Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 10

Helinä pyyhki turhautuneena sormellaan hiiltä tasaisemmaksi. Suttua, pelkkää suttua. Hän ei ollut uskaltanut edes koskea siihen kivimaalaukseen, sillä aina kun hän otti minkä tahansa välineen käteensä, tuloksena oli yhdet tietyt silmät. Tietysti siinä saisi modernin otteen maalaukseen, jos merestä katsoisi siniset, ystävälliset silmät. Niin, silmät olivat ystävälliset, mutta silti niiden omistaja oli istunut vankilassa. Rikoksesta. Helinää kadutti, että hän ei ollut kysynyt, mistä Rufus oli tuomittu. Koska olihan sillä väliä oliko linnaan jouduttu paloittelumurhasta vai talouspetoksesta. Oliko pelkkä vankilatuomio, syystä riippumatta, riittävän paha? Sitä Helinä oli puntaroinut heidän treffeistään lähtien. Ja hänen pitäisi varmaan pian tulla johonkin ratkaisuun.

Puhelin piippasi vieressä viestin merkiksi. Helinä otti puhtaammalla kädellä kapulan käsiinsä ja tarkisti viestin. Peteriltä. Taas. Poika kysyi voisivatko he nähdä joskus. Aiemmat, päivittäiset, viestit olivat kyselleet kuulumisia, tiedustelleet Helinältä kaikkea mahdollista ja muistelleet yhteisiä hetkiä. Hän oli vastaillut kovin niukkasanaisesti, mutta Peteriä se ei ollut hidastanut. Helinä puhalsi keuhkot tyhjiksi. Tätäkin härkää hän oli vältellyt jo liian pitkään, joten oli aika tarttua sarvista kiinni ja ratkaista asia.

“Tänään neljän jälkeen kirjastolla?”, Helinä naputti viestin. Hänen pitäisi muutenkin käydä kirjastossa, lukeminen oli taas lopussa. Niin ja kirjastossa Peter tuskin järjestäisi kovin äänekästä kohtausta. Helinä ei ennättänyt edes laskea puhelinta käsistään, kun Peterin vastaus jo tuli. Tietysti hänelle sopi.

Helinä tönäisi puhelimen kauemmas ja keskittyi jälleen paperiin. Hän oli hahmotellut schjerfbeckmäisellä tyylillä omaa muotokuvaansa. Peili nojasi ikkunaa vasten ja Helinä katsoi sekä paperia että peilikuvaa, eikä tiennyt kumpi ärsytti enemmän. Paperilla tosin kaiken saattoi aloittaa alusta, ja ainakin tämän kanssa oli parasta tehdä niin. Helinä ruttasi sutatun luonnoksen ja otti uuden paperin lehtiöstä.

- Mä lähden käymään kirjastossa, Helinä huikkasi eteisestä ennen neljää.

- Ruoka on kohta valmista, äiti vastasi keittiöstä.

Helinä oli kyllä haistanut tomaatin ja valkosipulin.

- Mulla ei mene kauaa, hän vastasi.

Se hänelle oli vakaana aikomuksena. Lainaa se kirja, kerro Peterillä, että jatkossa ihan vaan kavereita, ilman toiveita muusta ja sitten pyörämatka kotiin.

Suunnitelma oli hyvä, mutta toteutus vähän oletettua vaikeampi. Helinä huomasi sen heti, kun näki Peterin odottamassa kirjaston edessä. Helinä jätti pyöränsä telineeseen ja kohtasi Peterin innosta hohtavat silmät.

- No moi, kiva, että tulit. Mä jo ihmettelin, että miten sulla on niin kiirettä pitänyt, Peter tervehti yhtä innokkaasti kuin mitä koko olemus lupasi.

- Joo, onhan tässä ollut kaikenlaista, Helinä sanoi ja vältteli parhaansa mukaan katsetta.

Mutta sanaton viestintä ei selvästikään ollut Peterin vahvuuksia, sillä tämä kysyi Helinää mukaansa syömään läheiseen intialaiseen ravintolaan. Helinän vatsa kääntyi välittömästi ympäri, kun mainittiin ruoka. Mutta sitä odottaisi kotona ja vieläpä ihan pian, jos hän vain pääsisi Peteristä eroon. Helinä keräsi kaiken rohkeutensa ja sanoi:

- Kuule Peter, mun on nyt pakko sanoa tämä, vaikka voihan se olla, että mä vaan kuvittelen kaiken. Sä olet ihan kiva, mutta mä en ole kiinnostunut susta siinä mielessä. Mutta kyllä me tietysti voidaan kavereina pysyä, jos sä haluat. Pelkästään kavereina.

