Vaikka Rufuksesta ei vielä ollut kuulunut, ei se tarkoittanut mitään, Helinä tolkutti itselleen. Hän oli nukkunut hyvin, ja toivonut aamulla, että kännykässä olisi joku viesti Rufukselta, mutta toive oli yhtä tyhjä kuin hänen puhelimensa. Helinä söi aamupalan, tuijotti teemukiinsa ja mietti. Eivät he muutenkaan olleet älyttömästi lähetelleet toisilleen viestejä. Ja kai tilanne kotona sitten oli ollut normaali, kun Rufus ei kokenut tarpeelliseksi infota häntä mitenkään.
Helinä pyyhki pöydän, jätti tiskirätin kuivumaan hanan
päälle. Sää oli harmaa ja tihkuinen ja varmaan kylmäkin, Helinää ei
kiinnostanut lähteä ulos, joten hän käveli huoneeseensa. Hän oli jo tovin
lyönyt laimin rakasta harrastustaan, saanut aikaiseksi vain satunnaisia
kiemuroita, ei mitään kunnollista. Jostain kumman syystä sydän tai mieli ei
olleet hommassa mukana, niillä oli kiireellisempiä juttuja käsiteltävänä.
Helinä istui työpöytänsä ääreen ja alkoi selata
keskeneräisiä töitä. Akvarelleilla tehty muutama merimaisema, pastelliliiduilla
kukkia ja toisessa juomalasi, hiilellä harjoitelmia käsistä ja perspektiivistä,
lyijykynätöiden joukossa tuli vastaan muotokuva Rufuksen kasvoista. Täytyisi
joskus pyytää häntä malliksi, ei Helinä vieläkään osannut jatkaa tätä työtä
loppuun, vaikka oli tutkinut sekä silmin, huulin että käsin Rufuksen kasvoja
lukemattomat kerrat. Suostuisikohan Rufus alastonmalliksi? Helinä mietti posket
punehtuen. Ehkä joskus tulevaisuudessa, ainakaan vielä hän ei voisi kuvitellakaan
keskittyvänsä piirtämään, jos Rufus olisi alastomana hänen edessään.
Mutta nyt hänen pitäisi ajatella jotain muutakin kuin
Rufusta ja saada ehkä tehdyksi jotain. Helinä kaivoi esiin tyhjän paperin ja
lyijykynän. Jäi miettimään mitä piirtäisi… Mitähän Rufus teki juuri nyt? Ehtisivätkö
he nähdä tänä iltana? Helinä pudisti päätään, painoi kynän paperiin ja… Muisti
kuinka suloiselta Rufus oli näyttänyt eilen, kun tämä oli silittänyt hänen
hiuksiaan rakastelun jälkeen.
Ilmeisesti minkäänlaisesta muusta taiteesta kuin kukkien ja
kiemuroiden piirtämisestä luonnosteluvihkon reunoihin ei tulisi tänäänkään
mitään, Helinä tuhahti melkein huvittuneena. Hän jätti työpöydän ja penkoi kirjastokassista
Elina Rouhiaisen Kesyttömän ja lähti kirjan kanssa parvekkeen keinuun istumaan.
Kun vain jotenkin saisi kulutettua tunnit siihen asti, että Rufuksen työpäivä
päättyisi.
Tunnit matoivat eteenpäin, Helinä piti puhelimen koko ajan
lähellään, mutta se ei kilahtanut kertaakaan viestin merkiksi. Hän luki, tai
oli lukevinaan, tuijotti eteensä ja otti kahden tunnin päiväunet sateen
ropistessa parvekelaseja vasten.
Viimein kello oli viisi, ja Rufuksen työpäivä olisi
päättynyt. Helinä tuijotti merkitsevästi kännykkää olohuoneen sohvalla, mutta
puhelin pysyi hiljaa.
- Helinä, tuletko syömään? äiti huusi keittiöstä.
Myrtyneenä hän liittyi äidin ja isän seuraan pöytään, söi
viimeiset rippeet ahvenkeitosta ja muisteli eilisen ateriaa ja iltaa.
Toivottavasti Rufuksella oli kaikki kunnossa. Tietysti Helinä olisi voinut
itsekin soittaa pojalle, mutta jotenkin hänestä tuntui, että oli viisaampaa
antaa Rufuksen ottaa yhteyttä sitten kun hänestä niin tuntuisi. Ehkä tämä oli
eilen kotonaan joutunut kolmanteen maailmansotaan ja mietti nyt asioita
uusiksi.
Helinä tunnisti koko päivän vaivanneen epämääräisen tunteen
ensimmäistä kertaa. Pelkoa, sitä se oli. Vaikka Rufus oli eilen vitsaillut
hänen olevan sen arvoinen, ehkä tämä oli tullut toisiin aatoksiin. Helinä
katsoi omia vanhempiaan. Hän tiesi, ettei ikinä joutuisi tekemään valintaan
heidän tai poikaystävän välillä, mutta jos pitäisi, niin… Vanhemmat eivät ikinä
häntä moiseen pakottaisi, eikä hän haluaisi miestä, jonka takia joutuisi
valitsemaan joko tai. Se hänelle oli kuitenkin selvinnyt, että Rufuksen perhe
oli toista maata. Helinä nielaisi tuskaisesti viimeisen lusikallisen ja
kiirehti sen jälkeen mitään sanomatta vessaan. Hän nojasi uupuneena allasta
vasten ja yritti pitää kyyneleet sisällään. Hänen olisi pitänyt arvostaa
enemmän niitä huolettomia hetkiä, kun he olivat vielä salaisuus.
Helinä kohtasi katseensa vessan peilistä. Kyyneleistä
kiiltävät silmät, epätoivoinen ja pelokas katse. Se sai hänen sisäisistä
äänistään sen topakan astumaan esiin. Helinä oikeasti, miksi ihmeessä sinä
itket asialle, josta et mitään tiedä? Pelkkä mielikuvitus on luonut nuo
kauhukuvat ja niille ei ole mitään perustaa todellisuudessa, että nyt pyyhi
naamasi ja ryhdistäydy.
Helinä teki kuten ääni käski, huuhteli kasvonsa kylmällä
vedellä ja lähti vessasta.
- Nyt Helinä taitaa tullakin, hän kuuli äidin äänen olohuoneesta
ja meni uteliaana katsomaan.
Äiti puhui hänen puhelimeensa. Kuinka hän ei ollut
sen soittoa kuullut?
- Oli mukava jutella Rufus, ja tulehan taas käymään. Minä
annan tämän nyt Helinälle, hei, hei, äiti sanoi kännykkään ja ojensi sen
tyttärelleen.
Helinä henkäisi malttamattoman hein luuriin.
- Moi, mitä suunnitelmia illaksi? Rufus kysyi suoraan.
Pelkkä pojan ääni sai Helinän rauhoittumaan, saati, että
tämä halusi nähdä hänet.
- Ei mitään.
- Lähdetkö ajelemaan, jos haen sut vartin päästä teiltä?
- Tietysti.
- Nähdään sitten teidän pihassa.
- Nähdään, Helinä hymyili ja lopetti puhelun.
Edelleen hymyillen hän kävi vaihtamassa toppinsa puhtaaseen
ja ravisti hiuksensa päälaen päälle kiinnitetyltä sykeröltä vapaaksi. Täynnä
odotusta hän ravasi raput alas ja nojaili reilun viisi minuuttia
mattotelineeseen odottaessaan Rufuksen punaista Toyotaa.
Viimein Rufus tuli, ja vaikka hän tervehti normaalisti ja
juttelikin niitä näitä, Helinä huomasi heti, että jotain oli vialla. Rufuksen
hymy ei ollut ihan niin leveä kuin normaalisti, ryhti puolestaan entistä suorempi
ja rattia puristava käsi liian jännittynyt. Helinä ei kuitenkaan kysynyt
mitään. Rufus saisi kertoa, sitten kun hänestä siltä tuntuisi.
Niitä ja näitä oli kuitenkin nopeasti puhuttu loppuun. Rufus
vaikeni, samoin Helinä. Hän laski kätensä pojan vaihdekepin päällä lepäävälle
kädelle ja katseli ulos ikkunasta. Helinä ei tuntenut näitä maisemia, missä
kerros- ja omakotitalot vaihtuivat männiköksi. Rufuksella oli varmaan ollut
päämäärä selvillä jo silloin, kun hän oli tullut hakemaan Helinän, sillä
määrätietoisesti hän ajoi autonsa parkkiin keskelle ei mitään.
- Tuu, poika sanoi ja Helinä seurasi häntä tyhjän parkkipaikan
läpi leveälle polulle, josta he tulivat jonkinlaiselle näköalapaikalle.
- Tää on Virmaskallion ulkoilualue, tuosta parkkikselta lähtee
toiseen suuntaan ulkoilureitti ja tämä puolestaan on kaupungin korkein paikka,
Rufus esitteli ja nojasi kallion reunalla olevaan kaiteeseen. Heidän edessään
avautui avara maisema kaupunkiin, läheisiin metsiin ja molempien takana
näkyvälle merelle. Ilta oli onneksi päivää kauniimpi ja hiljaisena Helinä ahmi
katseellaan kultaista valoa ja maisemia. Tänne hänen täytyisi tulla maalaamaan.
- Ihana paikka, kiitos, että näytit tämän, hän hymyili ja
silitti Rufuksen olkaa. Oikeasti hänen tekisi mieli halata pitkään ja tiukasti,
mutta jotakin hän varoi. Ehkä Rufus tarvitsi sittenkin tilaa.
Rufus käänsi selkänsä maisemalle ja nojasi kaiteeseen
mietteliäänä.
- Mä menin eilen kotiin, hän aloitti. Helinä terästäytyi,
mutta piti edelleen katseensa maisemassa. Nyt se siis tulisi. Eikä hän olisi
Rufusta pystynyt edes silmiin katsomaan, sillä tämä oli keskittynyt
tuijottamaan kenkiään. Nuhjuisia, mustia tennareita.
- Siellä ne oli mua odottamassa ja me käytiin keskustelu. Tai
oikeastaan äiti puhui, me muut enimmäkseen kuunneltiin. Mun pitää välittömästi
muuttaa pois kotoa.
- Mitä? Helinä huudahti järkyttyneenä.
Eihän kukaan voinut tehdä niin omalle lapselleen. Ehkä Rufus
oli ymmärtänyt väärin.
- Joo. Minä olen tehnyt kamalan tempun veljelleni viemällä
hänen tyttöystävänsä, olen vaaraksi hänelle, koska en voi hillitä itseäni ja
saatan pahoinpidellä Peterin. Niin ja mä olen jo aikuinen, jonka on aika
muuttaa omilleen.
- Niin mutta. Kai tästä vielä voi puhua. Jos selität ja pyydät
anteeksi ja kerrot, että meidän juttu oli virhe.
Vasta Helinän viimeiset sanat saivat Rufuksen reagoimaan.
Hän suoristautui nopeasti, lähes vihaisesti.
- Miksi mä niin sanoisin? Rufus tivasi.
- Koska se on sun perhe, Helinä vastasi pienellä äänellä.
- Haluatko sä erota? Rufus kysyi epäluuloisena.
Helinä ei voinut sanoa “ei”, eikä pystynyt sanomaan “kyllä”.
Hän seisoi siis hiljaa paikoillaan, katseli Rufusta ja mietti miten kipeää
tekisi, jos ei enää ikinä voisi nähdä tätä.
- Mä en halua, että sun välit sun perheeseen menee mun takia,
hän viimein sanoi.
- Ne välit meni koska Peter on hemmoteltu kakara ja koska äiti
haluaa suojella kultamussua ja totta puhuen varmaan ihan sen takia, että mä en
vieläkään ole saanut anteeksi mun nuoruuden törttöilyjä, ja nyt tuli hyvä
tilaisuus potkaista mut ulos perheestä. Mutta sinä… Sä saat järkeä tähän
kaikkeen. Älä vaan jätä mua.
