläminen täällä petojen keskellä on.

Uusi asiakas tuli keskeyttämään heidän juttunsa. Mies vielä otti kahvia ja jäi juttelemana Reinolle, joten Saaga katsoi parhaaksi poistua. Hänen täytyi päästä kauemmas tästä paikasta.

Paskahäntiä? Mikään ei ollut sutta kauniimpaa. Ja petojen keskellä eläminen? Tällä alueella oli tasan yksi susilauma, joka ei ollut ikinä metsästänyt yhtäkään lammasta, koiraa tai kissaa. Mutta saiko järkipuhe ihmisiä tajuamaan. Ei tietenkään, Saaga tiesi. Reinon puhe oli lisäksi ollut vaarallisen intohimoisesti asiaan suhtautuvan.

Saaga kävi kaupassa ja vältteli ihmisiä, ei jäänyt edes kassaneidin kanssa rupattelemaan. Hänen täytyi päästä takaisin syrjään mahdollisimman pian. Hän nosti täyteen pakatun repun selkäänsä ja lähti paluumatkalle. Matka ja askeleet rauhoittivat pahimman kuohahduksen.

Hän oli tullut tänne, koska salametsästäjät olivat hävittäneet yhden susilauman vähän pohjoisempana. Lauma, jota Saaga tarkkaili, oli todennäköisesti seuraavaksi liipaisimella, varsinkin, kun niiden reviiri lähes ylsi poronhoitoalueelle. Menneisyydessä juuri tältä alueelta oli jo yksi lauma aikoinaan tuhottu, joten metsästysperinteet todennäköisesti elivät. Eikä Reinon äskeiset puheet saanut Saagaa ainakaan olettamaan yhtään toisin.

Saaga pysyi mökillään, teki pitkiä etsintäretkiä ja yritti olla ajattelematta typeriä kyläläisiä. Eräänä päivänä hän oli hiihtänyt hyvän matkaa koilliseen, kun pysähtyi mäen päälle ihailemaan maisemaa, niin avaraa, että tästä oli pakosti äskettäin kaadettu paljon metsää. Taivas tuntui olevan niin lähellä ja näkyvyyttä riitti kymmenien kilometrien päähän. Korpin rääkäisy havahdutti Saagan ja hän katseli uteliaana ympärilleen. Huomasi linnun ja useammankin kiertelevän jotain mäen alla. Uteliaana Saaga lähti laskeutumaan loivaa rinnettä.

Hän pääsi aika lähelle lintuja, ennen kuin ne pelästyivät häntä ja lensivät yksittäisten mäntyjen oksille odottamaan hänen poistumistaan. Jo kymmeniä metrejä sitten Saaga oli tajunnut tulevansa raadon luo, mutta vasta nyt hän erotti kunnolla turkin. Tummanharmaata ja kullankeltaista. Saaga nielaisi tukahtuneesti ja pakotti itsensä hiihtämään aivan raadon viereen. Suuri urossusi makasi kyljellään valkoisessa lumessa, veri oli tahrinut sen kaulaa, kaunista vaaleanharmaata turkkia, joka vaihtui selästä tummemman harmaaksi ja oli kyljistä kullankeltainen. Saaga otti hanskan pois kädestään ja kosketti varovasti suden otsaa, silitti kylkeä sieltä missä verta ei ollut. Niin upea eläin, vasta äsken ollut voimainsa tunnossa, kunnes pelkurit olivat kylmäverisesti ampuneet sen. Muutama kyynel putosi hangelle ennen kuin Saaga suoristautui. Hän huomasi vasta nyt moottorikelkkojen jäljet suden ympärillä. Tietysti mokomat paskiaiset olivat käyneet tarkistamassa, että susi oli varmasti kuollut.

 Turtana Saaga kaivoi kännykkänsä esiin ja kuvasi suden eri puolilta ja otti GPS:n avulla talteen paikan koordinaatit.

Hän ei voinut tehdä paikalla enää muuta, joten Saaga otti sauvat käsiinsä ja lähti hiihtämään. Mökille hän ei voisi jälkien takia mennä suoraan vaan pitäisi etsiä reitti jonkun tien kautta, mutta hänellä oli aikaa. Raivo tosin ei matkan aikana laantunut tippaakaan. 

Toinen osa huomenna

Edit. Ei pitäisi luottaa muistiin... Korjasin Reinon repliikin. Alun perin siinä luki, että susi ei ole ikinä tappanut Suomessa ihmistä. Tarkistin vasta julkaisun jälkeen tuon ja korjasin sen tiedon oikeaksi, eli 1800-luvun jälkeen ei ole tappanut ihmistä.

19. luukku