Helinä istui kukkalaatikon reunalla ja katseli ohikulkevia ihmisiä aurinkolasiensa suojasta. Päivä oli kuuma, ilma täynnä laiskuutta, silti Helinän tarkkailemat ihmiset kipittivät kuin muurahaiset kohti viileämpiä sisätiloja. Mutta hänellä ei ollut kiire mihinkään, oli aurinkolasit, suojakerroin 30 ja vielä huivi suojaamassa päätä, 10-vuotiaana saadun auringonpistoksen jälkeen hän oli oppinut läksynsä. Hän nautti lämmöstä kuin mikäkin lisko. Eikä päivään todennäköisesti muuta mahtunut kuin lämpöä.
Kotona oli liian kuuma olla ja ulkona liian kuuma, että
jaksaisi kantaa edes lyijykynää ja lehtiötä mukanaan. Ehkä hänen pitäisi tehdä
kuitenkin jotain. Operaatio Etsi Kavereita oli tyssännyt Juusoon ja Peteriin.
Peter oli serkkunsa häissä jossain Oulun lähellä, poika oli pahoitellut
viestissään leffahetken kömpelöä päättymistä ja harmitellut, että he eivät
voisi nähdä kuin vasta ensi viikolla. Helinä oli tilanteesta vain helpottunut.
Pitäisi kysyä, haluaisiko Juuso nähdä häntä joskus ihan kahdestaan. Helinä
vähän epäili, että ei.
Vastapäisistä H&M:n ovista tuli kolme tyttöä, jotka
nauroivat keskenään jollekin todella hauskalle jutulle. Kadehtien Helinä
seurasi heidän menoaan kohti kahvilaa. Tuollaista hänkin halusi, tai edes yksi
ystävä olisi riittävästi, kahdesta puhumattakaan.
Helinä muisti kuinka musertavaa oli joskus neljän viiden
vanhana muuttaa ja joutua jättämään taakseen perhepäivähoitajan luona tavattu
Ella Haukiputaalta. Ja paria vuotta myöhemmin eskarissa ystäväksi tullut Kira
Turussa. Jokaisen muuton myötä hän oli oppinut varovaisemmaksi, ei pitänyt
kiintyä liikaa. Ja toisaalta ystävyys, sellainen oikea, tarvitsi aikaa. Ehkä
rakastua saattoi ensisilmäyksellä, mutta ystävyyden syntyminen tarvitsi
lukuisia yhteisiä päiviä ja iltoja, pitkiä keskusteluja, levotonta
vitsinheittoa, naurua ja itkua, salaisuuksia ja unelmia. Puhumista, jakamista
ja yhdessä kokemista. Sitä ylellisyyttä Helinällä ei vielä ollut ja mitä vanhemmaksi
hän tuli, sitä vaikeampaa edes kavereiden hankkiminen oli. Hän aina tupsahti
keskelle jo parhaimmillaan päiväkodissa muodostuneita ryhmiä ja joutui
räpiköimään siellä jossain ulkokehällä ja odottamaan, että löytäisi
jonkinlaisen paikan siksi hetkeksi, minkä he paikkakunnalla viihtyisivät.
Eikä hän voinut vain seurata noita kolmea ja mennä istumaan
samaan pöytään ja käynnistää keskustelu. Joskus hän oli ollut niin
epätoivoinen, että oli tehnyt niin, mutta siitä ei ollut syntynyt mitään hyvää,
ystävyyssuhteista puhumattakaan. Koulun alkuun oli vielä ikuisuus ja saattoi
vain toivoa, että arjen tai harrastusten parissa löytäisi seuraa. Mutta hän
harrasti vain taiteilua ja ainakaan tähän asti ei samalle kalliolle ollut
tullut toista tyttöä akvarellien tai pastellien kanssa. No, ehkä joku päivä,
Helinä hymähti ajatukselleen ja nousi seisomaan. Kaikesta huolimatta hän lähti
samaiseen kahvilaan, minne kolmikko oli äsken kadonnut.
Helinä joutui räpyttelemään ovella muutaman kerran silmiään,
oli aivan kuin hän olisi astunut nukkekotiin. Kaikki oli kovin söpöä, pientä ja
pastellinväristä. Tyttökolmikon lisäksi asiakkaina oli vain kaksi mummoa
nurkkapöydässä. Helinä silmäili hinnastoa ja otti pillimehun. Se oli listan
halvin. Hän oli eilen kerännyt pulloja piirustusretkellä ja saanut pari euroa
taskurahaa. Isän palkkapäivään oli vielä aikaa. Helinä asettui pillimehunsa
kanssa tyttöjen viereiseen pöytään. Jottei olisi näyttänyt niin selvästi
stalkkerilta, hän haki tiskin vierestä luettavakseen kaupungin lehden. Hitaasti hän käänteli lehden sivuja ja silmäili juttuja,
pääasiassa kuitenkin kuunteli koko ajan mitä viereisessä pöydässä puhuttiin.
