Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 9

Kuinka pukeutua treffeille, kun vaatekaapissa ei ollut mitään päällepantavaa? Kuinka olla rento ja hauska, kun jännitti niin, että sormet ja varpaat olisivat kelvanneet jääpaloiksi? Kuinka pystyä puhumaan, kun hädin tuskin uskalsi katsoa toista suoraan silmiin?

Paniikki oli lievä ilmaisu kuvaamaan Helinän olotilaa, kun hän jätti pyörän telineeseen torin reunaan. Mihin hän oli päänsä pistänyt? Vieläkö ehtisi paeta? Karata kynän ja lehtiön kanssa rantaan ja unohtaa koko juttu. Mutta siinäpä se. Hän oli täällä, koska ei voisi unohtaa. Tai halusi vielä jännitystäkin pahemmin nähdä, olisiko Rufus niin hieno tyyppi kuin hän oli alkanut uskaltaa odottaa.

Helinä käveli ankkuripatsaan luo ja katsoi nopeasti ympärilleen, Rufusta ei vielä näkynyt, mutta hän olikin vartin etuajassa. Helinä ei ollut pystynyt olemaan enää kotona. Siellä oli alkanut tuntua, että seinät työntyivät päälle. Ja vaikka seinät olisivatkin pysyneet paikallaan, äiti ja isä olivat heittäytyneet turhan uteliaiksi. Miksi olet vetänyt koko vaatekaapin sisällön lattialle? Miksi olet meikannut arki-iltana? Minne olet menossa? Milloin tulet kotiin? Kenen kanssa liikut? Pitäisikö meidän huolestua? Kuka se poika on? Olemmehan puhuneet riittävästi ehkäisystä?

Helinä ei ollut ihan varma kysymysten järjestyksestä, mutta tuo viimeinen oli ollut varmasti viimeinen ja sen jälkeen hän oli työntänyt ballerinat jalkaansa ja kiirehtinyt ovesta ulos. Ja se vastaus? “Ette voi olla tosissanne?!”. Helinällä ei ollut minkäänlaista aikomusta edetä mihinkään ehkäisyä vaativaan tänä iltana, eikä heti huomennakaan.

Viittä vaille Helinä huomasi Rufuksen lähestyvän. Eikä Helinä voinut käsittää miten oli joskus voinut pitää Rufuksen salilla muokattua vartaloa ällöttävänä tai epäkiinnostavana. Poika käveli rennosti torin halki, hänellä oli yllään tummansiniset farkut ja valkoinen t-paita. Löysempi kuin se edellisen illan lenkkipaita, mutta silti Helinä haki mielikuvissaan hiilen käteensä ja mietti kuinka hahmottelisi paperille kaikki ne paidan alle kätkeytyvät lihakset. Hiilipiirros paidattomasta Rufuksesta...  Oijoi… Helinä hätisti taiteelliset tavoitteet pois päästään ja keskittyi hymyilemään. Rufus moikkasi häntä kovin rennon oloisesti, eli ilmeisesti hän oli ainut hermoilija täällä. Huomio ei ainakaan helpottanut Helinän oloa, kun hän oli muutenkin epävarma Rufuksen motiiveista. Helinä oli ehtinyt miettiä, että ehkä Rufus oli pyytänyt häntä ulos vain veljesten keskinäisen kilpailun takia. Tai poika oletti hänen olevan helppo. Tai… Jotain muuta yhtä kamalaa. Mutta Rufus kuitenkin hymyili hänelle vilpittömän oloisesti. Helinä vastasi tervehdykseen ja päätti jälleen keskittyä olennaiseen.

- No, mitäs tehdään?

- En mä vaan tiedä. Sano sinä, kun kuitenkin tiedät mitä täällä kannattaa tehdä.

- Onko sulla nälkä? Mennäänkö syömään? Tai kahville? Haluutko leffaan? Vai kierrelläänkö vaan kaupunkia?

Rufuksen kysymystulva sai Helinän pään entistä enemmän pyörryksiin.

- Oota vähän, Helinä pyysi.

- Ei ainakaan syömään, hän aloitti. Hän oli kotona yrittänyt näykkiä jotain villivihannessalaattia, mutta ei hän nytkään pystyisi keskittymään syömiseen.

- Leffassa ei mun mielestä menee mitään kovin kiinnostavaa.

Tai ainakaan hänellä ei ollut varaa maksaa leffalippua.

- Käykö ihan vaan kahvit? Tai mä juon mieluummin teetä, mutta kuitenkin, Helinä sai pohdintansa päätökseen.

Rufus nyökkäsi ja ehdotti kahvila Valpuria.

- Joo, mä en ole käynyt täällä vasta kuin yhdessä kahvilassa ja se muistutti nukkekotia. Nimeä en muista, onko tämä sama?

- Ei oo. Tätä pitää sellainen ikivanha täti ja munkit on maailman parhaita, ihan kiva paikka, vaikka on vähän vanhempien ihmisten suosiossa.

Helinä nyökytteli ja lähti kävelemään samaan suuntaan Rufuksen kanssa. Hän oli pelännyt olisiko heillä mitään puhuttavaa, mutta Rufus hoiti sen puolen kadehdittavan hyvin. Hiljalleen Helinä alkoi rentoutua ja unohtaa turhan hermoilun.

Matka torilta kahvilaan oli lyhyt, muutama kadunväli rantaan päin. Uteliaana Helinä astui ensimmäisenä pieneen kahvilaan. Tiskin takana seisoi nainen, joka muistutti silmälasipäistä kilpikonnaa. Mutta siinä missä ruttuinen ulkonäkö viittasi vanhuuteen ja raihnaisuuteen, tädin liikkeet olivat yllättävän rivakat.

Helinä otti Rufuksen suositteleman munkin ja pudotti teepussin vihreää kuumaan veteen likoamaan.

- Mä maksan molemmat, Rufus ilmoitti tädille, ja tällä kertaa Helinä ei alkanut vängätä vastaan. Sen sijaan hän lähti etsimään heille vapaata pöytää. Muu asiakaskunta oli yhtä iäkästä kuin kahvilan pitäjä ja kahdessa pöydässä puhe sorisi tasaisesti. Helinä hakeutui rauhalliseen ikkunapöytään kahvilan perälle. Hän istui ja huljutteli teepussia mukissa ennen kuin nosti sen lautasen reunalle. Rufus istui häntä vastapäätä ja hymyili.

- Kaikki hyvin?

- Ei valittamista, Helinä vastasi ja maistoi munkkiaan.

- Syö se niin, ettet kertaakaan nuolaise huuliasi, Rufus yllytti.

- Myöhäistä, Helinä sanoi ja pyyhkäisi kielellään sokeria suupielistä asti.

- Olit muuten oikeassa, älyttömän hyvää.

- Eikö olekin? Iiris paistaa näitä joka aamu ja toisinaan iltapäivällä vielä uuden satsin. Tänään taitaa olla sellainen päivä, kun nämä on vielä vähän lämpimiä.

- Iiris? Mä luulin, että tädin nimi on Valpuri, Helinä kuiskasi.

- Ei. Iiris se on, paikallinen julkkis. Hän on ollut kuudesti naimisissa ja jokainen mies on kuollut viimeistään kolme vuotta hääpäivästä. Ihan viime vuosina ei ole kukaan uskaltanut kosia. Kumma juttu. En kyllä tiedä mistä se Valpuri sitten tulee, Rufus sanoi ja jäi selvästi miettimään selitystä Valpurille, mutta ei ilmeisesti keksinyt, sillä hetken kuluttua hän kysyi:

- Milloin sä aloitit nuo taiteiluhommat?

- Varmaan silloin, kun sain ekan kerran kynän käteen. Mä muistan, että muksuna tykkäsin hirveästi piirtää. Koulussa sitten tuli vesivärit ja hiilet ja liidut. Joskus ala-asteella aloitin kuvataidekerhossa ja oikeastaan siitä lähtien taide on ollut kaikki.

- Meinaatko lähteä opiskelemaan sitä?

- Se on nyt vielä harkinnan alla. Tietysti haluaisin hirveästi ja hyvinä päivänä ajattelen, että pääsisinkin kuvataideakatemiaan. Mutta, ja tämä on aika iso mutta, taiteilijat eivät kovin hyvin tienaa. En mä tiedä onko minusta kituuttamaan joillain apurahoilla. Tai varmaan olisikin, jos en tietäisi millaista se ainainen köyhyys on. Mutta kun koko lapsuus on ollut enempi vähempi niukkaa, niin aikuisena sitä haluaisi, että olisi varaa ostaa leivän päälle sekä juustoa että kotimaista kurkkua.

Rufus nyökytteli. Helinä vaikeni hämillään, miten hitossa hän oli noin mennyt avautumaan? Hän ei ollut ikinä kertonut kenellekään, kuinka köyhää heillä oikeasti oli ja nyt hän oli tuon tiedon lahjoittanut Rufukselle kuin ohimennen.

- Eikös sitä sanota, että pitäisi valita se mitä tekisi, vaikkei saisi yhtään rahaa, Rufus pohti.

- No jos se noin menisi, niin tietysti mä maalaisin päivät pitkät. Mutta ei kai kukaan olisi sairaanhoitaja, sähkömies, puhelinmyyjä tai insinööri, jos ne ei siitä saisi mitään korvausta?

- Niin ei kai, mutta kun sulla kerta on paloa ja taitoa, niin mun mielestä sun pitäisi edes yrittää.

- Katsotaan nyt, vielähän tässä on abivuosikin lukiota jäljellä, Helinä sanoi ujosti ja toivoi aiheen vaihtoa.

- Niin sä oot sitten meidän Peterin kanssa saman ikäinen?

Helinä vain nyökkäsi. Aihe ainakin vaihtui, mutta vielä pahempaan suuntaan. Peter oli jotain sellaista, mitä hän ei halunnut Rufuksen kanssa käsitellä.

- Meettekö te samaan lukioon?

- Joo.

- Mitäs mieltä sä olet siitä? Rufus kysyi huolettomasti ja söi viimeisen palan munkistaan.

- Kuinka niin? Helinä kysyi epäluuloisesti.

- Mun takia.

Ja päälle se virnistys, joka sai Helinän värähtämään. 

Hän katsoi ympärilleen ja huomasi jonkun kiharatukkaisen naisen katsovan heitä hymyillen. Mummo huomasi Helinän katseen ja vinkkasi silmää. Helinä hymyili takaisin ja laski katseena pöydän pintaan. Ehkä he olivat Rufuksen kanssa tuoneet mummelille nuoruuden mieleen.

- Mikä toi kuvio sun ja Peterin välillä on? hän rohkaistui kysymään. Ei ollut reilua, että hän oli ainut, joka kertoi isoja asioita tämän pöydän ääressä.

- Meillä on ikäeroa neljä vuotta, ja Peter syntyi sellaisena voipaketin kokoisena, ihan liian aikaisin. Siinä meni aika pitkään ennen kuin oltiin edes varmoja, että poika jää henkiin. Keskosuus tietysti toi omat murheensa Peterin terveyteen, oli neurologisia juttuja ja sydämen kanssa jotain. No kuitenkin, Peteristä tuli lellikki, johon äiti ja isä keskittivät kaiken aikansa ja mielenkiintonsa. Mä olin se terve, joka kyllä pärjää, joten mitäs minusta. Peter piti, ja pitää edelleen, kiinni tuosta roolistaan etuoikeutettuna ja äiti varsinkin on sellainen hyysäri, että se ei usko tai edes huomaa mitään huonoa Peterissä. Isä taas on niin tossun alla, että mieluummin vetäytyy syrjään. Mulla tuli sitten murrosiän myötä kaikenlaista hölmöilyä. Hurjastelua, pikkurötöksiä, varastettua tavaraa ja sellaista. Lähdin kotoa ovet paukkuen samanikäisenä kuin sä nyt, mutta ei se tuo aikuistuminen ollutkaan ihan niin helppoa. Multa meni luottotiedot ja itse asiassa istuin linnassa vajaan vuoden. Sen jälkeen palasin häntä koipien välissä himaan. Asun siellä, teen töitä ja yritän maksaa velkani pois. Ja tietysti keksiä mikä musta tulee isona.

