Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 12

Rufus ei onnistunut siirtämään menojaan, vaan seuraavat treffit siirtyivät päivällä eteenpäin. Ja niistä eteenpäin tapailu jatkui tiiviisti. Rufuksen kanssa oli helppo puhua ja Helinä kertoi hänelle enemmän itsestään kuin kenellekään muulle aiemmin. Jokainen hetki Rufuksen seurassa oli ihana, olivat he veneilemässä, moottoripyöräajelulla tai tivolissa. He kävivät myös syömässä sataman kalaravintolassa ja piknikillä Rufuksen salaisessa lapsuudenpaikassa kallioisilla rannoilla.

- Mä alan vahvasti epäillä, että sä katsot telkkarista treffihömppää tai luet jotain rakkausromaaneja, Helinä tuumasi ja nappasi rasiasta mansikan suuhunsa. Rufus makasi selällään lämpimillä kallioilla ja piti päätään Helinän sylissä.

- Kuinka niin?

- No kun et sä oikein näytä tällaiselta, joka keksii toinen toistaan ihanampia yllätyksiä mulle.

- Miltä mä sitten näytän? Rufus kysyi huvittuneena.

- Sellaiselta joka ei harrasta yllätyksiä. Sellaiselta joka kalauttaa naista nuijalla päähän ja repii tukasta luolaansa, Helinä kuvaili ja silitti Rufuksen ohimoa hajamielisesti.

- En väitä, ettenkö haluaisi tehdä sulle niin, mutta sä taas näytät sellaiselta, joka kaipaa kaikkea tätä.

- Älä käsitä väärin, tämä on ihanaa, mutta eniten mä kaipaan ihan vain sun seuraas, Helinä kuiskasi ja kumartui suutelemaan Rufusta.

Se oli totta. Huomasi helposti, että Helinä oli vasta muuttanut tänne ja Rufukselle tämä oli kotikaupunki. Pojalla oli työ, kaverit ja harrastukset. Helinällä oli vain taide ja Rufus. Hän ei oikein tiennyt missä tämän kaupungin nuoret piileksivät, hän oli jopa yrittänyt puhua muutaman kerran mummoille, mutta ei heistäkään ollut kovin vuolaaksi juttuseuraksi. Hän tiesi, että pitäisi tsempata, mutta tavallaan Helinä oli jo alistunut siihen, että tutustuisi kunnolla uusiin ihmisiin vasta kun koulut jatkuisivat. Jos sittenkään. Kun ei tiennyt kuinka hyvin Peter ottaisi hänen ja Rufuksen suhteen. Sillä suhde tämä ehdottomasti oli, menossa koko ajan varmemmaksi ja vakaammaksi. Rufus oli vain maininnut, että Peter oli huonolla tuulella ja viihtyi enimmäkseen kotona. Helinää ei juuri huvittanut puhua Peteristä. Toisinaan Rufus puhui perheestään, mutta enemmän yleisellä tasolla.

Helinän selkään alkoi sattua huonossa asennossa kyhjöttäminen, joten hän kiepsahti makuulle Rufuksen kylkeen kiinni. Oli sunnuntai-iltapäivä, ei kiire mihinkään. Aurinko oli vielä korkealla taivaalla ja leppeät laineet löivät tasaisesti rantaan.

- Tähän voisi jäädä ikuisuudeksi, Rufus puki sanoiksi sen mitä Helinäkin mietti.

Helinä sulki tyytyväisenä silmänsä, torkahtikin hetkeksi.

Elämä ei kuitenkaan voinut olla pelkkiä päiväunia tai unelmatreffejä, hyvin usein se oli yksinäistä harhailua ja tylsyyttä. Tai ainakin Helinän elämä. Hän nosti katseensa työstämästään kubistisesta akryyliväriharjoitelmasta ja huokaisi. Maalaaminen saisi tältä erää riittää, iltaan oli pitkä aika, eikä hän tiennyt mitä tekisi. Hän halusi ottaa yhteyttä Juusoon, mutta ei tiennyt uskaltaisiko. Juusosta ei nimittäin ollut kuulunut mitään, sen Peterin kanssa tapahtuneen episodin jälkeen. Tuskin kyse oli sattumasta.