Helinä antoi aikaa lauseidensa tulevan selväksi Peterille. Varsinkin sen viimeisen, hyvin painotetun. Ja olihan hän tarjonnut Peterille takaportin, tämä voisi naurahtaa, ettei ollut hänestä kiinnostunut. Helinä vältteli edelleen katsomasta Peteriä. Ei hänkään olisi vastaavassa tilanteessa halunnut tulla kovin tarkkailluksi.

- Niin, mutta mä luulin… Sähän, Peter lopulta sai sanotuksi.

- Mä mitä? Helinä kysyi nopeasti.

Jos Peter väittäisi hänen rohkaisseen poikaa millään tavalla, niin hän kyllä pystyi ampumaan jokaisen väitteen alas.

- Sähän halusit tavata mua.

- Mä halusin tavata teitä. Sua ja Juusoa. Koska te olette ihan kivoja, enkä mä tunne täällä ketään. Ei sen enempää. Sori, jos olet ymmärtänyt väärin.

Helinää ahdisti tilanne, ja hän toivoi Peterin jo luovuttavan. Hän halusi pois.

- Ei. Siinä oli jotain muutakin, ihan varmasti oli.

Helinä katsoi turhautuneena Peteriä. Poika katsoi häntä vimmaisesti ja omistushaluisesti. Helinä muisti Rufuksen sanat Peteristä ja tämän leluista. Nyt kun hän tiesi vähän enemmän Peterin taustasta, oli helppoa huomata se hemmoteltu pikkupoika, joka sai aina mitä tahtoi.

- Ei ollut.

Helinä vielä pudisti päätään varmuuden vuoksi. Peter seisoi paikoillaan ja sulki ja aukoi nyrkkejään. Äkisti Helinä oli onnellinen, että tapaaminen oli julkisella paikalla.

- Mun pitää nyt mennä, hän sanoi.

Tilanne ei tästä enää selvemmäksi tulisi, ja hän halusi päästä pois Peterin läheltä, ennen kuin tämä alkaisi inttää enempää. Peter jäi edelleen paikoilleen, kun Helinä meni kirjastoon.

Rauhassa hän kierteli hyllyjä ja lainasi pinollisen kirjoja, luki eteisessä vielä ilmoitustaulua ennen kuin palasi ulos. Peteriä ei onneksi näkynyt missään. Helinä lähti kirjakassi pyörän sarvessa heiluen ajamaan kotiin. Enää olisi jäljellä se toinen Holmbergin veljeksistä, eikä hänellä ollut aavistustakaan kuinka toimisi Rufuksen kanssa.

***

Ilta oli vaihtunut yöksi, eikä Helinä saanut unta. Ajatuksen pyörivät karusellin lailla, eikä rauhoittumista ollut odotettavissa. Ärtyneenä hän nousi ylös, kävi vessassa ja sen jälkeen juomassa lasin vettä. Helinä huomasi äidin hahmon olohuoneen ikkunan läpi. Hän aukaisi hiljaa parvekkeen oven ja astui lämpimään kesäyöhön. Äiti istui kynttilän valossa virkkaamassa.

- Etkö saa unta?

- En, Helinä murahti ja istui keinuun äidin viereen.

- Mikä painaa?

- Kuinka niin?

Äiti katsoi häntä kaikkitietävällä ilmeellä, ja turha Helinän oli inttää vastaan. Äiti oli oikeassa. Hän katsoi kapeaa kättä, joka pyöritti koukkua ja sormia, joiden välistä lanka kulkeutui. Helinällä ei riittänyt kärsivällisyys käsitöihin, mutta ehkä hänen taiteellisuutensa oli äidiltä perittyä, ne vain ilmenivät eri tavoin.

Äidillä oli yllään ikivanha roosanvärinen aamutakki. Helinä saattoi muistaa takin lapsuudestaan asti. Se oli nyt niin osa äidin iltalookia, että Helinä arveli, ettei tunnistaisi äitiä, kun joku päivä aamutakki oli loppuun asti pidetty ja tämän pitäisi vaihtaa asunsa johonkin muuhun.

- Voivatko ihmiset muuttua? Helinä kysyi.

- Tietysti.

- Pahasta hyvään?

- Kukaan ihminen ei ole pelkästään hyvä tai paha, ne puolet ovat meissä molemmat. Mutta muutos on aitoa ja siihen voi uskoa vasta, kun se lähtee ihmisestä itsestään. Ketään ei voi muuttaa tai pakottaa muuttumaan.

- Entä jos on tehnyt rikoksen?

- Kenestä me nyt puhumme? äiti terästäytyi ja katsoi Helinää tutkivasti.

- Ei kenestäkään tietystä, ihan vaan yleisellä tasolla.

