keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 15


Vaikka Rufuksesta ei vielä ollut kuulunut, ei se tarkoittanut mitään, Helinä tolkutti itselleen. Hän oli nukkunut hyvin, ja toivonut aamulla, että kännykässä olisi joku viesti Rufukselta, mutta toive oli yhtä tyhjä kuin hänen puhelimensa. Helinä söi aamupalan, tuijotti teemukiinsa ja mietti. Eivät he muutenkaan olleet älyttömästi lähetelleet toisilleen viestejä. Ja kai tilanne kotona sitten oli ollut normaali, kun Rufus ei kokenut tarpeelliseksi infota häntä mitenkään.

Helinä pyyhki pöydän, jätti tiskirätin kuivumaan hanan päälle. Sää oli harmaa ja tihkuinen ja varmaan kylmäkin, Helinää ei kiinnostanut lähteä ulos, joten hän käveli huoneeseensa. Hän oli jo tovin lyönyt laimin rakasta harrastustaan, saanut aikaiseksi vain satunnaisia kiemuroita, ei mitään kunnollista. Jostain kumman syystä sydän tai mieli ei olleet hommassa mukana, niillä oli kiireellisempiä juttuja käsiteltävänä.

Helinä istui työpöytänsä ääreen ja alkoi selata keskeneräisiä töitä. Akvarelleilla tehty muutama merimaisema, pastelliliiduilla kukkia ja toisessa juomalasi, hiilellä harjoitelmia käsistä ja perspektiivistä, lyijykynätöiden joukossa tuli vastaan muotokuva Rufuksen kasvoista. Täytyisi joskus pyytää häntä malliksi, ei Helinä vieläkään osannut jatkaa tätä työtä loppuun, vaikka oli tutkinut sekä silmin, huulin että käsin Rufuksen kasvoja lukemattomat kerrat. Suostuisikohan Rufus alastonmalliksi? Helinä mietti posket punehtuen. Ehkä joskus tulevaisuudessa, ainakaan vielä hän ei voisi kuvitellakaan keskittyvänsä piirtämään, jos Rufus olisi alastomana hänen edessään.

Mutta nyt hänen pitäisi ajatella jotain muutakin kuin Rufusta ja saada ehkä tehdyksi jotain. Helinä kaivoi esiin tyhjän paperin ja lyijykynän. Jäi miettimään mitä piirtäisi… Mitähän Rufus teki juuri nyt? Ehtisivätkö he nähdä tänä iltana? Helinä pudisti päätään, painoi kynän paperiin ja… Muisti kuinka suloiselta Rufus oli näyttänyt eilen, kun tämä oli silittänyt hänen hiuksiaan rakastelun jälkeen.
Ilmeisesti minkäänlaisesta muusta taiteesta kuin kukkien ja kiemuroiden piirtämisestä luonnosteluvihkon reunoihin ei tulisi tänäänkään mitään, Helinä tuhahti melkein huvittuneena. Hän jätti työpöydän ja penkoi kirjastokassista Elina Rouhiaisen Kesyttömän ja lähti kirjan kanssa parvekkeen keinuun istumaan. Kun vain jotenkin saisi kulutettua tunnit siihen asti, että Rufuksen työpäivä päättyisi.

Tunnit matoivat eteenpäin, Helinä piti puhelimen koko ajan lähellään, mutta se ei kilahtanut kertaakaan viestin merkiksi. Hän luki, tai oli lukevinaan, tuijotti eteensä ja otti kahden tunnin päiväunet sateen ropistessa parvekelaseja vasten.