Kuinka yllättävää, että yhdellä oli kriisi jonkun pojan kanssa. Tyttöjen puhe
polveili pojista juomiseen, rippikouluun ja lomasuunnitelmiin.
Ja mikä siinäkin oli, että tyttöjen kanssa oli vaikeampi ystävystyä?
Pojista löytyi aina seuraa, vaikka taustalla ei olisi mitään takaa-ajatuksia
kummaltakaan. Ehkä hän ei vain osannut puhua ”tyttöä”, oli liikaa kiinni omissa
taidejutuissaan tai jotain. Helinä huokaisi, hän totesi ainakin nuo viereisen
pöydän tytöt liian nuoriksi ja erilaiseksi itsensä kanssa, joten hän keskittyi
lehteen. Tekstiviestipalsta hymyilytti kuten kaikkien muidenkin lehtien
tekstaripalstat. “Naiset voisivat katsoa peiliin ennen kuin laittavat hameen
päälle. Suonikohjut ja selluliitti eivät ole kauniita. T: Esteetikko”.
Kaupungin uutiset eivät olleet ihmeellisiä, pari rattijuoppoa ja selvityksen
aloittaminen uuden ala-asteen rakentamisesta Viiriälään. Ulkomaat, politiikan,
talouden ja urheilun Helinä selasi vain nopeasti läpi. Lehden loppuosasta hän
löysi kaupungin tapahtumia. Illan jalkapallo-ottelu ei häntä kiinnostanut, eikä
kesäteatterin Tulitikkuja lainaamassa, mutta Galleria Elegian näyttely
kiinnitti Helinän huomion. Pienen ilmoituksen mukaan Pessi Hietasen näyttely
oli avoimena enää tämän viikon. Helinä naputteli yhteystiedot ylös kännykkäänsä
ja lähti kahviosta, nyt hänellä oli jotain tekemistä iltapäiväksi.
Kajaanissa Helinälle olisi ollut kesätöitä. Hän oli päässyt
4H:n vanhuspalveluun, neljäksi viikoksi siivoamista, ruohonleikkuuta ja muuta
avustamista. Sekin oli äkillisen muuton jälkeen jäänyt, ja ei keskellä
kesäkuuta enää mitään ollut tarjolla. Hän olisi kyllä ilolla ottanut vastaan
edes jotain työtä päiviensä täytteeksi.
Galleria Elegia löytyi keskustan reunamilta
morsiuspukuliikkeen ja lankakaupan välistä. Vain suuret ikkunat lupasivat
galleriaa ankean harmaan kerrostalon pohjakerroksessa. Rohkeasti Helinä aukaisi
oven ja tunsi kiitollisena viileän ilman lyövän vastaan. Työntekijä, vanhempi,
tyylikkäästi pukeutunut nainen, vilkaisi häntä tiskin takaa ja hymyili.
Silmälasit olivat kuin 50-luvun sihteerillä, iho lähes rypytön ja huulet
punattu muhkeiksi. Helinä nyökkäsi naiselle ja otti näyttelylistan käsiinsä.
Hän etsi ensimmäisen maalauksen ja alkoi kiertää näyttelyä. Suuria maalauksia,
rohkeita siveltimenvetoja, rujoa kauneutta. Helinä oli kuunnellut
kuviksentunneilla kylliksi narinaa siitä miten maalausten pitäisi esittää
jotakin, olla ymmärrettäviä, eikä vain sekalaisia värejä kankaalla tyylillä
jonka kolmevuotiaskin osaisi. Hänestä taiteessa tärkeintä oli tunne, ei
ymmärrys. Jos mikä tahansa taidemuoto herätti jonkun tunteen, se oli
onnistunut. Ja nyt hän tunsi: ihastusta ja kylmiä väreitä.
Helinä oli lukenut
muutaman Pessi Hietasen haastattelun ja niissä häntä pidettiin yhtenä
lupaavimmista suomalaisista nuorista taiteilijoista, ja nyt Helinän oli helppo
ymmärtää miksi. Hänkin halusi joskus olla yhtä rohkea siveltimen kanssa.
Kun Helinä oli viimeisen taulun kohdalla, hän kuuli
varovaisen rykäisyn takaansa ja sitten kysymyksen:
- Mitä mieltä olet näyttelystä?
Helinä katsoi taakseen hymyillen.
- Upea. Näistä uhkuva voima saa hiljaiseksi. Minusta on hieno
kuinka selvästi siveltimenvedot on jätetty näkyviin ja rohkeus värienkäytössä
on myös todella mielenkiintoista.