- Vai että yleisellä tasolla, äiti hymähti ja nykäisi terävällä liikkeellä lankaa jostain keinun alta.

Kynttilän valo hehkui äidin kuparinpunaisissa hiuksissa, jotka olivat kuivuneet pörröisiksi. Äiti ei uskonut hoitoaineisiin vaan mäntysuopaan.

- Vakavimmat rikoksethan ovat toista ihmistä kohtaan tehtyjä. Väkivalta, raiskaus tai pahimmassa tapauksessa toisen hengen vieminen. On totta, että ne voivat olla tekoina sen ihmisen kohdalla ainutkertaisia, eikä hän koskaan enää tee sitä uudelleen. Mutta en voi olla miettimättä, mikä ihmisessä on vialla, että hän pystyy sellaiseen tekoon. Omaisuusrikoksia en osaa pitää kovin vakavina, kun minulle materia ei juuri merkitse. Tietysti se on väärin ja oikeus hoitaa sen tuomitsemisen. Mutta minä näkisin, että ihmiset tekevät virheitä ja ehkä oppivat niistä. Kaikkiaan tärkeintä on se ihmisen sisin. Katumus, virheiden tunnustaminen ja halu muuttua paremmaksi ihmiseksi.

Helinä kuunteli ja mietti. Jotain tuonsuuntaista hän oli itsekin ajatellut, äiti vain oli osannut pukea sen paremmin sanoiksi. Helinä haukotteli ja arveli, että ajatukset olivat ainakin tältä erää rauhoittuneet.

- Hyvää yötä, hän sanoi ja nousi ylös.

- Tietysti minä äitinä toivon, että en juuri rohkaissut sinua jonkun rikollisen syliin, hän hymyili.

Helinä vain kohotti toista kulmakarvaansa vastaukseksi.

- Joo, joo, minä luotan sinun arvostelukykyysi. Sinä olet viisas

- Öitä, Helinä sanoi uudelleen ja katosi sisään. Äidin kehut nolottivat aina, vaikka outoa olisi elää ilman niitä.

Vaikka edellisillan nukkumaanmeno oli taas myöhäinen, heräsi Helinä silti aikaisin. Väsyneenä hän käänsi kylkeään, ummisti silmänsä ja yritti ajatella mukavia, mutta uni oli jo karannut. Helinä nousi istumaan ja tiesi, että nyt oli annettava tulla paperille sen, mikä oli pyrkinyt ulos jo pitempään. Helinä siirtyi pöydän ääreen, otti puhtaan paperin ja lyijykynät esiin. Hetkeksi hän sulki silmänsä ja muisteli ja katseli mielensä kuvajaista.

Hitaasti hän alkoi hahmotella kasvojen ääriviivoja, enimmäkseen suoria linjoja ja teräviä kulmia. Helinä merkitsi silmien paikat huolettomilla manteleilla, niihin hän palaisi myöhemmin. Matala otsa, hiusrajan alku, nenän paikka, kapeat huulet, korvista tuli vain hätäiset viivat pään molemmin puolin. Helinä vaihtoi kynän pehmeämpään ja alkoi kunnolla etsiä kasvojen muotoa valoin ja varjoin.

Helinä oli niin uppoutunut piirroksensa pariin, että tajusi nälkänsä vasta kun hän yökkäsi. Vastahakoisesti hän jätti kynän pöydälle ja lähti keittiöön. Helinä voiteli pari näkkileipää ja istui pöydän ääreen rouskuttamaan niitä pahimpaan nälkäänsä. Leipien jälkeen hän muisti äidin eilen keittämän raparperikiisselin. Raparperit äiti oli saanut joltain kirpputorilta tapaamaltaan naiselta. Äiti oli käsittämättömän taitava ystävystymään ihmisten kanssa, valitettavasti se ei ollut periytynyt suoraan hänelle, vaan Helinässä oli puolet isää ja tämän hiljaista tarkkailijaa. Helinä haki kiisseliä kulhollisen ja katsoi pettyneenä jääkaappiin. Tarjolla ei ollut yhtään maitotuotteita, joten nyt raparperi söisi hänen luunsa, kuten mummo oli ennen varoitellut. Hän kuitenkin otti riskin. Lusikoituaan kiisselin hän palasi malttamattomana työnsä ääreen. Mutta flow oli kadonnut. Helinä istui ja katsoi työtä ja tajusi siinä olevat aukot, joita hän ei osaisi täyttää muuta kuin näkemällä Rufuksen uudelleen. Eikä hän halunnut pelkästään piirroksen takia Rufusta nähdä, se oli yön aikana varmistunut. Hän halusi tutustua tähän, huolimatta menneisyydestä. Helinä otti puhelimen käteensä ja näpytteli viestin.

  

“Vieläkö haluat tavata?”

Jännittyneenä hän nousi seisomaan ja tajusi olevansa edelleen yöpaidassa. Helinä pukeutui, harjasi hiuksensa ja hampaansa, peitti jopa sänkynsä, mutta puhelin pysyi hiljaisena. Viisitoista minuuttia. Oliko tämä juna jo mennyt? Pelko kouraisi Helinää vatsanpohjasta. Eihän heidän tapaamisestaan nyt niin kauaa ollut… Kahdeksan päivää. Oliko se sittenkin liikaa? Typerys, Helinä moitti itseään. Hän tunki kännykän taskuunsa ja lähti ulos.

Taas hän oli lähtöpisteessä, ei ollut ketään kelle soittaa, ei ketään ketä nähdä. Helinä otti pyöränsä ja lähti kohti kaupunkia, kun ei muutakaan keksinyt. Päämäärättömästi pyöräiltyään hän lopulta päätyi satamaan. Hän oli ehkä kerran ajanut tästä ohi, mutta ei ollut sen kummemmin jäänyt tutustumaan seutuun. Eikä hän nytkään aikonut paikkoja katsella, parkkeerasi pyöränsä vain tyhjän penkin viereen ja istui tuijottamaan kevyissä laineissa kelluvia purjeveneitä ja kauempana kimmeltävää ulappaa.

Normaalisti Helinä vältteli kovia kirosanoja, mutta nyt ainut sana kuvaamaan hänen tunnettaan oli vitutus. Kyllä, häntä vitutti ja rankasti. Miksi he olivat muuttaneet tänne vitun kaupunkiin, joka oli niin vitun sulkeutunut, että hän oli viimeiseen kuukauteen tutustunut vain vitun Peteriin, joka oli omistushaluinen kakara. Vitun Juusoon, joka oli niin kiinni Peterissä, että tuskin halusi enää edes nähdä Helinää. Vaikka ei hän ollut sitä kysynyt, mutta vastauksen tiesi jo etukäteen. Ja sitten vielä siihen vitun Rufukseen, joka oli kehottanut häntä miettimään, mutta ei ilmeisesti halunnut kuulla hänestä enää mitään. Ihan vitun hienoa, ihan kaikki.

Juuri kun Helinä alkoi kunnolla marinoitua omassa pahassa tuulessaan, hänen puhelimensa soi. Ärtyneenä hän kaivoi puhelimen taskustaan, näki soittajan nimen ja jähmettyi. Rufus. Hätäisesti Helinä vastasi ennen kuin soitto loppuisi.

- Hei, Helinä henkäisi nopeasti.

- No moi.

Hiljaisuus. Helinä ei tiennyt mitä sanoa. Pitäisikö hänen keksiä jotain?

- Mä sain sun viestin, poika aloitti.

Jotenkin varovasti. Pelko Helinässä ei ainakaan hellittänyt. Rufus ei jatkanut, joten hän ynähti, toivoi sen saavan Rufuksen jatkamaan.

- Ootko sä ihan varma? Rufus kysyi. Edelleen varovasti.

- Olen, Helinä sanoi painokkaasti. Jokainen hermopääte oli tikahtumispisteessä, Rufus saisi jo sanoa sanottavansa. Hyvät tai huonot, nyt heti.

- Vau. Mä ehdin jo pelätä, kun susta ei kuulunut mitään, ettei ikinä kuulukaan ja sitten tänään tuli se viesti. Niin sori, etten heti vastannut, mutta en mä tuolla montussa koskaan pidä kännykkää mukana. Äh, mitä mä edes selitän. Todellakin haluan nähdä sut. Tänään mulla on treenit, mutta käykö huomenna?

- Tietysti käy, Helinä hymyili.

Rufuksen purkaus oli suloisinta mitä hän oli ehkä ikinä kuullut.

- Kolmelta ankkuripatsaalla?

- Joo. Nähdään.

- Nähdään.

Helinä hymy vain leveni, kun hän kuunteli hiljaista linjaa, joka edelleen oli auki.

- Kahvitunti loppuu, mun täytyy nyt mennä.

- Moikka, Helinä toivotti ja laittoi kännykän taskuunsa, kun Rufus oli lopettanut puhelun.

Sydän takoi kuin hän olisi pyöräillyt pitemmänkin matkan ja äskeinen vitutuskohtaus oli kaukainen muisto vain. Rufus, Rufus, Rufus. Helinän teki mieli nipistää itseään, mutta jätti sen tekemättä ihan vain siltä varalta, että tämä olikin unta.

Osa 11