Helinä vain istui paikoillaan ja antoi kaiken upota tajuntaansa. Hän ei sanonut mitään. Hän oli tiennyt ensi hetkestä lähtien, että Rufus oli vaarallisen näköinen, mutta että tämä oli oikeasti ollut vankilassa… Tähän hän ei ollut valmistautunut yhtään. Hän oli lähinnä hätäillyt, että riittäisikö heillä puhuttavaa tai olisiko Rufus typerys. Mitään tällaista hän ei ollut tajunnut edes ajatella. Rufus katsoi häntä pää kallellaan pöydän toiselta puolen.

- Oliko toi kaikki sulle liikaa?

- Mä. En tiedä, Helinä tunnusti suoraan.

- Mä nyt halusin kertoa kaiken rehellisesti, että tiedät. Ja voin vakuuttaa, että ne piirit ja ajat ovat jääneet taakse. Jatkossa ainut kahnaus mitä poliisin kanssa on odotettavissa, on korkeintaan ylinopeussakot. Mä olen läksyni oppinut.

Helinä vain nyökkäsi. Rufus kuulosti vilpittömältä, mutta vankila ja rikokset ja kaikki sellainen… Oli kovin kaukana hänen maailmastaan, ja Helinästä tuntui, että hän halusi pitää asiat niin jatkossakin.

- Tietysti tuo kaikki on tehnyt musta perheen ja oikeastaan suvun mustan lampaan, ja Peter käyttää sitä vielä lisää aseenaan, mutta mä annan sen kukkoilla. Jos mä saan työni pitää, niin mä olen ensi vuoteen mennessä maksanut velkani, sitten voin muuttaa pois. Tietysti vuokrakämpän saamisessa on ongelmansa, mutta kyllä ne luottotiedotkin joskus palautuu.

Helinä joi jäähtyneen teensä loppuun ja vaihtoi hermostuneena asentoa tuolilla.

- Joko lähdetään? Rufus kysyi.

- Joo, lähdetään vain, Helinä sanoi helpottuneena.

Kiireesti hän vei mukinsa niille tarkoitettuun telineeseen ja harppoi ulos. Hän tarvitsi nyt ilmaa ja tilaa. Vain ensimmäistä oli tarjolla, sillä Rufus seurasi aivan hänen kannoillaan.

- Sä taidat tarvita vähän miettimisaikaa, hän vain sanoi, kun Helinä jäi seuraamaan ohi matelevia autoja.

- Mä olen pahoillani, tuollaista mä en odottanut, Helinä tunnusti.

- Kyllä mä ymmärrän. Mutta yritä sä ymmärtää, että mä olin nuori ja tyhmä. Mä en ole paha ihminen, enkä ikinä satuttaisi ketään tahallani. Niin, että jos sä et enää halua nähä mua, niin kyllä mä jätän sut rauhaan. Mutta tietysti mä toivon, että me voitais ottaa tämä uusiksi. Sä olet suloinen, Rufus tunnusti ja hipaisi kuin ohimennen Helinän käsivartta.

Taas tuo hymy ja Helinä tiesi, että hänen pitäisi poistua paikalta ennen kuin sydän ryöstäisi ohjat kokonaan itselleen.

- Mieti ja laita vaikka viesti, kun olet päässyt jonkinlaiseen tulokseen mun suhteen.

Helinä kaivoi kännykän taskustaan ja näppäili Rufuksen numeron talteen, eikä voinut samalla olla miettimättä tekisikö hän ikinä sillä mitään.

- Pääsetkö sä kotiin?

- Joo, älä huoli.

- Kyllä mä vähän.

Hymy. Pitkä katse. Ja hetken Helinällä ei ollut kiire minnekään.

- Moikka, Rufus lopulta toivotti ja lähti kävelemään kohti rantaa.

Helinä katsoi poistuvaa selkää ja vasta kun se hävisi nurkan taa, hän lähti kohti vanhaa sotaratsua. Neuvottomana ja alakuloisena. Mitä ihmettä hän nyt tekisi?

Osa 10