Helinä käveli keittiöön ja laittoi veden kiehumaan. Hän kaivoi pussin vihreää teetä mukiin odottamaan ja katseli ulos ikkunasta. Mietti. Saisihan siinä ainakin varmistuksen, hän päätti ja näppäili Juusolle tekstiviestin, jossa ehdotti tapaamista.

Helinä ehti juoda mukillisen teetä ja leikata varpaankyntensä ennen kuin puhelin kilahti viestin merkiksi. Viestin sävy ei ollut ylenpalttisen iloinen, mutta ainakin Juuso suostui näkemään hänet, kysyi vain milloin ja missä. Helinä ehdotti iltapäivää. Juusolle ei käynyt. Helinä antoi pojalle vapauden valita, joten he tapaisivat seuraavana päivänä puoli kolmen maissa keskustan Mäkkärissä. Toivottavasti kahdestaan, Helinä tajusi, kun viestit oli vaihdettu. Ei kai Juuso niin tyhmä ollut, että raahaisi Peterin vielä tapaamaan häntä? Ellei sitten Peter saisi kuulla tästä ja tuppautuisi mukaan…

Peter ei tullut, vaan Juuso yksin. Tutun taapertavalla askelluksella. Helinä hymyili Juusolle ja toivoi, että heidän kaveruutensa säilyisi kaikesta Holmbergin veljeksiin liittyvästä sotkusta huolimatta. Hänellä oli ollut jo ikävä Juusoa ja tämän juttuja.

- Moi, kiva nähdä, Helinä sanoi varovasti. Tunnusteli Juuson mielialaa.

- Moi.

No, ainakin Juuso hymyili, vaikka näytti vähän vastahankaiselta.

- Mulla on karsea nälkä, Juuso ilmoitti ja siirtyi kassalle. Helinä seurasi perässä, mutta ei ottanut itselleen mitään. Hän oli liian hermostunut syödäkseen ja kotona odottaisi kasvislaatikkoa.

Juuso kantoi Big Macinsa ravintolan hiljaisempaan osaan ja Helinä seurasi poikaa. Hän oli varuillaan, saattoi tuntea ohuen jään heidän välillään, mutta toivoi, että se olisi murrettavissa.

- Mitä kuuluu? Helinä kysyi reippaasti ja päätti olla välittämättä jäästä tai muistakaan kalseudesta. Hän istui tässä kaverinsa kanssa syömässä, ilman draamaa tai kolmansia pyöriä.

- Ei ihmeitä. Töitä ja viime viikonloppuna oli käymässä Sannin luona.

Juuso kääri hampurilaisen auki papereista ja haukkasi ensimmäisen palan

- Mä olen vain maalannut, Helinä hymyili vähän väkinäisemmin, kun Juuso ei selvästikään ollut kysymässä hänen kuulumisiaan.

- Sori, mutta mun on nyt pakko kysyä, että mikä teille Peterin kanssa tuli? Juuso viimein sai kakaistuksi sen heidän välissään möllöttävän asian ulos.

Jäi katsoa napittamaan Helinää pöydän toiselta puolen ruskeilla silmillään. Helinä huokasi ja alkoi rytistellä yhtä serviettiä sormiensa välissä.

- Mä en tiedä mitä Peter on sulle kertonut. Mutta meillähän ei edes ollut mitään juttua. Joo, olishan se ollut suloista, että Peter ja Helinä olisivat löytäneet toisensa, mutta nyt ei niin käynyt. Me ollaan liian erilaisia, eikä Peter kiinnosta mua siinä mielessä ja kuten mä sille sanoin, niin me voidaan olla kyllä kavereita, mutta mitään muuta meistä ei tule, Helinä puhui suunsa puhtaaksi.