Viimein kello oli viisi, ja Rufuksen työpäivä olisi päättynyt. Helinä tuijotti merkitsevästi kännykkää olohuoneen sohvalla, mutta puhelin pysyi hiljaa.
- Helinä, tuletko syömään? äiti huusi keittiöstä.
Myrtyneenä hän liittyi äidin ja isän seuraan pöytään, söi viimeiset rippeet ahvenkeitosta ja muisteli eilisen ateriaa ja iltaa. Toivottavasti Rufuksella oli kaikki kunnossa. Tietysti Helinä olisi voinut itsekin soittaa pojalle, mutta jotenkin hänestä tuntui, että oli viisaampaa antaa Rufuksen ottaa yhteyttä sitten kun hänestä niin tuntuisi. Ehkä tämä oli eilen kotonaan joutunut kolmanteen maailmansotaan ja mietti nyt asioita uusiksi.

Helinä tunnisti koko päivän vaivanneen epämääräisen tunteen ensimmäistä kertaa. Pelkoa, sitä se oli. Vaikka Rufus oli eilen vitsaillut hänen olevan sen arvoinen, ehkä tämä oli tullut toisiin aatoksiin. Helinä katsoi omia vanhempiaan. Hän tiesi, ettei ikinä joutuisi tekemään valintaan heidän tai poikaystävän välillä, mutta jos pitäisi, niin… Vanhemmat eivät ikinä häntä moiseen pakottaisi, eikä hän haluaisi miestä, jonka takia joutuisi valitsemaan joko tai. Se hänelle oli kuitenkin selvinnyt, että Rufuksen perhe oli toista maata. Helinä nielaisi tuskaisesti viimeisen lusikallisen ja kiirehti sen jälkeen mitään sanomatta vessaan. Hän nojasi uupuneena allasta vasten ja yritti pitää kyyneleet sisällään. Hänen olisi pitänyt arvostaa enemmän niitä huolettomia hetkiä, kun he olivat vielä salaisuus.

Helinä kohtasi katseensa vessan peilistä. Kyyneleistä kiiltävät silmät, epätoivoinen ja pelokas katse. Se sai hänen sisäisistä äänistään sen topakan astumaan esiin. Helinä oikeasti, miksi ihmeessä sinä itket asialle, josta et mitään tiedä? Pelkkä mielikuvitus on luonut nuo kauhukuvat ja niille ei ole mitään perustaa todellisuudessa, että nyt pyyhi naamasi ja ryhdistäydy.

Helinä teki kuten ääni käski, huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä ja lähti vessasta.
- Nyt Helinä taitaa tullakin, hän kuuli äidin äänen olohuoneesta ja meni uteliaana katsomaan.
Äiti puhui hänen puhelimeensa. Kuinka hän ei ollut sen soittoa kuullut?
- Oli mukava jutella Rufus, ja tulehan taas käymään. Minä annan tämän nyt Helinälle, hei, hei, äiti sanoi kännykkään ja ojensi sen tyttärelleen.
Helinä henkäisi malttamattoman hein luuriin.
- Moi, mitä suunnitelmia illaksi? Rufus kysyi suoraan.
Pelkkä pojan ääni sai Helinän rauhoittumaan, saati, että tämä halusi nähdä hänet.
- Ei mitään.
- Lähdetkö ajelemaan, jos haen sut vartin päästä teiltä?
- Tietysti.
- Nähdään sitten teidän pihassa.
- Nähdään, Helinä hymyili ja lopetti puhelun.
Edelleen hymyillen hän kävi vaihtamassa toppinsa puhtaaseen ja ravisti hiuksensa päälaen päälle kiinnitetyltä sykeröltä vapaaksi. Täynnä odotusta hän ravasi raput alas ja nojaili reilun viisi minuuttia mattotelineeseen odottaessaan Rufuksen punaista Toyotaa.

Viimein Rufus tuli, ja vaikka hän tervehti normaalisti ja juttelikin niitä näitä, Helinä huomasi heti, että jotain oli vialla. Rufuksen hymy ei ollut ihan niin leveä kuin normaalisti, ryhti puolestaan entistä suorempi ja rattia puristava käsi liian jännittynyt. Helinä ei kuitenkaan kysynyt mitään. Rufus saisi kertoa, sitten kun hänestä siltä tuntuisi.

