Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 16

- Vieläkö sä mietit sitä eilistä? äiti kysyi Helinältä aamiaispöydässä.

- Ehkä vähän, hän tunnusti.

Isä vilkaisi heitä kummissaan, mutta ei kysynyt mitään. Tenho osasi jo odottaa, että hänelle kerrottiin sitten, jos tilanne sellaista vaati.

Helinä järsi synkkänä ruisleipäänsä. Isä ilmoitti lähtevänsä töihin, ja äiti ja tytär jäivät hiljaisina istumaan. Kun ulko-ovi loksahti lukkoon, äiti nousi pöydästä ja kävi hakemassa laukkunsa. Hän kaivoi rahapussin esiin ja ojensi Helinälle 50 euron setelin.

- Mikä tämä on?

- Muistathan, tämä on seteli. Sillä voi ostaa kaikkea kivaa kaupasta. Ja ostaminen on sitä, että mennään kauppaan, valitaan mitä halutaan ja kassalla maksetaan ne tavarat.

- Heh, heh, Helinä totesi kuivasti.

- Sinulla alkaa kohta koulu, ja älä vaan kerro isälle, mutta joskus materialismi auttaa. Eli mene shoppailemaan itsellesi jotain kivaa.

- Niin, mutta, Helinä aloitti. Tiesi vallan hyvin, että heidän perheensä taloudessa oli paljon suurempiakin rahareikiä kuin hänen tarpeensa shoppailuun.

- Ei mitään muttia, sinä et ole kohta kolmeen kuukauteen saanut meiltä yhtään rahaa, joten kyllä nyt on jo aika. Äläkä huoli, kyllä me pärjätään, nyt kun minäkin olen töissä.

Edelleen epäröiden Helinä otti setelin vastaan. Ainahan hän voisi käydä kaupoissa kiertelemässä, mutta ei hänen vielä tarvitsisi mitään ostaa. Jos siltä näyttäisi, hän voisi aina palauttaa rahan.

- Kiitos.

Äiti hymyili vastaukseksi, joi teensä loppuun ja ilmoitti lähtevänsä puistojoogaan ja että Helinä varmaan siivoaisi pöydän. Helinä nyökkäsi ja heilutti seteliä sormissaan, tällä rahalla hän siivoaisi pöydän useamman kerran.

***

Helinä juoksutti kättään vaatetelineessä roikkuvien paitojen hihoissa. Hän oli kierrellyt keskustan kauppoja, katsellut ja kokeillutkin jotain, mutta vielä ei ollut tullut mitään todella ihanaa vastaan. Samalla hän oli miettinyt, mitä tarvitsisi, eikä ollut keksinyt mitään. Kun oli koko ikänsä tottunut niukkuuteen, oli myös oppinut, että ihminen tarvitsi yllättävän vähän pärjätäkseen. Mutta ei käynyt kiistäminen, etteikö olisi kiva omistaa enemmän kuin muutamat farkut, tennarit tai paidat. Helinä vältteli taidetarvikeliikettä, siellä hän sortuisi aivan varmasti johonkin ihanaan ja täysin tarpeelliseen. Olisi tietysti myös viisasta säästä raha siihen koulun alkuun, kun näkisi mitä kirjoja tarvittaisiin tai muuta… Ehkä pitäisi lotota, Helinä tuhahti ja siirtyi liikkeestä ostoskeskuksen puolityhjään käytävään. Yhdistelmä arkinen aamupäivä ja ihmisten viimeiset lomapäivät eivät houkutelleet väenpaljoutta liikkeelle.

Jälleen Helinä harmitteli kaverittomuuttaan. Mutta onneksi lukio alkaisi kohta. Aiemmin he olivat muuttaneet joko elokuun alkupuolella tai muuten keskellä lukuvuotta, jolloin hän oli päässyt heti kouluun ja tutustumaan helpommin uusin ihmisiin. Tämä oli ensimmäinen pitkä, yksinäinen kesä. Ja onneksi myös viimeinen. Vuoden päästä hän olisi ylioppilas, täysi-ikäinen ja voisi itse valita asuinpaikkansa.

Olisiko Rufus vielä kuvioissa? Miksi ei olisi? Helinä heitti vastakysymyksen itselleen. Niin, miksi ei. Ihana, kultainen Rufus. Ja taas ikävä hyökyi yli hukuttaen kaiken muun alleen, vaikka he olivat nähneet viimeksi reilu kaksitoista tuntia sitten. Ehkä vuoden päästä tilanne olisi ikävänkin suhteen vähän rauhoittunut.

Helinä siirtyi viileästä ostoskeskuksesta paahtavalle kävelykadulle. Oikeastaan alkoi olla jo nälkä. Pitäisikö lähteä kotiin ja toivoa, että sinne olisi ilmestynyt taianomaisesti jotain syötävää? Vai lounastaa täällä jossain? Ei tietenkään mihinkään kahvilaan tai ravintolaan syömään, mutta kaupasta voisi ostaa mukaan jotain ja mennä sitten puistoon. Helinä pohdiskeli vaihtoehtojaan, kun huomasi Peterin ja Juuson kävelevän häntä kohti. Tai ei ehkä häntä kohti, mutta katua alaspäin ja se menisi hänen ohitseen. Pojat olivat jo huomanneet hänet, ainakin mulkaisuista päätellen. Helinä ei ollut kuitenkaan syyllistynyt mihinkään, joten hän suoristi ryhtiään ja katsoi Juusoa suoraan silmiin. Tämä vilkaisi hätäisesti Helinää ja käänsi sitten katseensa eteenpäin. Helinää ele ärsytti, ja ihan sen takia hän sanoi kuuluvalla äänellä, kun pojat olivat melkein kohdalla:

- Moi Juuso.

Juuso hätkähti, vilkaisi nopeasti Peteriä, joka oli keskittynyt mulkoilemaan Helinää. Katsokoon, Helinä mietti sisuuntuneena.

- Huora, Peter sanoi inhoten, kun Juuso pysyi hiljaa.

- Niin mikä oli? Helinä kysyi.

- Kuulit kyllä.

Peter pysähtyi selvästi riidanhaluisena, mutta Helinällä ei ollut aikomustakaan perääntyä.

- Mikähän musta tekee huoran? Helinä kysyi rauhallisesti.

Juuso nyki Peteriä hihasta ja mutisi jotain lähtemisestä.

- Härnäät mua ja sitten oot heti nussimassa mun veljeä.

Helinää lausahdus nauratti, ja hänen iloinen ilmeensä sai Peterin näyttämään entistä vihaisemmalta.

- Noin kuivaksi tyypiksi sulla on ihmeen vilkas mielikuvitus. Sun kanssa hengasin vain, koska Juuso on niin hauska ja hyvä tyyppi. Sä et ole kumpaakaan. Kiitos muuten Juuso, että esittelit mut Peterille. Ilman sitä mä en ehkä olisi tavannut Rufusta.

Juuso näytti haluavan haihtua asfalttiin, ja Peter puristi kätensä jo nyrkkiin. Siinäpähän yrittää lyödä, Helinä tuijotti poikaa haastavasti.

- Ja oikean helmen löysitkin. Rikollinen ja asunnoton, Peter ivasi.

- Niin, ja silti mä valitsin sen mieluummin kuin sut.

Helinä ei edes miettinyt olivatko hänen heittonsa halpoja tai lapsellisia, mutta kun hänellä kerta oli mahdollisuus näpäyttää Rufuksen puolesta takaisin, hän ei jättäisi tilaisuutta käyttämättä. Peter näytti siltä kuin Helinä olisi lyönyt tätä. Peter pysyi hiljaa ja yritti selvästi keksiä jotain sanottavaa.

- Menepäs poika nyt itkemään äidille, kuinka episti sua taas kohdeltiin. Voi mamma Holmberg tulla sitten vaihteeksi läksyttämään mua, eikä aina Rufusta, miten sen kultamussukkaa ei saa loukata.

Peter sylkäisi Helinää kohden, mutta tämän tähtäys ei kaiken muun lisäksi toiminut ja klimppi läsähti puoliväliin heitä. Juuso alkoi vetää Peteriä käsivarresta kauemmaksi. Helinä tuijotti Peteriä kalseasti ja sanoi ääni jäätä täynnä:

- Sä olet säälittävä.

Juuso sai kiskottua Peterin mukaansa, ja Helinä rentoutui vasta kun pojat hävisivät näkyvistä nurkan taa. Hän hengitti muutaman kerran syvään ja ajoi suuttumuksen tiehensä. Nyt hän voisi luottaa karman vievän homman loppuun. Peterin kanssa hän ei suostuisi ihan lähivuosina olemaan missään tekemisissä.

“Näin Peteriä ja Juusoa. Annoin sun idioottiveljen kuulla kunniansa… Sorry not sorry”

Helinän puhelin piippasi viestin merkiksi heti kun hän ehti työntää sen takaisin taskuunsa.

“Oonko muistanut viime aikoina kertoa kuinka lujaa tykkään susta? ”

Vastaus hymyilytti Helinää vielä sittenkin kun hän vetäytyi lehmusten varjoon nurmikolle syömään kinkkukolmiovoileipää ja suklaatuuttia.

***

“Sori, tänään ei ehdi nähdä. Muutto papan luo. Soitan kun kaikki valmista”

Helinä sai alkuillasta Rufukselta uuden viestin. Pappa? Mummoista hän muisti heidän puhuneen, mutta ei muista vanhemmista sukulaisista. No, hän kysyisi sitten, kun poika soittaisi. Helinä vielä toivoi, ettei päivällinen kohtaaminen Peterin kanssa aiheuttaisi Rufukselle hankaluuksia, kun tämä hakisi tavaroita kotoaan. Tai siis entisestä kodistaan. Helinää vaivasi edelleen ajatus siitä, että Rufus oli koditon hänen takiaan.

Helinä oli jo sängyssä lukemassa, kun hänen puhelimensa viimein soi.

- Moi. Sori, että meni näin myöhään. Joko oot nukkumassa?

- En. Lueskelin tässä vaan. Onko kaikki hyvin?

- Joo, on. Pappa tuli tänään käymään pajalla. Se oli mun tädiltä kuullut tästä tilanteesta ja tuli kyselemään, että missä mennään.

- Pappa on siis sun äidin isä vai? Helinä kysyi väliin.

- Joo. Mä selitin mitä on tapahtunut. Pappa ei tajunnut ollenkaan miksi äiti on niin jyrkkä. Se vaan tuhahti kuinka Kerstin on aina ollut kova ylireagoimaan ja hemmottelee liikaa Peteriä.  Papalla on iso omakotitalo, jota asustaa yksin. Mulla on nyt huone täältä yläkerrasta, tai oikeastaan koko yläkerta käytössä. Vuokran maksan auttamalla kaikessa talon ylläpitoon kuuluvissa jutuissa, pappa ei vielä halua muuttaa mihinkään vanhainkotiin tai vastaavaan, mutta huonon selän takia ei jaksa enää tehdä kaikkea yksin. Käytiin papan ja Jarkon kanssa hakemassa mun kamat.

- Miten se meni?

- Isää ei näkynyt. Peter murjotti olkkarissa ja pappa ja äiti keskustelivat keittiössä lasten kasvatuksesta. Mä pakkasin tavarani pariin jätesäkkiin ja Jarkko auttoi kantamaan kaiken.

- Mä jo ajattelin, että mun purkauksesta olisi tullut jotain lisäseurauksia.

- Eikä mitä, hyvä vaan, että Peter välillä palautetaan maanpinnalle.

- Miltä susta nyt tuntuu? Helinä kysyi varovasti. Rufuksen elämä oli muuttunut aika tavalla muutamassa päivässä.

- Pää vielä pyörällä kaikesta, mutta eiköhän se tästä. Mutta mua väsyttää taas ihan älyttömästi, puhutaan huomenna lisää, jooko?

- Joo, kauniita unia, Helinä sanoi.

- Ne on, jos mä susta näen unta.

Rufuksen ääni oli täydellisen lämmin ja käheä. Helinänkin tuli hyvin lämmin. Puhelin alkoi tuutata ja hän tönäisi sen työpöydälle. Onneksi kaikki oli kääntynyt Rufuksen kannalta parempaan, Helinä mietti helpottuneena. Sillä oli varmasti parempi asua pappansa kanssa kuin majailla kavereiden nurkissa. Ja oli Helinä ehtinyt miettiä Rufuksen majoittumista heille, mutta se taisi olla liian aikaista.

***

Helinä polki uskollisella sotaratsulla jyrkkää mäkeä. Tänään hän pääsi puoliväliin, ennen kuin hänen oli siirryttävä taluttamaan pyörää. Vielä joku päivä hän pääsisi tällä vaihteettomalla rouskulla ylös asti, mutta harjoitusta tarvittiin lisää. Tie oli jo tuttu, sillä mäen päällä asui Rufus ja tämän pappa Carl. Helinä oli pitänyt Carlista heti ensitapaamisella, eikä vähiten siksi, että pappa, puolivälissä kahdeksaakymmentä, oli sanonut silmät tuikkien, että tuon näköisen tytön hän olisi myös varastanut veljeltään. Pappa oli huumorintajuinen ja reilu, mutta ei sietänyt yhtään vätystelyä, selkärangattomuutta tai paskanpuhumista. Helinältä oli kestänyt hetken tottua tämän jyrkkiin mielipiteisiin ja kovaan ääneen, mutta nyt, parin viikon jälkeen, hän alkoi olla miehen kanssa aika sujut.

Helinä havahtui ajatuksistaan, kun suunnilleen hänen ikäisensä tyttö värikkäissä vaatteissa ja räiskyvänpunaisessa tukassa käveli häntä vastaan. Vaikka Helinä oli näillä seuduilla liikkunut jo aika paljon, hän ei ollut ennen nähnyt tätä tyttöä. Kuulokkeet korvilla ja katse eteen suunnattuna väripilkku marssi kohti ja oli jo menossa ohi, kun Helinä kuuli tämän sanovan:

- Hei, mitä ihmettä?

Helinä hätkähti ja kääntyi sen verran, että katsoi tyttöä.

- Käänny muhun päin.

Helinä totteli ja mietti kuinka puolustaa itseään, jos kyseessä oli joku hörhö. Mutta tyttö luki hänen t-paitansa rintamusta.

- Oikeesti? Van Goghia?

Helinä punastui. Hän oli pari vuotta sitten tehnyt paidan eräällä taideleirillä, maalannut sitaatin lempitaiteilijaltaan. Siinä teille statement-paita hän oli ajatellut uhmakkaasti kaikkien Keep Calm and… -retkujen keskellä.

- Joo, hän sanoi varovasti, kun tyttö tuijotti häntä hymyillen.

- ”I put my heart and soul into my work, and I have lost my mind in the process.” Hitto, se on osuvasti sanottu.

Helinä nyökkäsi, ei tuosta voinut olla eri mieltä.

- Asutko sä täällä?

- En, mut mun poikaystävä asuu.

- Ai niin, mä oon Anni, tyttö esitteli itsensä.

- Helinä.

- Onko sun poikaystävä se bodari, joka muutti joku aika sitten Carlin luo?

- Joo, Helinä virnisti.

- Pelottavan näköinen.

- Niin mustakin oli alkuun.

- Maalaatko sä? Anni vaihtoi sujuvasti puheenaihetta.

Helinä nyökkäsi.

- Mitä?

- Vähän kaikkea. Maisemia, abstraktia, jäljennöksiä kuuluisista töistä, asetelmia, anatomiaa… Kaikkea pientä harjoittelua. Öljy, akryyli, akvarelli, pastilli, hiili, lyijykynä, Helinä summasi ylimalkaisesti harrastustaan.

- Mahtavaa. Mulla on nyt akryylivärikausi meneillään, mahdollisimman isoa ja rujoa.

- Kuulostaa mielenkiintoiselta.

- Ja sitä se on, Anni naurahti. - Mulla on nyt vähän kiire, mutta saanko mä sun puhelinnumeron, jatketaan myöhemmin juttua.

- Toki, Helinä ilahtui ja luetteli numeronsa Annin tallentaessa sen kännykkäänsä.

- Palataan, Anni sanoi ja lähti harppomaan mäkeä alas.

Helinä katsoi haikeana loittonevaa selkää ja toivoi, että he todella palaisivat. Sillä maalaava tyttö, joka tunsi Van Goghin, oli melkein liian hyvää ollakseen totta. Hän pyyhkäisi ponnarista irronneen suortuvan korvan taakse ja lähti jatkamaan nousua.

Rufus avasi oven heti ensimmäisen ovikellon kilahduksen jälkeen. Helinä ei ehtinyt edes kynnyksen yli, kun Rufus suuteli häntä.

- Mikäs kiire sinulla on? Helinä naurahti hengästyneenä.

- Pappa lähti bingoon. Meillä on kaksi tuntia aikaa.

- No ei Carl ole aiemminkaan sua häirinnyt, Helinä ihmetteli.

- Ei, mutta nyt ei tarvitse olla hiljaa, Rufus iski riettaasi silmää ja nosti Helinän syliinsä. Rufuksen tarkoitus oli varmasti ollut muu kuin saada Helinä nauramaan sydämensä pohjasta, mutta se lausahduksen aiheuttama reaktio kuitenkin oli. Nauru lakkasi vasta kun Rufus laski Helinän sängylle ja nykäisi t-paidan tämän yltä yhdellä malttamattomalla liikkeellä.

- Sepäs oli, Helinä huokasi, kun alkoi palailla takaisin tähän maailmaan.

- Eikö ollutkin, Rufus virnisti.

- Toi sun itsevarmuutesi alkaa olla ärsyttävää, Helinä tönäisi etusormellaan Rufusta rintaan.

- Tää mun itsevarmuuteni on ihan sun syytäs. Sä ruokit sitä kaikella tuolla kehumisella, että kohta mun ego ei mahdu muhun.

- En mä kehu sua.

- Etpä. Äskenkin oli pelkkää “aah Rufusta”.

- Ehkä mä jatkossa olen ihan hiljaa, Helinä tokaisi ärtyneenä, vaikka suupieliä nyki.

- Siihen sä et pysty.

- Katsotaan.

- No, katsotaan, Rufus virnisti kuin antiloopin nurkkaan saartanut leijona ja kierähti uudelleen Helinän ylle. Ja jotenkin häntä ei tässä pelissä häviäminen haitannut.

Helinän puhelin alkoi soida jostain vaatekasan keskeltä. Hän kiemurteli sängyn reunalle ja hamuili luurin käteensä. Numero oli outo ja hetken epäröityään hän vastasi.

- Anni täällä moi, muistatko?

- Joo, Helinä ilahtui.

- Mä oon sellainen hössö, että soitin nyt, etten vaan unohda. Ehditkö lähteä joskus vaikka kahville?

- Tietysti. Mulla ei ennen koulujen alkua ole mitään, että ihan kuinka sulle käy.

- Onko huomenna liian aikaisin?

- Ei tietenkään, Helinä naurahti innostuneena.

- Kahdelta kahvila Valpurissa, tiedätkö paikan?

- Joo, tiedän, Helinä sanoi ja katsoi Rufusta kiitollisena mm. tästä tiedosta. - Ja käy.

- Mahtavaa, nähdään sitten, Anni sanoi pirteästi.

- Nähdään, Helinä vastasi ja puhelun päätyttyä viskasi kännykkänsä takaisin vaatteiden sekaan.

- Onko sulla treffit? Rufus kysyi kevyesti, mutta silmät totisina.

- On.

Nähdessään Rufuksen synkkenevän Helinä selitti huvittuneena:

- Tapasin tänne tullessani yhden tytön, joka tunnisti tekstin mun paidasta, se siis maalaa itsekin ja pyysi mua huomenna kahville. Mahtavaa jos mä viimeinkin saisin täältä kavereita.

- Hienoa, Rufus tsemppasi ja näytti jälleen rauhalliselta.

Helinä kierähti kyljelleen, laski päänsä käden varaan ja katsoi Rufusta.

- Tiedätkö, mun oli kauhean vaikea sopeutua tänne. En tavannut ketään ja kaikki vaikutti jotenkin sisäänpäin kääntyneeltä ja nuivalta. Olin pitkään niin varma, että tämä ei ole mun paikka. Sitten tulit sinä ja nyt ehkä toi Anni ja koulut alkaa kohta ja… Mä taidan alkaa löytää paikkani täältä. Tai nyt mä olen varma, että mun paikkani on täällä, Helinä mietiskeli ääneen.

Rufus ei sanonut mitään, kuunteli vain, joten Helinä jatkoi:

- Koska me on muutettu niin paljon, niin mikään paikka ei oikeastaan ole tuntunut kodilta. Ne on vaan olleet asuntoja ja kaupunkeja tai kyliä, mutta täällä mulla on koti. Eikä siksi, että tuo kämppä olisi niin viihtyisä, vaan koska täällä on äiti ja isä ja sinä.

Rufus oli hiljaa. Katsoi Helinää niin syvälle silmiin, että varmasti näki sieluun asti ja sanoi sitten:

- Mä rakastan sua.

Helinä ei ollut ihan varma pudotettiinko hänet lentokoneesta vai ammuttiin raketilla kohti kuuta, mutta tunne oli samanlainen huimaus ja humaus. Yhtäaikainen keveys ja painon tunne. Rufus rakasti häntä, se oli valtava asia. Helinä ei ollut ikinä tuntenut oloaan yhtä nöyräksi, eikä yhtä voimakkaaksi. Mutta ei kukaan ollut aiemmin tunnustanut hänelle rakkauttaan, ja nyt sen oli tehnyt juuri Rufus. Rufus, joka oli poistanut yksinäisyyden. Tuonut ilon ja naurun takaisin hänen elämäänsä. Valinnut hänet.

Helinä imeytyi kiinni Rufukseen, eikä siltikään päässyt tarpeeksi lähelle.

- Mä en ole ikinä ollut näin… näin… näin, Helinä haki sanoja. Onni. Ilo. Euforia. Mikään ei ollut kuitenkaan oikea.

- Rakastunut, hän kuiskasi. Melkein kokeilevasti. Sitäkö tämä oli? Ja kun sana kerran oli laskettu ilmoille, siitä tuli totta. Itsestäänselvyys, joka oli ollut olemassa jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt Helinä oli valmis kohtaamaan sen.

- Minä rakastan sinua, hän toisti. Ei enää kuiskaten, vaan varmana ja katse tiiviisti kiinni Rufuksen silmissä.

Sellaisiin katseisiin, täynnä rakkautta, luottamusta ja onnea, oli helppo vetäytyä suojaan kuin kuplaan. Vain he kaksi.

Loppusanat