Rufus näytti niin pohjattoman onnettomalta ja yksinäiseltä,
että Helinä ei keksinyt muuta kuin kietoa kätensä hänen ympärilleen. Kosketus
rentoutti jännittyneen Rufuksen, hän istahti takaisin kaiteelle ja hautasi
kasvonsa vasten Helinän rintaa ja kietoi kädet lantion ympäri. Helinä silitti
toisella kädellään Rufuksen hiuksia, antoi toisen levätä vahvalla selällä.
Kaikista lihaksista huolimatta hän oli nyt se vahvempi. Helinä ei ollut varma
itkikö Rufus, mutta ainakin tämä hengitti kovin raskaasti. Helinä tunsi
jokaisen henkäyksen kuumana paitansa läpi.
Helinä ei keksinyt mitään sanottavaa. Ei mitään, millä
kumota tämän perheen aiheuttaman loukkauksen. Joten hän vain seisoi ja halasi,
olisi juuri tässä niin kauan kuin Rufus häntä tarvitsisi.
Rufus tarvitsi häntä pitkään, hetki venyi ja vanui, mutta
Helinä ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen. Viimein Rufus huokaisi raskaasti ja irrottautui halauksesta.
- Ei vittu, hän huokasi ja hieroi kasvojaan.
- Miten tämä nyt käytännössä menee? Helinä kysyi varovasti.
Rufus katsoi häntä ymmällään.
- Siis milloin sun pitää muuttaa ja minne sä menet ja
semmoista, Helinä selitti.
- Välittömästi. En saanut jäädä sinne edes viime yöksi.
Tavarani saan hakea vaikka heti, mutta viimeistään sitten, kun mulla on kämppä.
- Sä valehtelet, Helinä tuiskahti epäuskoisena. - Ei kenenkään äiti tai isä voinut olla noin julma.
Rufus vain katsoi häntä, väsyneenä ja lannistuneena. Helinä
tunsi itsensä naiiviksi viisivuotiaaksi. Perheet voivat olla julmia,
välinpitämättömiä ja valikoivia, myös Suomessa.
- Mä olen pahoillani, Helinä kuiskasi. - Missä sä olit viime yön?
- Yhden Jarkon luona.
- Olisit tullut meille.
- En mä halua teitä vaivata, Rufus kiisti.
- Et sä ole vaivaksi, Helinä sanoi hellästi.
- Tämä on mun ongelma, Rufus sanoi itsepäisesti. Hyvä ettei
työntänyt alahuultaan esiin kuin lapsi.
- Tämä johtuu minusta, eli silloin se on meidän ongelma,
Helinä perusteli.
Se sai Rufuksen hiljenemään. Hän tuijotti niin
intensiivisesti Helinää, että tyttö tunsi olevansa täysin alasti.
- Sä oot uskomaton, Rufus viimein sanoi.
Tietysti Helinä punastui, vielä perin tyttömäisellä tavalla.
Hänen takiaan Rufukselle oli tullut perheensä kanssa välirikko, ja silti poika
katsoi häntä kuin jotain ihmettä.
- Oletko sä nyt ihan varma tästä? Helinän oli pakko kysyä.
- Sä oot aivan valtavan onnekas, kun sulla on tuollaiset
vanhemmat. Että sä olet ihan shokissa, että jotkut voivat ihan oikeasti kääntää
selkänsä omalle lapselleen. Sellaista ei sun maailmassa taida tapahtua. Kyllä,
mua on rakastettu ja mun lapsuus oli ihan onnellinen Peterin syntymään asti.
Mutta sitten elämä tapahtui. Ja mä oon miettinyt, että ehkä Peter tarvitsi niin
paljon rakkautta säilyäkseen hengissä, että sitä ei riittänyt enää mulle.
Varsinkaan sen jälkeen, kun ajauduin huonoille teille ja pilasin kaikki.
Helinän sydämeen sattui kuulla tuo. Hänet täytti suunnaton
viha Rufuksen perhettä kohtaan, kuinka äärettömiä typeryksiä he olivatkaan.
- Ehkä me joskus vielä saadaan jonkinlainen sopu aikaiseksi,
mutta nyt etäisyys tekee vain hyvää, Rufus päätti.
- Ne ei tajua kuinka hieno ihminen sä olet. Ja sä voit aina
tulla meille ja mä olen sun tukena, jos sä olet varma tämän järkevyydestä.
- Mä en ole elämäni aikana ollut mistään niin varma kuin
sinusta ja minusta.
Helinän hymy ylettyi korvasta korvaan ja hyytyi vasta kun
Rufus suuteli häntä. Vaikka hän oli pahoillaan Rufuksen puolesta, ei hän voinut
olla olematta rajattoman onnellinen heidän puolestaan.
- Jos mä vien sut kotiin ja lähden sitten Jarkolle nukkumaan.
Viime yönä ei oikein uni tullut.
Helinä nyökkäsi ja tarttui Rufuksen käteen ennen kuin tämä
sai itsensä suoristettua kaiteelta. Helinästä oli tärkeää näyttää Rufukselle,
että hän ei olisi yksin.
Käsi kädessä, hiljaisina, he palasivat autolle. Helinän
mielessä myllersi. Oli sääliä Rufusta kohtaan, vihaa tämän perhettä kohtaan,
pelkoa siitä, että tekivätkö he sittenkin oikein ja voisiko hän oikeasti
luottaa Rufuksen sanoihin vai pitäisikö hänen olla vielä varpaillaan. Ehkä
Rufus oli ajatustenlukija, sillä hän sanoi:
- Kiitos, että olet siinä.
- Mä en suostuis olemaan missään muualla.
Rufus painoi hänet lantiollaan autoa vasten, suuteli kovaa
ja omistavasti. Ja jotenkin Helinä aavisti, että ele korvasi tunnustukset,
joita ei ollut vielä viisasta laskea ilmoille. Mutta tämä riitti, tämä riitti
toistaiseksi aivan hyvin, Helinä mietti katkonaisesti, sumeasti, kun Rufus
vaati aina vain lisää.
Hetken keskeytti parkkipaikalle ajava auto ja siitä
purkautuva äänekäs pariskunta.
- Mennään, Rufus sanoi. Tämä sai itsensä koottua huomattavasti
Helinää nopeammin. Hän nyökkäsi ja istui autoon. Yksi suudelma ja hän olisi
ollut valmis, ulkona, autoa vasten, ihan sama. Helinä puristi jalkansa
tiiviisti yhteen. Ehkä autossa… Hän katsoi arvioiden Rufusta, joka oli
keskittynyt ajamiseen ja näytti kuitenkin jotenkin hajamieliseltä. Ja
väsyneeltä. Helinä oli vielä niin epävarma ja aloittelija seksissä, että hän ei
rohjennut tehdä aloitetta. Ei varsinkaan nyt, kun Rufus haukotteli, niin että
tämän leuasta kuului naksahdus. Rufus tarvitsi lepoa, ja hän… No, saisi
tarvitsemansa joskus myöhemmin.
- Mä soittelen huomenna, Rufus sanoi, kun he olivat Helinän
kotitalon pihassa.
- Joo, älä nukahda rattiin.
- Ai, mä näytän oikeasti niin väsyneeltä, Rufus hymähti ja
suukotti Helinän poskea melkein veljellisesti.
Helinä nousi vastahakoisesti pois autosta, seurasi punaisia
perävaloja kunnes ne hävisivät näkyvistä ja jäi sitten vain katselemaan
ympärilleen. Harmaata betonilähiötä, laskevan auringon värjäämiä pilviä
taivaanrannassa ja piteneviä varjoja. Lähestyvän yön kylmyys sai hänet
kuitenkin pian värisemään ja Helinä kipaisi sisälle.
Hän oli jo yöpuvussa pesemässä hampaitaan ja valmiina
sänkyyn, kun omituinen levottomuus ei jättänyt häntä rauhaan. Eikä se, että hän
oli 17, ensi keväänä täysi-ikäinen, estänyt häntä menemästä olohuoneeseen ja käpertymään äidin kylkeen.
Äiti nosti toisen kätensä Helinän harteille ja kysyi:
- Tapahtuiko jotain?
- Ei. Tai joo. Ei minulla varsinaisesti mitään hätää ole.
Äiti vain nyökkäsi, pysyi hiljaa ja jatkoi lukemista. Helinä
hengitti rauhallisesti, rauhoittui äidin tutussa tuoksussa: vihreää
palasaippuaa, hamppukäsivoidetta ja äitiä.
- Kiitos, että olet niin hyvä äiti.
- Eipä kestä. Helppo olla hyvä, kun on noin mahtavat lapset.
- Onko jotain niin kamalaa mitä minä tai Jaakko voitaisiin
tehdä, että sinä et voisi sitä antaa anteeksi, tai lakkaisit rakastamasta meitä?
Äiti sulki kirjan, Kissani Jugoslavia, ja jäi miettimään
kysymystä.
- Ei. Koska minä tiedän, että te ette ikinä pystyisi
sellaisiin kauheuksiin.
- Mutta mitä jos tehtäisiin? Helinä intti.
- Mitkä sinusta sitten olisivat sellaisia tekoja, jotka
oikeuttaisivat rakkauden loppumisen? äiti esitti vastakysymyksen.
Helinä jäi miettimään, tai tätähän oli puolittain pohtinut
pitkin iltaa.
- Olisiko joku Hitler, Stalin tai Breivik? Helinä ehdotti
puoliääneen.
- Niin. En tiedä, mitä heidän äitinsä ajattelivat tai
ajattelevat, mutta tuollaisiin te ette pysty ikinä, joten minä en osaa vastata
sinun kysymykseesi.
- Mutta miksi jollekin riittää vähäisempikin syy? Helinä
kysyi. Silmiä kirveli Rufuksen puolesta.
- Vai vähäisempi. Silloin vikaa on enemmän äidissä kuin
lapsessa. Voi olla, että naisella on itsellään menneisyydessä ja/tai
tunne-elämässä sellaisia vaurioita, ettei hän pysty rakastamaan oikeasti. Tai
sitten kaikkia ihmisiä ei vain ole tarkoitettu vanhemmiksi, ikävä tietysti
lasten kannalta, joista yksikään ei pyydä saada syntyä tähän maailmaan, mutta
niin se vain on.
Helinä nyökkäsi, äiti rutisi häntä vähän kovemmin ja sanoi:
- Sinua ja Jaakkoa minä rakastan ikuisuuden, ja olen aina
teidän puolellanne. Ja eiköhän meidän perheestä löydy rakkautta ja hyväksyntää
myös Rufuksellekin.
Ei tarvinnut varsinaisesti olla mikään Sherlock, ettei olisi
pohjimmiltaan arvannut, mikä Helinän mieltä painoi, mutta silti Helinää
nolotti, että äiti oli päässyt selville asian oikeasta laidasta kovin helposti.
- Älä vaan sano Rufukselle mitään. Kun en mä varmaan olisi
saanut kertoa.
- Ethän sinä mitään kertonut. Tämä oli vain tällaista
yleismaallista filosofista pohdintaa, vai mitä?
- Sovitaan niin, Helinä hymyili ja haukotteli.
- Parasta varmaan lähteä nukkumaan.
- Hyvää yötä, minä luen vielä tämän luvun loppuun, äiti sanoi
ja jäi kirjansa pariin.
Helinä puisti päätään noustessaan sohvalta. Äidin luvun
loput kestivät usein aamupuolelle yötä.
Osa 16
Osa 16
Milloin taas tulee jatkoa?:)
VastaaPoistaSeuraava on viimeinen osa, joten pitää vielä vähän hioa. Ja kirjoittaa loppusanat. Mutta kyllä se tällä viikolla ilmestyy :)
Poista