Ehkä liiankin puhtaaksi, sillä Juuso pysyi hiljaa ja jauhoi hampurilaista pala palalta.

- Peter on ollut aika maassa, hän viimein sanoi.

Helinä harkitsi laskevansa kymmeneen, mutta pääsi vain kahteen, kun aukaisi suunsa kiihtyneenä:

- Miksi? Ja mä en todellakaan ymmärrä sitä kohtausta, minkä se järjesti kirjaston pihassa. Me tutustuttiin, hengailtiin kolmestaan, eikä edes kovin montaa kertaa. Me ei pussattu ikinä, ei halattu, ei hitto soikoon pidetty kädestä kiinni. Ei mitään. Ja silti… Niin miksi se on tuollainen?

- Se ero Millasta oli jo aika paha, ja kai se olis tarvinnut jonkun varman tähän väliin.

- Varman? Helinä puuskahti. – Hommais huoran.

Juuso tuijotti häntä järkyttyneenä limsamukin takaa.

- Sori. Mä vaan… Sä olet tosi kiva tyyppi ja mä haluaisin, että me pysyttäis kavereina. Koska mulla ei edelleenkään ole täällä yhtään kaveria. 

Helinä jätti mainitsematta, että poikaystävä häneltä jo löytyi. Tilanne oli ihan liian epävakaa, että Rufusta olisi uskaltanut tuoda mukaan keskusteluun.

- Sä olet nasta, mutta mun pitää ajatella Peteriäkin.

- Niin tietysti, Helinä huokaisi.

- Mun täytyy tästä mennä, Juuso sanoi vaivaantuneena.

Helinä viitsi enää nyökätä.

- Moikka, kuului pöydän vierestä ja Juuso lähti viemään roskiaan pois ja käveli sitten ulos. Taakseen vilkaisematta.

Helinä puristi silmänsä kiinni. Tapaaminen ei todellakaan ollut mennyt, kuten hän oli kuvitellut, ja hän oli melko varma, että ei kuulisi Juusosta enää ikinä. Varsinkaan sitten, kun hänen ja Rufuksen juttu tulisi ilmi. Sanattomasta sopimuksesta he olivat pitäneet sen piilossa. Tai kyllähän he julkisesti liikkuivat yhdessä, mutta kumpikaan ei ollut tarjonnut mitään perheille esittelyä.

“Mun tarvii nähdä sut tänään”

Hän kirjoitti Rufukselle viestin. Toivoi, että poika olisi jo tässä. Puristaisi lujasti syliinsä ja saisi aikaan tunteen, että kaikki kyllä järjestyisi. Rufuksen työt vain loppuisivat vasta tunnin päästä ja sitten tämä halusi käydä suihkussa ja syödä ja…

Helinä käveli turhautuneena ulos aurinkoon. Hän ehtisi joka tapauksessa syödä kotona ennen kuin Rufus edes olisi valmis, mikäli tälle siis sopisi tapaaminen, joten turha kaupungilla oli tämän pitempään pyöriä.

***

Helpottuneena Helinä istui Rufuksen vanhan, punaisen Toyotan etupenkille. Poika oli onneksi ehtinyt tapaamaan häntä. Olo ei Juuson tapaamisen jäljiltä ollut lähtenyt kohenemaan. Rufus suikkasi nopean suukon hänen poskelleen ja kysyi minne mennään.

- Johonkin missä voidaan rauhassa puhua ja halata. Mä en tiedä kumpaa mä tarvitsen enemmän, Helinä mutisi synkkänä.

Rufus nyökkäsi ja laittoi ykkösen silmään. Helinä ei edes seurannut, minne Rufus ajoi ennen kuin poika pysäytti hiljaiselle rannalle. Matkalla kumpikaan ei ollut puhunut mitään.

Rufus sammutti auton ja nousi ylös. Hän kiersi toiselle puolelle, aukaisi oven ja tarjosi Helinälle kättään. Helinä otti kädestä kiinni ja löysi itsensä hetkeä myöhemmin tiukasti painettuna vasten Rufuksen rintaa. Hän kietoi kätensä Rufuksen ympärille ja yritti imeytyä vieläkin lähemmäksi. Rauhoitellen Rufus silitti hänen selkäänsä, ei kysynyt mitään, oli vain läsnä.

- Mä näin Juusoa, Helinä viimein mutisi vasten Rufuksen mustaa t-paitaa.

Poika ei sanonut mitään, jatkoi vain silittelyä ja antoi Helinän kertoa omaan tahtiinsa mikä tämän mieltä painoi.

- Tänne on ollut niin vaikea kotiutua. Aiemmin ei ole ollut näin hankalaa. En tiedä johtuuko se kesästä vai minusta vai kaupungista, mutta Juuso on ainut, jonka kanssa olen ystävystynyt ja haluaisin jatkossakin olla sen kaveri. Mutta tänään se ilmoitti, että Peterin takia se ei varmaan voi nähdä mua.

- Juuso on aina ollut Peterin talutushihnassa. Ne on sellainen majakka ja perävaunu ja Peter johtaa, Juuso seuraa, eikä kyseenalaista mitään, Rufus sanoi.

- Huomasin. Onneksi sä olet siinä tai ylipäätään mun elämässä. Ilman sinua olisin varmaan liftaamassa jo takaisin Kajaaniin. Siellä mulla sentään oli kavereita, Helinä vuodatti.

Turhautuminen kirvelsi niin, että kyyneleetkin ilmestyivät hänen silmiinsä.

- Äsh, tämäkin vielä, Helinä niiskaisi.

- Ei mitään hätää. Koulut kun alkaa, niin sitten viimeistään saat kavereita.

- Mitä jos Peter kääntää ne kaikki mua vastaan? Helinä tunnusti pelkonsa.

- Ei se mitään käännä. Ei sillä edes ole lukiossa kuin muutama nörttikaveri. Kyllähän sä näit minkälaista porukkaa siellä sen bileissä pyöri. Siellä on satoja muita, jotka ei edes tiedä Peteriä. Sä olet ihana ja hauska ja saat helposti uusia kavereita.

Rufuksen kehut saivat hänet sekä hymyilemään että itkemään entistä enemmän.

- Toi sun kiltteys ei nyt auta tän itkun lopettamiseen, Helinä nikotteli.

Rufus vetäytyi kauemmas halauksesta. Otti Helinän kasvot käsiensä väliin ja pyyhki peukaloillaan kyyneleet pois tytön poskilta.

- Tässä sulle jotain uutta ajateltavaa: porukat ja Peter on poissa kotoa viikonlopun. Haluatko tulla yöksi?

Rufus oli oikeassa, itku unohtui heti. Samoin Juuso, Peter ja kaverittomuus. Rufuksen luo yöksi ja se tarkoittaisi…

Rufus luki ilmeisen hyvin hänen ajatuksiaan, sillä hän lisäsi samalla hetkellä:

- Mä vaan haluan olla sun kanssa rauhassa ja rennosti ja nyt siihen olisi tilaisuus. Kyllä. Mä haluan sua, mutta me edetään ihan siinä tahdissa kuin susta tuntuu hyvälle. Okei?

- Mä tuun, Helinä sanoi ja lisäsi: - Katsotaan sitä muuta sitten myöhemmin.

- Onko sulla jo parempi mieli? Rufus kysyi huolestuneena.

- Mistäs mä alunperin edes olin niin surullinen? Helinä kysyi.

Ja se oli totta. Hän hädin tuskin muisti enää koko tapaamista Juuson kanssa. Rufus oli tässä, ja se oli kaikki.

- Hyvä. Mulla olis vähän nälkä. Me ei olla vielä käytykään Riitan grillillä?

- Miten musta tuntuu, että me aina syödään, Helinä naurahti.

- Massakausi menossa, Rufus sanoi ja suuteli Helinää niin pitkään, että Helinä unohti varmasti kaiken pahan.

Osa 13