Niitä ja näitä oli kuitenkin nopeasti puhuttu loppuun. Rufus vaikeni, samoin Helinä. Hän laski kätensä pojan vaihdekepin päällä lepäävälle kädelle ja katseli ulos ikkunasta. Helinä ei tuntenut näitä maisemia, missä kerros- ja omakotitalot vaihtuivat männiköksi. Rufuksella oli varmaan ollut päämäärä selvillä jo silloin, kun hän oli tullut hakemaan Helinän, sillä määrätietoisesti hän ajoi autonsa parkkiin keskelle ei mitään.

- Tuu, poika sanoi ja Helinä seurasi häntä tyhjän parkkipaikan läpi leveälle polulle, josta he tulivat jonkinlaiselle näköalapaikalle.
- Tää on Virmaskallion ulkoilualue, tuosta parkkikselta lähtee toiseen suuntaan ulkoilureitti ja tämä puolestaan on kaupungin korkein paikka, Rufus esitteli ja nojasi kallion reunalla olevaan kaiteeseen. Heidän edessään avautui avara maisema kaupunkiin, läheisiin metsiin ja molempien takana näkyvälle merelle. Ilta oli onneksi päivää kauniimpi ja hiljaisena Helinä ahmi katseellaan kultaista valoa ja maisemia. Tänne hänen täytyisi tulla maalaamaan.
- Ihana paikka, kiitos, että näytit tämän, hän hymyili ja silitti Rufuksen olkaa. Oikeasti hänen tekisi mieli halata pitkään ja tiukasti, mutta jotakin hän varoi. Ehkä Rufus tarvitsi sittenkin tilaa.

Rufus käänsi selkänsä maisemalle ja nojasi kaiteeseen mietteliäänä.
- Mä menin eilen kotiin, hän aloitti. Helinä terästäytyi, mutta piti edelleen katseensa maisemassa. Nyt se siis tulisi. Eikä hän olisi Rufusta pystynyt edes silmiin katsomaan, sillä tämä oli keskittynyt tuijottamaan kenkiään. Nuhjuisia, mustia tennareita.
- Siellä ne oli mua odottamassa ja me käytiin keskustelu. Tai oikeastaan äiti puhui, me muut enimmäkseen kuunneltiin. Mun pitää välittömästi muuttaa pois kotoa.
- Mitä? Helinä huudahti järkyttyneenä.
Eihän kukaan voinut tehdä niin omalle lapselleen. Ehkä Rufus oli ymmärtänyt väärin.
- Joo. Minä olen tehnyt kamalan tempun veljelleni viemällä hänen tyttöystävänsä, olen vaaraksi hänelle, koska en voi hillitä itseäni ja saatan pahoinpidellä Peterin. Niin ja mä olen jo aikuinen, jonka on aika muuttaa omilleen.
- Niin mutta. Kai tästä vielä voi puhua. Jos selität ja pyydät anteeksi ja kerrot, että meidän juttu oli virhe.
Vasta Helinän viimeiset sanat saivat Rufuksen reagoimaan. Hän suoristautui nopeasti, lähes vihaisesti.
- Miksi mä niin sanoisin? Rufus tivasi.
- Koska se on sun perhe, Helinä vastasi pienellä äänellä.
- Haluatko sä erota? Rufus kysyi epäluuloisena.
Helinä ei voinut sanoa “ei”, eikä pystynyt sanomaan “kyllä”. Hän seisoi siis hiljaa paikoillaan, katseli Rufusta ja mietti miten kipeää tekisi, jos ei enää ikinä voisi nähdä tätä.
- Mä en halua, että sun välit sun perheeseen menee mun takia, hän viimein sanoi.
- Ne välit meni koska Peter on hemmoteltu kakara ja koska äiti haluaa suojella kultamussua ja totta puhuen varmaan ihan sen takia, että mä en vieläkään ole saanut anteeksi mun nuoruuden törttöilyjä, ja nyt tuli hyvä tilaisuus potkaista mut ulos perheestä. Mutta sinä… Sä saat järkeä tähän kaikkeen. Älä vaan jätä mua.
Rufus näytti niin pohjattoman onnettomalta ja yksinäiseltä, että Helinä ei keksinyt muuta kuin kietoa kätensä hänen ympärilleen. Kosketus rentoutti jännittyneen Rufuksen, hän istahti takaisin kaiteelle ja hautasi kasvonsa vasten Helinän rintaa ja kietoi kädet lantion ympäri. Helinä silitti toisella kädellään Rufuksen hiuksia, antoi toisen levätä vahvalla selällä. Kaikista lihaksista huolimatta hän oli nyt se vahvempi. Helinä ei ollut varma itkikö Rufus, mutta ainakin tämä hengitti kovin raskaasti. Helinä tunsi jokaisen henkäyksen kuumana paitansa läpi.

Helinä ei keksinyt mitään sanottavaa. Ei mitään, millä kumota tämän perheen aiheuttaman loukkauksen. Joten hän vain seisoi ja halasi, olisi juuri tässä niin kauan kuin Rufus häntä tarvitsisi.

Rufus tarvitsi häntä pitkään, hetki venyi ja vanui, mutta Helinä ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen. Viimein Rufus huokaisi raskaasti ja irrottautui halauksesta.
- Ei vittu, hän huokasi ja hieroi kasvojaan.
- Miten tämä nyt käytännössä menee? Helinä kysyi varovasti.
Rufus katsoi häntä ymmällään.
- Siis milloin sun pitää muuttaa ja minne sä menet ja semmoista, Helinä selitti.
- Välittömästi. En saanut jäädä sinne edes viime yöksi. Tavarani saan hakea vaikka heti, mutta viimeistään sitten, kun mulla on kämppä.
- Sä valehtelet, Helinä tuiskahti epäuskoisena. - Ei kenenkään äiti tai isä voinut olla noin julma.
Rufus vain katsoi häntä, väsyneenä ja lannistuneena. Helinä tunsi itsensä naiiviksi viisivuotiaaksi. Perheet voivat olla julmia, välinpitämättömiä ja valikoivia, myös Suomessa.
- Mä olen pahoillani, Helinä kuiskasi. - Missä sä olit viime yön?
- Yhden Jarkon luona.
- Olisit tullut meille.
- En mä halua teitä vaivata, Rufus kiisti.
- Et sä ole vaivaksi, Helinä sanoi hellästi.
- Tämä on mun ongelma, Rufus sanoi itsepäisesti. Hyvä ettei työntänyt alahuultaan esiin kuin lapsi.
- Tämä johtuu minusta, eli silloin se on meidän ongelma, Helinä perusteli.
Se sai Rufuksen hiljenemään. Hän tuijotti niin intensiivisesti Helinää, että tyttö tunsi olevansa täysin alasti.
- Sä oot uskomaton, Rufus viimein sanoi.
Tietysti Helinä punastui, vielä perin tyttömäisellä tavalla. Hänen takiaan Rufukselle oli tullut perheensä kanssa välirikko, ja silti poika katsoi häntä kuin jotain ihmettä.
- Oletko sä nyt ihan varma tästä? Helinän oli pakko kysyä.
- Sä oot aivan valtavan onnekas, kun sulla on tuollaiset vanhemmat. Että sä olet ihan shokissa, että jotkut voivat ihan oikeasti kääntää selkänsä omalle lapselleen. Sellaista ei sun maailmassa taida tapahtua. Kyllä, mua on rakastettu ja mun lapsuus oli ihan onnellinen Peterin syntymään asti. Mutta sitten elämä tapahtui. Ja mä oon miettinyt, että ehkä Peter tarvitsi niin paljon rakkautta säilyäkseen hengissä, että sitä ei riittänyt enää mulle. Varsinkaan sen jälkeen, kun ajauduin huonoille teille ja pilasin kaikki.

Helinän sydämeen sattui kuulla tuo. Hänet täytti suunnaton viha Rufuksen perhettä kohtaan, kuinka äärettömiä typeryksiä he olivatkaan.
- Ehkä me joskus vielä saadaan jonkinlainen sopu aikaiseksi, mutta nyt etäisyys tekee vain hyvää, Rufus päätti.
- Ne ei tajua kuinka hieno ihminen sä olet. Ja sä voit aina tulla meille ja mä olen sun tukena, jos sä olet varma tämän järkevyydestä.
- Mä en ole elämäni aikana ollut mistään niin varma kuin sinusta ja minusta.
Helinän hymy ylettyi korvasta korvaan ja hyytyi vasta kun Rufus suuteli häntä. Vaikka hän oli pahoillaan Rufuksen puolesta, ei hän voinut olla olematta rajattoman onnellinen heidän puolestaan.
- Jos mä vien sut kotiin ja lähden sitten Jarkolle nukkumaan. Viime yönä ei oikein uni tullut.
Helinä nyökkäsi ja tarttui Rufuksen käteen ennen kuin tämä sai itsensä suoristettua kaiteelta. Helinästä oli tärkeää näyttää Rufukselle, että hän ei olisi yksin.

Käsi kädessä, hiljaisina, he palasivat autolle. Helinän mielessä myllersi. Oli sääliä Rufusta kohtaan, vihaa tämän perhettä kohtaan, pelkoa siitä, että tekivätkö he sittenkin oikein ja voisiko hän oikeasti luottaa Rufuksen sanoihin vai pitäisikö hänen olla vielä varpaillaan. Ehkä Rufus oli ajatustenlukija, sillä hän sanoi:
- Kiitos, että olet siinä.
- Mä en suostuis olemaan missään muualla.
Rufus painoi hänet lantiollaan autoa vasten, suuteli kovaa ja omistavasti. Ja jotenkin Helinä aavisti, että ele korvasi tunnustukset, joita ei ollut vielä viisasta laskea ilmoille. Mutta tämä riitti, tämä riitti toistaiseksi aivan hyvin, Helinä mietti katkonaisesti, sumeasti, kun Rufus vaati aina vain lisää.

Hetken keskeytti parkkipaikalle ajava auto ja siitä purkautuva äänekäs pariskunta.
- Mennään, Rufus sanoi. Tämä sai itsensä koottua huomattavasti Helinää nopeammin. Hän nyökkäsi ja istui autoon. Yksi suudelma ja hän olisi ollut valmis, ulkona, autoa vasten, ihan sama. Helinä puristi jalkansa tiiviisti yhteen. Ehkä autossa… Hän katsoi arvioiden Rufusta, joka oli keskittynyt ajamiseen ja näytti kuitenkin jotenkin hajamieliseltä. Ja väsyneeltä. Helinä oli vielä niin epävarma ja aloittelija seksissä, että hän ei rohjennut tehdä aloitetta. Ei varsinkaan nyt, kun Rufus haukotteli, niin että tämän leuasta kuului naksahdus. Rufus tarvitsi lepoa, ja hän… No, saisi tarvitsemansa joskus myöhemmin.

- Mä soittelen huomenna, Rufus sanoi, kun he olivat Helinän kotitalon pihassa.
- Joo, älä nukahda rattiin.
- Ai, mä näytän oikeasti niin väsyneeltä, Rufus hymähti ja suukotti Helinän poskea melkein veljellisesti.
Helinä nousi vastahakoisesti pois autosta, seurasi punaisia perävaloja kunnes ne hävisivät näkyvistä ja jäi sitten vain katselemaan ympärilleen. Harmaata betonilähiötä, laskevan auringon värjäämiä pilviä taivaanrannassa ja piteneviä varjoja. Lähestyvän yön kylmyys sai hänet kuitenkin pian värisemään ja Helinä kipaisi sisälle.

Hän oli jo yöpuvussa pesemässä hampaitaan ja valmiina sänkyyn, kun omituinen levottomuus ei jättänyt häntä rauhaan. Eikä se, että hän oli 17, ensi keväänä täysi-ikäinen, estänyt häntä menemästä olohuoneeseen ja käpertymään äidin kylkeen.
Äiti nosti toisen kätensä Helinän harteille ja kysyi:
- Tapahtuiko jotain?
- Ei. Tai joo. Ei minulla varsinaisesti mitään hätää ole.
Äiti vain nyökkäsi, pysyi hiljaa ja jatkoi lukemista. Helinä hengitti rauhallisesti, rauhoittui äidin tutussa tuoksussa: vihreää palasaippuaa, hamppukäsivoidetta ja äitiä.
- Kiitos, että olet niin hyvä äiti.
- Eipä kestä. Helppo olla hyvä, kun on noin mahtavat lapset.
- Onko jotain niin kamalaa mitä minä tai Jaakko voitaisiin tehdä, että sinä et voisi sitä antaa anteeksi, tai lakkaisit rakastamasta meitä?
Äiti sulki kirjan, Kissani Jugoslavia, ja jäi miettimään kysymystä.
- Ei. Koska minä tiedän, että te ette ikinä pystyisi sellaisiin kauheuksiin.
- Mutta mitä jos tehtäisiin? Helinä intti.
- Mitkä sinusta sitten olisivat sellaisia tekoja, jotka oikeuttaisivat rakkauden loppumisen? äiti esitti vastakysymyksen.
Helinä jäi miettimään, tai tätähän oli puolittain pohtinut pitkin iltaa.
- Olisiko joku Hitler, Stalin tai Breivik? Helinä ehdotti puoliääneen.
- Niin. En tiedä, mitä heidän äitinsä ajattelivat tai ajattelevat, mutta tuollaisiin te ette pysty ikinä, joten minä en osaa vastata sinun kysymykseesi.
- Mutta miksi jollekin riittää vähäisempikin syy? Helinä kysyi. Silmiä kirveli Rufuksen puolesta.
- Vai vähäisempi. Silloin vikaa on enemmän äidissä kuin lapsessa. Voi olla, että naisella on itsellään menneisyydessä ja/tai tunne-elämässä sellaisia vaurioita, ettei hän pysty rakastamaan oikeasti. Tai sitten kaikkia ihmisiä ei vain ole tarkoitettu vanhemmiksi, ikävä tietysti lasten kannalta, joista yksikään ei pyydä saada syntyä tähän maailmaan, mutta niin se vain on.
Helinä nyökkäsi, äiti rutisi häntä vähän kovemmin ja sanoi:
- Sinua ja Jaakkoa minä rakastan ikuisuuden, ja olen aina teidän puolellanne. Ja eiköhän meidän perheestä löydy rakkautta ja hyväksyntää myös Rufuksellekin.
Ei tarvinnut varsinaisesti olla mikään Sherlock, ettei olisi pohjimmiltaan arvannut, mikä Helinän mieltä painoi, mutta silti Helinää nolotti, että äiti oli päässyt selville asian oikeasta laidasta kovin helposti.
- Älä vaan sano Rufukselle mitään. Kun en mä varmaan olisi saanut kertoa.
- Ethän sinä mitään kertonut. Tämä oli vain tällaista yleismaallista filosofista pohdintaa, vai mitä?
- Sovitaan niin, Helinä hymyili ja haukotteli.
- Parasta varmaan lähteä nukkumaan.
- Hyvää yötä, minä luen vielä tämän luvun loppuun, äiti sanoi ja jäi kirjansa pariin.
Helinä puisti päätään noustessaan sohvalta. Äidin luvun loput kestivät usein aamupuolelle yötä.

Osa 16 

2 kommenttia:

  1. Milloin taas tulee jatkoa?:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Seuraava on viimeinen osa, joten pitää vielä vähän hioa. Ja kirjoittaa loppusanat. Mutta kyllä se tällä viikolla ilmestyy :)

      Poista