- Mukava kuulla. Ja mukava nähdä, että myös nuoria kiinnostaa
taide, nainen hymyili hänelle hyväksyvästi.
- Minä olen juuri muuttanut tänne ja sattumalta huomasin
ilmoituksen lehdessä. Olisiko sinulla tietoa tämän kaupungin taidetapahtumista
ja muusta sellaisesta?
- Sinä siis maalaat itsekin?
- Joo, öljyvärit, akryyli, akvarelli, pastelli, lyijykynä,
hiili, Helinä luetteli ja seurasi naista tämän työpöydän luo.
Nainen kaiveli paperipinojaan ja antoi Helinälle yhden arkin.
- Tässä on meidän loppuvuoden näyttelymme, olisi mukava nähdä
sinua jatkossakin. Kaupungin museo on myös hyvä kohde, vaikka se on enemmän
historiaa kuin maalauksia ja tässä on taideseuran yhteystiedot. Seuran
nettisivut ovat jatkuvasti ajan tasalla ja heillä on ympäri vuoden pieniä
näyttelyjä ympäri kaupunkia, kannattaa tutustua ja myös harkita liittymistä.
Seura ottaa mielellään myös nuoria jäseniä.
- Maalaatko sinä? Helinä kysyi ilahtuneena naisen
ystävällisyydestä.
- En. Minä olen täysi väpelö kaikessa tuollaisessa, mutta olen
hyvä kriitikko. Mieheni harrastaa öljyvärimaalausta ja sitä kautta tiedän
näistä taideseuran asioista.
- Kiitos todella paljon, Helinä sanoi ja otti myös taideseuran
esitteen itselleen.
- Tulen taas kunhan seuraava näyttely avataan.
- Tervetuloa, nainen nyökkäsi ja kiinnitti sitten huomionsa
vanhempaan pariskuntaan, joka oli juuri tullut sisään.
Hyvillään Helinä poistui galleriasta ja taitteli esitteet
laukkuunsa sopivaksi. Telineessä odotti uskollinen sotaratsu, mutta kadun
toisella puolella vähän matkaa keskustaan päin oli kirpputori. Helinä jätti
pyörän paikoilleen ja ylitti kadun, kun hitaasti mateleva Mersu oli ohittanut
hänet.
Kirpputori oli pieni ja siellä haisi kovin tunkkaiselta,
mutta uteliaana Helinä lähti kiertelemään hyllyjen välejä. Tutusti myyntipöydät
notkuivat vaatteita, kirjoja, purkkeja ja purnukoita. Eräs pöytä oli niin
täynnä sekalaista romua, että hän ei uskaltanut sen kohdalla edes hengittää,
ettei tavara romahtaisi maahan juuri hänen takiaan.
Seuraavassa hyllyvälissä nuori nainen sovitti turkooseja
korkokenkiä.
- Toi väri käy sulle, Helinä sanoi jahkailematta.
Nainen katsahti yllättyneenä häneen päin ja hymyili. Helinä
arveli hänen olevan juuri täysi-ikäinen, posket olivat kuin pienet omenat,
siniset silmät suuret, tuuheat ripset ja lähes valkoinen tukka sotkuisella nutturalla.
- Niin minustakin, mutta nämä on vähän huonot jalassa.
- Onko hyviä korkkareita olemassa? Helinä kysyi huvittuneena.
- No ei ainakaan tällä korolla, hän vastasi ja kääntyi
sivuttain, että Helinä saattoi nähdä vähintään kymmenen sentin korot.
- Mä en ikinä pysyisi noilla pystyssä.
- Harjoittelua se vaan vaatii. Nämä on kolme euroa, että
ehkä mä kuitenkin ostan nämä. Näytän upealta viisi minuuttia ja loppuillan istun
jossain nurkassa, tyttö virnisti.
Helinä nyökkäsi ja hymyili hyväksyvästi. Mutta juttu ei
siitä jatkunutkaan, shoppailija otti nopeasti kengät käsiinsä, sujautti balleriinat
jalkoihinsa ja suuntasi kassalle. Helinä huokaisi ja lähti allapäin kiertämään
kirpparia loppuun.
Mitään ostamatta ja pian hän poistui kirpputorilta. Alkoi olla
nälkä ja tylsää. Kotona pitäisi olla vielä eilistä kesäkeittoa, joten oli aika
lähteä pois kaupungilta. Aurinko helli paljasta ihoa ja yhdessä polkemisen
kanssa Helinän ohimoilla karpaloi pian hiki. Kotona oli ainakin kylmää vettä,
Helinä tsemppasi itseään, ja kylmä suihku alkoi tuntua hetki hetkeltä
houkuttelevammalta. Koulun lisäksi hän alkoi odottaa syksyltä myös ilmojen
viileyttä.
Osa 6
Osa 6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti