torstai 24. joulukuuta 2015

24. luukku: Joulukalenterin karonkka


- Hei tyypit, me selvittiin! Kalenteri on valmis, hymyilen ympärilläni näkyville tutuille ja vähän tuntemattomillekin kasvoille.
Kohotan maljaani ja muut seuraavat esimerkkiäni. Iloitsen nähdessäni Aamun nostavan mehulasia ilmaan muiden mukana. Hänellä olisi vielä pitkä matka edessä, mutta ainakin hän oli nyt oikealla tiellä.
- Harmi kun teitä on niin paljon, olisin halunnut, että voisimme karonkan pitää siellä Antti Holma show’n kulisseissa, mutta ehkä ensi vuonna, sanon ja silitän hermostuneena valkoista pöytäliinaa.
Ehkä joku vähän vähemmän muodollisempi paikka olisi ollut parempi, mutta olen aina halunnut olla kynttiläillallisessa suuressa kartanossa. Korkokenkien alla tuntuu kova marmori ja yllämme sädehtivät tuhannet kristallit kruunuissaan. Oakmooren kartano on komeampi kuin Elizabellan aikaan.
- Ai ensi vuonnakin tulee kalenteri?
Kestää hetki ennen kuin tunnistan äänen, nyökkään Juunille.
- Jep. Uudella konseptilla. Ja täytyy vaan aloittaa heti loppiaisena kirjoittaminen niin pääsee vähän vähemmällä paniikilla.
- Meinaatko tunnustaa? Lilli kysyy.
- No, mä uskon rehellisyyteen, sanon kiemurrellen.
Kaikki katsovat minua naurua pidättäen.
- Ihan hyvin tämä meni näinkin. Tai totta kai minua harmittaa, että muutama luukku karkasi seuraavalle päivälle. Ja se, että pelasin jokeri-korttini, eli valmiit novellit, niin alussa.
- Ja? Lilli kysyy, kun hiljenen.
- Okei. Hyvät lukijat… Kun kalenteri alkoi minulla oli ihan valmiina kolme novellia (luukut 4,5 ja 10), jonkinlainen aloitus oli seitsemässä novellissa (luukut 1,3,6,12,14-16,18,22-23) ja loput yhdeksän syntyivät hyvin lyhyellä kirjoittamisella. Luulin jo, että tein pohjat, kun aloin kirjoittaa yhdeksättä luukkua illalla 20.35, mutta Jessen Aina vain elämää oli lopulta se myöhäisin. Aloitus 22.50, julkaisu 1.22.
Pidätetty nauru muuttuu hyväntahtoiseksi ilonpidoksi ja minä punastun. Onneksi tarjolla on juhlan kunniaksi samppanjaa. Juon lasini tyhjäksi ja hetkessä tarjoilija täyttää sen uudelleen. Tällaista palvelua kun saisi aina.

- Ideoihin olen periaatteessa ihan tyytyväinen-
- Jotain olisi voinut jättää myös kirjoittamatta, Ilmari toteaa kitkerästi.
- Anteeksi. Sinä olit mielenkiintoinen kokeilu. Tuota aihetta haluan vielä joskus käsitellä myöhemminkin, pahoittelen, mutta Ilmari pysyy edelleen vihaisena paikoillaan. Hanne istuu miehensä vieressä, mutta tänne asti aistii heidän hyiset välinsä.
- Niin, kuten sanoin, ideat olivat ihan hyviä. Mutta jos olisi ollut enemmän aikaa, olisin saanut hioa tekstejä ja saada sanoihin enemmän voimaa. Mutta ihan oma vika tämä oli. Olisin voinut koko kesän kirjoittaa, mutta ajattelin, että sitten myöhemmin. Ja syksystä tulikin yllättävän kiireinen. Ja… Joo, tekosyitä, tekosyitä. Näillä mentiin.
Luka nostaa käden suun eteensä peittääkseen haukotuksensa. Olenpas huono emäntä, jaarittelen asioista, joita kukaan paikallaolijoista ei halua kuulla.
- Mutta mitäs teille kuuluu? Lähes kaikki saapuivat paikalle.
Samassa tajuan möläytykseni, kun Annan ilme värähtää.
- Elizabella, Devon, tummatukkainen nainen,  Kurt Wilson, Jasper, pienet veljekset kerrostalossa ja Jesse, mietin puoliääneen ja olen enemmän tai vähemmän surullinen jokaisen puolesta.
- Sä osaat todella luoda mukavan joulutunnelman, Veikka sanoo.
Katson häntä vähän pitempään, mutta en saa paatunutta pleijeria kääntämään ensin katsettaan.
- No joo, mutta olihan niitä ihan söpöjäkin hetkiä, huomautan epätoivoisesti.
Kukaan ei tartu koukkuun, mutta se ei haittaa. Luka ja Lilli punastelevat vierekkäin pöydän toisessa päässä, ja Anselmi katsoo Tiukua sellaisella ilmeellä, että olen jopa vähän kateellinen. Huomaan kuitenkin Jamin ilmeen muuttuvan lähes tuskaisen surulliseksi. Auroora on sairaalassa, ja haluan saada pojan mielen paranemaan. Siihen en kyllä pysty, mutta voisin ainakin vaihtaa puheenaihetta.

- Haluaako joku sanoa jotain?
Kaikki pysyvät hiljaa. Ja koko joulukuun olen saanut kuunnella heidän pulinoitaan, mutta nyt kun minä tarvitsisin apua, niin porukka on täysin mykkää. Viittaan tarjoilijoita kaatamaan uudet lasilliset. Samalla huomaan tutut kasvot vieraiden joukossa.
- Hei, Samu ja Mikael, mitä te täällä teette?
- No aika moni meitä odottaa tänne kuitenkin, niin tultiin. Ikinä ei pidä kieltäytyä ilmaisen viinan bileistä, Samu virnistää tutun vinosti.
- Mä vaan jaksan ihmetellä, että mä olen onnistunut saamana teidät ruudulla niin eläväksi, että teitä kaivataan. Tai että mä saan lukijan nauramaan tai itkemään, tunnelmoin ja vilkaisen lasiani. Monesko nyt oli jo menossa?
- Niin ku sä oot niin paska?
- Niin just, innostun. Samu tajuaa aina.
Nyt hän hymyilee ihan kunnolla ja puistelee päätään. Ele saa minut epäilemään, että hän ei ollut ihan tosissaan. No, en kai minäkään. En voi sanoa osaavani kirjoittaa, mutta on minulla jonkinlainen taju jo asioista, mutta haluan olla parempi. Helvetin paljon parempi. Viidessä vuodessa on tapahtunut ihan mukavasti kehitystä, että ehkä minä jo viidenkymmenen vuoden päästä olen kohtalainen kirjoittaja.

- No minä voin sanoa teistä vielä jotain. Ehdottomasti hankalin oli Anselmin ja Tiukun tarina. Kaksi helvetinmoista jästipäätä piti saada yhteen ja mä sain teidän parissa miettiä hetken ja toisen, että miten juoni kulkisi sillai kivasti ja edes semi uskottavasti. Helpoin oli ehkä ”Olenko hullu vai kummitteleeko täällä?”. Tykkäsin siitä, että idea oli erilainen, sain kerrankin trollailla foorumilla, mutta kyllä mua pelotti sen jälkeen. Yöllä kun odottelin unta, olin ihan varma, että joku tumma hahmo seisoi ovensuussa…
- Mitä Vilmalle muuten tapahtui? Tuuli kysyi.
- Sinun arvauksesi on yhtä hyvä kuin minunkin.
- Tara muuten löytyi hirttäytyneenä vanhan navetan ylisiltä. Taskussa oli itsemurhaviesti, Tuuli sanoo hiljaa.
- Mä tiedän.
- Kuinka paljon sä meistä tiedät? Katja kysyy.
- Ihan liikaa, huokaisen ja katson Katjan kolmikkoa merkitsevästi. He mokomat vain hymyilevät tyytyväisinä.
- Joistakin tiedän tosi paljon, vai mitä Tiuku?
- Sä lupasit olla kertomatta, Tiuku herää Anselmin vieressä.
- Ja mä pidän lupaukseni, mutta olisihan se muiden hauska tietää…
Tiuku katsoo minua niin vihaisesti, että arvelen otsani jo savuavan.
- Mistä te puhutte? Juuni puuttuu uteliaana keskusteluun.
- Tiukun oikeasta nimestä.
- Mun oikea nimi on Tiuku.
- No siitä nimestä, joka sulle annettiin kasteessa, korjaan mitättömän pikkuseikan.
- Mikä se on? useampikin ääni kysyy uteliaana.
- Tiuku saa itse kertoa, jos haluaa.
- Juu, ei halua kertoa, Tiuku tuhahtaa ja uteliaat jäävät kihisemään paikoilleen.
- Olikohan mulla vielä jotain? No ei kai, kiitos kaikille todella paljon, että sain kirjoittaa teidän tarinanne. Olette huippuja.

Samassa soi ovikello ja kaikki kääntyvät katsomaan avoimista ruokasalin ovista eteiseen. Hovimestari avaa oven ja tunnistan ensimmäisenä sisään marssivan Cecilian, hänen takanaan tulevan Rasmuksen, tuolla on Chloe ja tuolla Seth. Lisää tuttuja naamoja marssii sisään ja tajuan heidän tulleen kuokkimaan. En vain tajunnut, että heitä on noin paljon. Minun tekisi mieleni painaa vain pää pöytään ja kadota.
- Mitä te täällä teette? kysyn kuitenkin epäuskoisena.
- Tultiin vaan tivaamaan, että milloin on meidän vuoro? Täällä kaikenmaailman yhden illan tuttavuudet etuilee törkeästi julkaisujonossa, ja sä vaan seisotat meitä huoneen nurkassa kiinnittämättä meihin mitään huomiota, Cecilia selittää tuohtuneena.
- No teidän tarinanne on niin pitkiä, että eivät ne käy joulukalenteriin, siksi siis he pääsivät ääneen, sanon ja nyökkään pöydän ympärillä istuviin henkilöihin, jotka tuijottavat uteliaina kuokkavieraiden joukkoa.
- Minäkin haluan ääneen! Minun tarinani on uskomaton kertomus surusta ja selviytymisestä, muiden auttamisesta ja hyvyydestä, Cecilia selittää mahtipontisesti, edes moittiva katseeni ei saa häntä hiljenemään. Cecilia pikkaisen liioittelee, mutta se kuuluu hänen tyyliinsä.
- Mutta minun täytyisi ensin perehtyä Helsingin sairaanhoitopiirin toimintaan.
- No perehdy!
- Joo, joo, huokaan. Sitten joskus.
- Entäs minä? Seth kysyy.
- No, sustahan piti alkujaan tulla seksinovellin päähenkilö, mutta se idea vähän laajeni. Tyssäsi tosin siihen, että mä en tiedä miltä zombiet haisee. Miltä ne haisee?
- En mä tiedä, Seth sanoo.
- Niin. Sun pitäisi se tietää, mutta kun mä en tiedä, niin et säkään tiedä. Mä yritän keksiä ratkaisun.
Chloe avaa jo suunsa, mutta kiirehdin hyvittelemään häntä.
- Ja sinä pääset etsimään veljeäsi, kunhan mä ehdin kehitellä uskottavan kansainvälisen rikollisliigan.

Samalla huomioni kiinnittää hirnahdus. Mitä hittoa? Nousen seisomaan ja erotan eteisessä tummatukkaisen miehen pitelevän hermostunutta oria riimun päässä.
- Et sä voi tuoda hevosta tänne! Mä en ole luvannut sulle sellaista!
- No katso miten hieno tämä on. Pomppua riittää vaikka kolmelle hevoselle ja tämä on varovainen kuin viinapulloa kantava alkoholisti liukkailla.
- Miten sä saisit noin hienon hevosen hyppysiisi?
- Sen saat sä keksiä, mies hymyilee hurmaavasti. Huokaan. En edes tiedä vielä hänen nimeään ja nyt minun pitäisi keksiä kuinka hän saa huippuhevosen. Ja naisen, joka inhoaa häntä sydämensä pohjasta.

- Ihan mukavaa, että tulitte juhliin mukaan, mutta ette te voi minua pakottaa. Minä ajattelin viettää joululomaa. Lukea, en ole lukenut sitten syyskuun yhtään kaunokirjallista teosta. Ajattelin kokeilla viimein aikuisten värityskirjaa. Haluan käydä pitkillä kävelylenkeillä ja salilla. Ystävien luona teellä ja juoruamassa. Mä olen viimeisen kuukauden aikana kirjoittanut niin paljon, että nyt tauko olisi kiva.
- Jatkat 27. päivä? Cecilia ehdottaa.
Hautaan kasvot käsiini. Näiltä tyypeiltä on turha odottaa armoa ja ymmärrystä. Mutta yritän vielä kerran:
- Mä haluaisin olla hetken vapaa. En pitää puhuvia ääniä päässäni mukana tai jatkuvaa pohdintaa siitä kuinka joku juonikuvio ratkeaa. Mä haluaisin välillä ajatella omiani.
- Etköhän sä ole niitä omiasikin saanut ajatella aika lailla.
- Mitä sä tuolla tarkoitat? kysyn Anselmilta ihmeissäni.
- Sitä vaan, että jos sä noidenkin ongelmia olisit miettinyt yhtä paljon kuin
- Hei, mitä sä teit? Juho kysyy.
- En mitään.
- Aika reilua. Sä alat sensuroida, kun tulee puhe susta, mutta meidän seikkailut levität kyllä kaikelle kansalle ilman mitään epäröintiä, Katja komppaa Juhoa.
- Mä voin alkaa myös sensuroida teitä. Ehkä lopetan teidän kirjurina olemisen. Mitäs sitten teette?
- Et sä enää pysty lopettamaan, Rufus huomauttaa.
Huomaan heidän seisovan Helinän kanssa ovensuussa. Helinä tosin olisi vielä alaikäinen ilmaisen viinan bileisiin.
- Niin. En kai. Tämä on aika jännää. Mä olen monesti innostunut uudesta harrastuksesta ja tehnyt sitä täysillä ja sitten se on hiipunut, mutta tämä on pysynyt, vaikka aika hemmetin usein inhoan koko hommaa.
- Mutta rakastat meitä.
- Hei, älähän ala pehmoilla, komennan Saagaa nolostuneena.
- Ja rakastat sun lukijoita.
- No en rakasta, täysin tuntemattomia tyyppejä ruudun toisella puolella… Siellä voi olla vaikka minkälaista sarjamurhaajaa lukemassa, kauhistelen Saagalle.
- Hyvä on. Tykkäät sun lukijoista, neiti en-puhu-tunteistani, Saaga korjaa ivallisesti.
- Niin tykkäänkin. Tuskin enää julkaisisin mitään, jos kukaan ei olisi ikinä kommentoinut. Mutta mulla on superkivat lukijat. Ne jaksaa kehua tämmöisiäkin kökkösiä, sanon ja tunnen silmäkulmani kostuvan. Ei hitto, samppanjaa on mennyt jo pikkaisen liikaa. Toisaalta pystyn vielä puhumaan, joten kohotan merkitsevästi lasiani tarjoilijan suuntaan.
- Jatkat blogin pitämistä?
- Tietysti. Ja koska olen vähän onnellinen, pistän pystyyn blogille myös Instagram-tilin. En kyllä yhtään tiedä mitä siellä voisin julkaista, mutta tykkään ideasta ja kokeilen. Niin ja kaikessa hiljaisuudessa lisään sähköpostiosoitteen tuohon sivupalkkiin.
- Rakkauskirjeitä vai kustantajien yhteydenottoja varten? Veikka kysyy pilkallisesti.
- Molempia, vastaan samalla sävyllä ja hurraan mielessäni Marialle, joka pisti mokoman kukkopojan ainakin hetkeksi ojennukseen.
- Entäs se käsikirjoitus? Lillin äiti kysyy.
- Mikä käsikirjoitus?
- Älä viitsi, koko joukko huokaa yhteen ääneen.
- No kun en mä ole tarpeeksi hyvä, eikä mulla ole mitään omaperäistä ideaa… Mutta ehkä joskus, kunhan ensin harjoittelen täällä tutussa ympäristössä.
- Sen viisikymmentä vuotta? Tiuku naurahtaa.
- Suunnilleen.
Moittivia katseita sataa sieltä täältä, mutta en jaksa välittää. Kyllä minä tiedän heitä paremmin.

- Mutta hei, vaihdetaanko vapaalle? Keittiö on valmis tarjoilemaan viiden ruokalajin aterian, erityisesti Anselmille ja Tiukulle tiedoksi, baari on avoinna ja peilisalissa voidaan kääntää poppivehkeet täysille ja bailata aamuun asti.
Kukaan ei esitä vastalauseita, joten nyökkään hovimestarille, joka lähtee ohjaamaan kuokkavieraita istumaan ja pitkä rivi mustapukuisia tarjoilijoita alkaa kantaa alkuruokaa jokaisen eteen.

Nojaan tuolissani taaksepäin ja katson onnellisena ja kiitollisena ihmisiä ympärilläni. Miten mahtavia tyyppejä minä tunnenkaan. Enkä pelkästään pääni sisällä.

Kiitos teille kommenteista ja lukemisesta, tämä oli (enimmäkseen) ilo. Palataan joskus, viettäkää ihana joulu!

23. luukku: Tavallinen aurinko ja outo rotta, osa 2


”Yksi poika taitaa olla kiinnostunut musta.”

Lilli halusi kertoa asiasta jollekin, ja se ainut joku, oli hänen paras ystävänsä Leeni.

”Uuh, onko söpö? Joku sun luokalla? Tykkäätkö sä siitä?”

Leenin vastaus tuli noin puolessa sekunnissa. Lilli puraisi miettivästi huultaan ja katsoi välähtelevää kursoria kännykän ruudulla.

”Ei oikeestaan. Ei. Ja en tiedä.”

”Tää vaikuttaa nyt pikkaisen hämärältä, alahan selittää paremmin!”

”Se asuu mun naapurissa, jeesas mua yhdessä jutussa ja nyt sitä on näkynyt aika usein tuossa pihassa. Se oli eilen meillä.”

”Poika! Teillä! Iiks!!! No, onko se söpö?”

Lilli muisteli Lukaa. Oliko tämä söpö? Ei, sitä sanaa ei voinut käyttää Lukasta. Hän ei myöskään ollut komea, ei kyllä rumakaan, eikä tavallinen. Leeni hoputti jälleen vastaamaan.

”Ei se söpö oo, mutta kyllä siinä jotain on”

”Mitä? ÄLÄ OLE NOIN MYSTINEN!”

Lilli huokasi. Kuinka selittää jotain sellaista, mitä ei itsekään osannut määritellä?

”Sillä on musta tukka, siniset, isot silmät. Ei söpö tai komea tai mitään sellaista, mutta ei rumakaan. 
Tai tavallinen. Ja vähän sellainen arvaamattoman, vaarallisen oloinen”

”Tumma ja vaarallinen. Ei kuulosta pahalle.”

Lilli hymähti. Leeni oli aina niin yltiöromanttinen.

”Mutta en mä siihen ole ihastunut. Mä vaan halusin kertoa sulle, kun ei kukaan ole aikaisemmin ole ollut musta kiinnostunut”

Hän palautti Leenin maanpinnalle.

”Olihan Simo ihan rakastunut suhun.”

”Tästä oli vain sun havainnot”

”No, kerro nyt sitten vielä jotain tästä tyypistä. ”

Lilli huokaisi. Kertominen alkoi vähän kaduttaa, mutta toisaalta hän halusi, että oli joku jonka kanssa spekuloida asiaa.

”Sen nimi on Luka ja se on vähän outo. Ei puhu. Jos kysyy niin vastaa yhdellä sanalla. Kotona sillä on jotain ongelmaa. Meinaa lopettaa koulun kesken. ”

”Kuulostapa ihanalta tapaukselta…”

Lilli rypisti ärsyyntyneenä otsaansa. Leeni oli tajunnut väärin.

”On siinä hyvääkin”

Lilli vastasi, mutta tajusi samalla, ettei voisi kertoa mitä, koska Leeni ei tiennyt siitä tapauksesta mitään. Eikä saisikaan tietää.

”Ootkohan sä sittenkin ihan pikkuisen kiinnostunut siitä?”

”EN”

Lilli vastasi heti, asia ei ollut niin. Leeni nyt ei yhtään tajunnut.

”Luka ja Lilli ne yhteen soppii…”

”Oot ärsyttävä. Mä kerroin vain, koska halusin vähän… No, en mä tiedä. Apua? Mitä mä teen Lukan kanssa?”

”Ai mitä teet? Jos oot kiinnostunut siitä, vihjaile vähän asiasta, jos et, niin älä nyt ainakaan anna sen ymmärtää mitään enempää.”

Lilli olisi toivonut vähän monimutkaisempaa vastausta, tyyliin ”jos et ole kiinnostunut Lukasta, mutta haluat kuitenkin joskus jutella sen kanssa ja samalla kohottaa itsetuntoasi sen ihailulla, niin on ihan okei joskus vielä kutsua se teille, kun sillä on tilanne päällä omassa kodissa”. Tai jotain. Olipas tämä hankalaa.

”No joo, täytyy katsella. Mun täytyy nyt alkaa harjoitella soittoläksyjä.”

Lilli laski puhelimen pöydälle ja istui pitkään vaan tuijottamassa viuluaan. Olisi pitänyt soittaa, mutta mieli vielä askarteli äskeisen keskustelun parissa. Kun ei hän ollut Lukasta sillä tavalla kiinnostunut. Jos joku tapa olikin, niin se oli vain huolehtiminen naapurista, jolla ei selvästi ollut kotona kaikki kunnossa.

Lillin käsitys sai vahvistuksen, kun he eräänä iltana tulivat äidin kanssa myöhään kotiin. He olivat olleet sinfoniaorkesterin konsertissa, ja Lilli pystyi vain hymyilemään kaiken sen musiikillisen ilotulituksen jälkeen. He kävelivät käsikynkkää oikopolkua. Lilli ei uskaltanut vieläkään kulkea siellä yksin, mutta äidin kanssa ei tarvinnut pelätä.

He pääsivät juuri parkkipaikalle, kun pihaan ajoi poliisien maija.
- Mitähän täällä tapahtuu? äiti kysyi uteliaana.
Se selvisi hetkeä myöhemmin, kun poliisit avasivat auton takaoven ja alkoivat auttaa erittäin humalaista Lukaa ulos autosta.
- Koetahan poika ryhdistäytyä, poliisi sanoi, eikä Lilli ollut varma tarkoittiko hän sitä hetkeä vai elämää yleensä. Kummin vain, Luka sai hetkeksi päänsä kohotettua ja katsoi vahingossa suoraan Lilliä. Mitään tunnistamiseen viittaavaa ei näkynyt, vaan pää keikahti takaisin alas.

Poliisit lähtivät ohjaamaan Lukaa sisälle ja Lilli jatkoi äitinsä kanssa matkaa.
- Tunsitko sinä häntä?
- Joskus nähnyt pihalla, Lilli vastasi vältellen.
- Minä luulin, että tämä on hyvää ja turvallista seutua.
Lilli ei alkanut kinaamaan. Seudusta ei tehnyt huonoa sen, että teini tuotiin kännissä kotiin. Tai turvattomaksi, että täällä kävi poliisi. Vaara kun saattoi vaania ihan tuossa oikopolulla. Lilli värähti ja ohjasi päättäväisesti ajatuksensa muualle.

Tapahtuiko tätä siis usein? Että Luka tuotiin kännissä kotiin poliisien toimesta? Ehkä Leeni oli oikeassa sarkasmissaan, Luka todella vaikutti entistä ihanammalta tapaukselta.

Tuon illan jälkeen Lukaa ei näkynytkään. Lilli oli ehtinyt jo tottua pojan hahmoon jossain pihalla, mutta nyt häntä ei näkynyt missään, vaikka Lilli alkoi vapaaehtoisesti iltaisin viedä roskia ja biojätteitä ulos, tietysti molemmat eri reissuilla. Lähestyvä joulu alkoi kuitenkin viedä Lillin huomion, piti keksiä lahjat, kirjoittaa kortit ja koristella koti. Äiti oli uutena työntekijänä nakitettu joulun kaikkiin työvuoroihin, aaton ja joulupäivän illan ja tapaninpäivän aamun. Äiti oli ehdottanut Lillille, että hän voisi kyllä lähteä mummon ja papan luo viettämään sukujoulua, mutta Lilli halusi olla kotona äidin kanssa. Saisipahan rauhassa lusmuilla kotona syömässä suklaata ja lukemassa kirjoja.

***

Luka väisti ostoskeskuksen käytävillä kiertelevää joulupukkia jo kolmannen kerran. Joulumieltä häneltä ei löytynyt, ja Luka vain toivoi, että koko vitun juhlapyhä olisi äkkiä ohi. Kaikki paikat olisivat kiinni, kukaan ei liikkuisi missään ja hänen yksinäisyytensä vaan korostuisi.

Luka oli kutsuttu äidin luo syömään ja katsomaan joulupukkia, hän harkitsi skippaavansa koko näytelmän. No, Oonaa ja Oskaria olisi kiva nähdä, mutta näiden isää ei, ja se todennäköisesti ratkaisisi asian. Äiti oli ihan sama.

Hän istahti penkille ja jäi katsomaan ohi kulkevaa, jo laantuvaa, ihmisvirtaa. Paikka olisi auki vielä reilun tunnin ja sitten hänen pitäisi keksiä uusi osoite. Tai voisi varmaan lähteä jo kotiin. Ukko olisi kunnossa, koska aamulla olisi töitä ja hän pääsisi rauhassa nukkumaan. Ja ilta olisi jo niin pitkällä, ettei olisi vaaraa törmätä Lilliin.

Niin, hän ei ollut vielä kerännyt tarpeeksi rohkeutta kohdata Lilliä. Ei sen jälkeen, kun tyttö oli nähnyt kuinka häntä tuotiin poliisien toimesta kotiin. Luka häpesi kovin harvoja tekoja elämässään, mutta se olisi saanut jäädä kokematta. Tai oikeastaan asiassa häiritsi vain se, että Lilli oli nähnyt.

He olivat poikien kanssa heittäneet yhden tilauskeikan ja juhlineet sen onnistumista tienatuilla masseilla. Luka ei ollut alaikäisenä päässyt edes siihen ostarin räkälään ja ulkopuolelle jääneenä tehnyt sen virheen, että oli hortoillut partion eteen.  Kyyti ei ollut uutta, eikä ilmoitus sossuun, eikä varsinkaan isän lämminhenkinen kotiintulotoivotus, kun kytät olivat soittaneet ovikelloa. Mutta että Lilli oli sattunut paikalle juuri siinä minuutin aikaikkunassa, jona hän oli ollut näkyvissä… Luka ei ollut ihan varma, että oliko parempi että hän muisti tapauksen vai ei. Puistatti kyllä ajatus, että hän ei olisi sitä muistanut ja mennyt ehkä juttelemaan Lillille kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Niin, hän oli ennen tuota episodia alkanut harkita sitä. Vaikka hän oli tiennyt heidän eroavaisuutensa, Luka oli silti elätellyt toiveita. Mutta nyt. No, mitään toiveita ei ainakaan ollut. Eiköhän hän onnistuisi vältellä Lilliä siihen asti, kun ukko heittäisi hänet pellolle. Eli ensi syksynä, kun lapsilisien tulo loppuisi.

Luka huokaisi ja vaihtoi asentoa, ei löytänyt mieleistään ja päätti lähteä tupakalle.

***

Lilli lusikoi tyytyväisenä piparkakkujäädykkeen lautaselta loppuun ja huokaisi.
- Voisitko kierittää mut sohvalle päikkäreille?
- Onneksi on leggingsit, niin saa syödä vapaasti. Farkuista olisi revennyt jo vetoketju irti, äiti ähkäisi yhtä täynnä.

He olivat ostaneet viiden kilon kinkun, tehneet yhdessä kaikki laatikot. Perunalaatikon kanssa vähän vetäneet mutkia suoriksi siirapilla, koska imellyttäminen onnistui vain mummolta. Rosollin ja sienisalaatin lisäksi oli vielä graavilohta, saaristolaisleipää ja jälkkäriksi piparkakkujäädyke.
- Siivotaan pöytä, ollaan vartti pitkänään ja aukaistaan lahjat?
Lilli hyväksyi äidin ehdotuksen ja alkoi lastata kylmiä aineksia takaisin jääkaappiin.

Ruokalevon jälkeen oli aika käydä pakettien kimppuun. Ei siinä samanlaista hohtoa ollut kuin muksuna, mutta mielellään Lilli katsoi mitä hän oli muilta saanut. Mummolta tuli tietysti villasukat, kuten joka joulu, ja niiden sisällä oli papalta viidenkymmenen euron seteli ja Fazerin sininen suklaalevy, enon perheeltä tuli lahjakortti H&M:lle, Leeniltä nuortenkirjapokkari, jota Lilli ei ollut lukenut, kummeilta rahaa ja nuottikorvikset ja äidiltä tuli se uusi kännykkä, jota Lilli oli hetken toivonut.
- Kiitos, oot aika hyvä äiti, Lilli virnisti paketin aukaistuaan.
- iPhonella olisin maailman paras?
- Kannattaa ensi vuonna kokeilla.
Äiti hymyili päätään pudistellen ja aukaisi omat lahjansa. Hänen pakettisaaliinsa oli vähän vähemmän kuin Lillillä ja selvästi mieluisin tyttäreltä saatu uusi kahvimuki työpaikalle. Tekstinä oli: ”The only Boss I listen to is a singer from New Jersey”.
- Tuleeko duunissa sanomista?
- Ei kai se harppu edes osaa näin hyvin englantia. Tämä on hieno kiitos, äiti hehkutti.
Lilli vain tyytyi hymyilemään. Äiti olisi ollut yhtä onnellinen ja otettu, vaikka hän olisi hankkinut hänelle askillisen tulitikkuja.

Hetken he tunnelmoivat kuusen valoissa, mutta sitten äidin oli lähdettävä töihin.
- Tuun joskus kymmenen maissa, hän sanoi ovella.
- Hyvää joulua! Lilli toivotti ja sai saman toivotuksen vastauksena.
Oven kolahdettua kiinni, Lilli tarttui Leenin antamaan pokkariin ja kallistui sohvalle. Ainut liike seuraavina tunteina oli sivujen kääntäminen ja välillä suklaan napsiminen konvehtirasiasta.

Joskus illasta suklaan syöminen oli ylittänyt kriittisen pisteen, ja Lilli voi huonosti. Hän nousi huokaisten ylös ja käveli jääkaapille. Makean ja suolaisen tasapaino oli järkkynyt, ja hän kokeili korjata sitä ottamalla pari siivua graavilohta. Olo helpottui vähän, ja Lilli otti vielä lasillisen vettä. Hän käveli ikkunaan huokailemaan oloaan ja valpastui, kun näki kaidan hahmon nojaamassa mattotelineeseen.

Lilli vilkaisi kelloa, vartin yli kuusi. Tilanne taas päällä vai oliko Luka vain tupakalla? Se selviäisi kohta, roskat pitäisikin viedä. Lilli nappasi puolityhjän roskiksen mukaansa ja varmisti ovella, että avain oli varmasti housujen taskussa. Hän ravasi portaat nopeasti alas ja toivoi, että Luka ei olisi ehtinyt karata mihinkään. Jännitys ei varsinaisesti hävinnyt mihinkään, kun hän alaovella huomasi pojan edelleen tutulla paikalla.

Ihan muina tyttöinä Lilli lähti astelemaan pihan poikki kohti roskiksia, saattoi vähän korjata reittiään lähemmäksi mattotelinettä.

Tietysti Luka huomasi hänet, eikä hän päässyt yllättämään poikaa. Lilliä hermostutti kulkea Lukan katseen saattelemana, mutta nyt ei voinut enää perääntyä. Hän pysähtyi, nielaisi hermostuneena ja toivotti:
- Hyvää joulua!

Luka ei sanonut mitään, imaisi vaan tupakkaansa uudelleen. Lilli nolostui. Mitä hän oli kuvitellut? No ainakin sen, että Luka sanoisi hänelle jotain, jos hän aloittaisi jutustelun.
- Eikö se ole hyvä? Lilli kysyi ja yllätti itsensäkin riidanhaluisella äänellä.
- Paras ikinä, Luka sanoi niin matalasti, että Lilli tuskin kuuli.
Ja vaikka se oli ivallisesti sanottu ja tarkoitus oli nolata Lilli, hänen äskeinen äksyilynsä vaihtui hetkessä sääliin.
- Oletko sä tänään syönyt?
- Kui?
- Lähde meille, saat olla lämpimässä ja syödäksesi, meillä on ruokaa ihan liikaa, Lilli houkutteli.
Luka pysyi vaiti ja mitä ilmeettömämpi tämä oli, sitä innokkaammin Lilli häntä houkutteli.
- Äiti ei ole kotona, jos sä sitä pelkäät.
- Mä en pelkää ketään, mutta sun kannattaisi. Pikkurikollisen kanssa kaksin lukkojen takana.
Luka puhui ja nousi äkisti täyteen pituuteensa, tuli ihan likelle Lilliä.
- Et sä mulle mitään tekisi, Lilli napautti.
Hän ei tajunnut mikä Lukaa riivasi. Hän oli ollut ystävällinen ja nyt Luka uhkaili häntä kuin jossain halvassa mafiaelokuvassa.
- Enkö? 
Ääni oli kovin matala ja oikeasti jopa uhkaava.
- Et ainakaan mitään sellaista mitä mä en itsekään haluaisi.
Lilli vaikeni nolona. Hän ei ollut ihan varma pitivätkö hänen sanansa paikkaansa, mutta yllättävän helposti ne olivat tulleet ulos. Ja jos Luka äsken oli ollut uhkaava, nyt hän oli muuttunut punaiseksi ja palannut puolittain istumaan telineelle.
- Jätä mut rauhaan, Luka mutisi.
- Niin mun varmaan pitäisi, mutta musta vähän tuntuu, että liian moni on jättänyt sut vaan rauhaan. Ala tulla sisälle ja syömään. Nyt Lilli käskytti, ilmeisesti Lukaa tehokkaammin, sillä poika nousi ja lähti kävelemään heidän alaoveaan kohti.
- Sulla on edelleen roskapussi mukana, hän huomautti kuivasti, kun ovi lähestyi.
- Ei ole enää, Lilli sanoi ja pudotti pussin huolettomasti alaoven viereen, kun aukaisi oven. Hän piti pokkansa, vaikka tunsi teosta valtavaa syyllisyyttä. Hänen pitäisi käydä korjaamassa roskis pois heti kun Luka olisi lähtenyt.

Lilli luotsasi Lukan keittiönpöydän ääreen istumaan ja otti lautasen.
- Syötkö kaikkia laatikoita?
Luka nyökkäsi ja Lilli nosti kauhallisen joka lajia lautaselle ja lykkäsi astian mikroon.
- Juotko maitoa?
Nyökkäystä seurasi maitolasi Lukan eteen.
- Haluutko saaristolaisleipää?
- Mitä se on?
- Eli haluat, Lilli päätti Lukan puolesta.
Mikro piippasi, ja Lilli nosti lautasen pois, laatikot höyrysivät lupaavasti.
- Rosollia? Sienisalaattia? Kinkku? Graavilohta?
- Ei mitään sieniä, Luka kauhistui.
Lilli loi häneen epäuskoisen silmäyksen. Oli hän pojan makua epäillyt jo aiemmin, mutta sienistä pitämättömyys vain vahvisti Lillin oletuksia.
Lilli nosti lautasen Lukan eteen ja otti itselleen kinkkuvoileivän, noin niin kuin seuran vuoksi. Ja että hänen käsillään ja suullaan olisi jotain tekemistä. Lillistä tuntui äskeisen jälkeen, että he olivat palanneet lähtöruutuakin kauemmas.

Luka ärsytti häntä jo valmiiksi, ja ilmeisesti hänkään ei ollut tällä hetkellä pojan suosikkityyppejä, joten Lilli päätti vähän hänkiä muurahaispesää.
- Mikä se poliisijuttu oli?
Se huono puoli Lukassa oli, että kun tämän normaali ilme oli ilmeettömyys, niin ei voinut päätellä yhtään mitään, mitä hänen sanansa olivat tähän vaikuttaneet. Ilmeetön ilme ei siis värähtänytkään.
- Paljon kuuluu sulle.
- Mikä juttu teillä on isäs kanssa? Lyökö se sua?
- Ei se enää uskalla.
Lukan sanat saivat Lillin myötätunnon kohoamaan ihan uudelle tasolle, mutta nyt ei ollut säälin tai paapomisen aika.
- No miksi sä et sitten voi olla kotona? Mikä tilanne siellä on päällä?
- Mikä kuulustelu tää on? Luka tiuskaisi ja jatkoi syömistä sellaisella vauhdilla, että Lilli otaksui, että tämän edellisestä ateriasta oli aikaa.
- Yritän vaan tutustua suhun.
- Miksi?
- No sitä mä tässä just yritän itelleni selvittää. Kun sä et ole mitenkään mukava, sun elämäntapa on pikkaisen jännä, kotona isoja ongelmia, sä et puhu. Ja ihan kaiken järjen mukaan mun pitäisi kiertää sut tosi kaukaa.
- Miksi et kierrä?
- En mä tiedä, Lilli tuhahti turhautuneena.
Pöytään laskeutui näennäinen hiljaisuus. Kumpikaan ei puhunut, mutta yritti kyllä saada katseellaan toisen hajoamaan.

Lukan lautanen tyhjentyi ja Lilli nousi valmistamaan samanlaisen annoksen kuin ensimmäinen oli ollut.
- En mä nyt noin paljoa jaksa, Luka sanoi hiljaa.
- Syöt minkä jaksat, Lilli napautti ja istui takaisin paikalleen. Kinkkuleipä oli edelleen pöydällä koskematon, ja nyt hän jo kävi sen verran isoilla kierroksilla, ettei saisi alas palaakaan.
- Miksi sä et ole sun äidin luona?
- Lopeta jo, Luka ärähti.
- Eikö sun äidistä saa puhua vai rassaako sua se, että mä ylipäätään olen susta kiinnostunut? Tai siis sun elämästä, Lillin nopea korjaus ei ollut tarpeeksi nopea.
Luka laski haarukan lautaselle hitaasti ja nousi ylös.
- Minne sä nyt? Lilli kysyi.
- Pois, Luka sanoi ja lähti kohti eteistä.
- Miksi? Lilli kysyi kiiruhtaen Lukan jälkeen.
- Toisen meistä on oltava viisaampi, Luka sanoi ja veti takin niskaansa.
Lilli hyökkäsi oven eteen estämään pojan lähdön. Hänellä ei ollut aikaa pysähtyä miettimään mitä hän teki, jos olisi ollut, hän olisi lyönyt itseään ja kysynyt, että mitä helvettiä. Hänhän ei ollut Lukasta kiinnostunut. Tämä oli ehkä vain jotain säälinsekaista huolenpitoa.
- Väistä, Luka sanoi ja katsoi ohi Lillistä.
- Ei sun tartte mennä. Mä lupaan olla hiljaa.
Luka pysyi paikoillaan.
- Sori, mä en olisi saanut kysellä sun asioista. Mä vaan niin säälin sua.
Se herätti Lukan. Hän astui niin lähelle Lilliä, että heidän jalkansa hipoivat toisiaan. Lilli ei päässyt karkuun, sillä hän nojasi jo ovea vasten.
- Mä en tarvitse sun sääliäsi, Luka sihahti vihaisena.
Lilli tajusi loukanneensa Lukaa pahemman kerran. Kuinka ihmeessä hän saattoi olla niin köpö? Onneksi kyseessä oli vain Luka. Miten pahasti hän olisi onnistunut itsensä nolaamaan, jos kyseessä olisi ollut joku suurempikin ihastus? Niin kuin esimerkiksi Akseli edellisestä koulusta.
- En mä sitä ihan niin tarkoittanut, hän kuiskasi.
Sanoilla ei ollut vaikutusta Lukaan, joka näytti edelleen raivostuneelta. Hätäpäissään Lilli nosti kätensä Lukan rinnalle. Ehkä saadakseen itse tilaa, ehkä rauhoittaakseen Lukaa.

Kosketus ei kuitenkaan rauhoittanut tilannetta. Päinvastoin. Lukan viileisiin silmiin syttyi hehku. Lilli tajusi seisoneensa heikoilla jäillä, jotka nyt murtuivat hänen allaan. Luka otti Lillin pään käsiensä väliin, katsoi häntä hetken suoraan silmiin. Lilli tajusi vasta myöhemmin sen olleen hänen tilaisuutensa perääntyä, mutta sillä hetkellä hän oli ihan kaikilla tavoilla Lukan otteessa eikä uskaltanut edes hengittää.

Luka siis jatkoi. Tuli vielä vähän lähemmäksi, asetti huulensa Lillin huulille ja aloitti hitaan suudelman.

Lillihän ei ollut aikaisemmin ollut ihastunut, tai edes kiinnostunut Lukasta, mutta sen suudelman myötä hänestä tuli molempia. Tai ehkä heidän välillään vallinnut vetovoima muuttui kosketuksen myötä tunnistettavaksi.

Lilli nosti kätensä Lukan niskaan, halusi päästä vieläkin lähemmäksi.

***

Yhdellä suudelmalla Lukan päässä vallinneet äänet oli saatu hiljaiseksi. Mitä sitten, että hän ei olisi kyllin hyvä Lillille? Mitä sitten, että olisi ehdottomasti viisainta pysyä kaukana tytöstä? Merkitystä oli vain sillä, että hän seisoi suutelemassa Lilliä, että tämä veti häntä vielä lähemmäksi ja pian seisoi Lukan lisäksi jotain muutakin.

Lilli oli niin perhanan suloinen ja täydellinen. Määrätietoisesti, vaikkakin halun sumentamin ajatuksin, Luka alkoi käsillään tutkia Lillin vartaloa. Kämmeneen sopiva rinta, kova kylki, loiva lantion kaari ja pehmeä peppu. Luka kuitenkin janosi ihoa käsiensä alle ja etsi reitin Lillin paidan alle. Hän ehti saamaan rintaliivien alaosan pitsin sormiensa alle, kun Lilli riuhtaisi suunsa irti hänen suustaan.
- Ei, hän huokasi.
Luka ei kuullut tai välittänyt. Hän suuteli Lillin kaulaa ja sai pitsin peittämän rinnan kokonaan kätensä alle.
- Ei! Kuuletko? Lopeta, Lilli huudahti ja tönäisi häntä kauemmaksi.
Luka havahtui transsin kaltaisesta olotilasta. Ja Lillin kämmenien iskun vauhdittamana veti kätensä pois paidan alta. Enää hän näki vain Lillin silmissä paistavan järkytyksen ja sitten häntä vietiin.

Lilli väisti, kun hän tarttui oven lukkoon ja oli hetkessä portaikossa. Ihan hetken hän oli luullut… Mutta ei, tietenkään ei. Lilli ei halunnut häntä. Ehkä tämä oli pelannut vain jotain peliä. Luka ei olisi halunnut edes ajatella koko asiaa, mutta nyt ajatuksia ei suitsittu millään.

Hänet oli taas torjuttu. Jokohan hän nyt alkaisi uskoa, että hän oli elämässä ylijäämätavaraa, jota kukaan ei halunnut? Luka nielaisi, sen uskominen ei äskeisen jälkeen olisi edes vaikeaa.
Luka astui ulos alaovesta, näki Lillin pudottaman roskiksen ja potkaisi pussia niin kovaa kuin lähti. Hän potki pussia mennessään, tunsi syvää tyydytystä, kun sai siihen reikiä ja näki kuinka sieltä alkoi tippua jogurttipurkin kansia ja mytättyjä nenäliinoja.

Potkittuaan pussin riekaleiksi, Luka lähti kävelemään. Jouluaattona tuskin mikään paikka oli auki, mutta tänään hänen täytyi saada pää sekaisin, keinolla millä tahansa.

***

Lilli käpertyi sohvan nurkkaan huovan alle, kurotti suklaakonvehdin suuhunsa ja antoi sen sulaa hitaasti kielensä päälle. Varmoja asioita olivat ainakin ne, että häntä oli suudeltu tavalla, jolla ei ikinä aiemmin, tunnelma oli mennyt vähän liian kiihkeäksi Lillin makuun, hän oli muistanut sen päällekarkauksen ja mennyt paniikkiin ja sitten Luka oli lähtenyt.

Ei oli tietenkin ei, mutta olisi Lilli halunnut selittää Lukalle, miksi oli halunnut lopettaa. Tai no, edes hidastaa. Okei, ehkä lopettaminen oli oikeampi, koska ei hän halunnut ensimmäisen kertansa olevan pano vasten eteisen ovea pojan kanssa, joka oli vain hetki aiemmin ollut ärsyttävä mysteeri.

Luka oli edelleen ärsyttävä mysteeri, Lilli lisäsi mielessään. Mutta nyt hän halusi päästä selville tämän mielenliikkeistä. Lilli huokasi ja otti lisää suklaata.

Hän puhuisi huomenna Lukalle, ja sitten he voisivat taas vähän pussailla. Lilli ei voinut sille mitään, että häntä alkoi hymyilyttää. Ja Luka oli syy, kuka olisi uskonut?

Mutta Lilli ei päässyt puhumaan Lukan kanssa seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavana, eikä… Päivät kuluivat, Lilli partioi ikkunassa tai pihalla, mutta Lukasta ei näkynyt jälkeäkään. Mihin Luka oli mennyt? Välttelikö tämä vain häntä vai oliko jotain sattunut?

Lillin kasvava huoli vaihtui raivoksi, kun hän näki Lukan kaupungilla. He olivat äidin kanssa alennusmyynneillä, Lilli oli suostunut keikkaan todella vastahankaisesti ja vaatinut ostoskierroksesta vastineeksi kierroksen siinä ihanassa nepalilaisessa ravintolassa.

Äiti tutki alerekkiä Seppälän ulko-ovella, kun Lilli huomasi Lukan maleksivan poikaporukan mukana ohi. Lilli vilkaisi äitiään ja lähti perään.
- Luka, Lilli haukahti.
Kaikki muut pojat paitsi se nimellä kutsuttu kääntyivät katsomaan.
- No jopas. Onpas täällä jotain pientä ja söpöä, yksi pojista lässytti.
Lilli ei edes vilkaissut mokomaa idioottia, vaan aikoi katseellaan polttaa reiän Lukan takaraivoon.
- Luka, hän toisti kovemmalla äänellä.
Ei reaktiota.
- Jos Lukaa ei kiinnosta, niin sä voit huutaa myös mun nimee. Se on Karri.
- Turpa kiinni, Luka ärähti ja kääntyi nyt jo Karrin puoleen, mutta ei vieläkään katsonut Lilliä.
- Me voidaan puhua kahdestaan, tai sitten mä voin sanoa sanottavani tässä noiden kuullen, Lilli bluffasi.
Onnistuneesti, sillä Luka mutisi jotain, jolla sai pojat jatkamaan matkaansa.

Ilo oli kuitenkin ennen aikainen, sillä lauman hävittyä näkyvistä Luka lähti vastakkaiseen suuntaan. Käveli Lillin ohi edes vilkaisematta häneen. Tämä sai Lillin kimmastumaan täysin, hän lähti Lukan perään, töni edetessään liian hitaasti kulkevia mammoja ja päälle tulevia vanhuksia.
- Luka, hän huudahti, mutta poika ei pysähtynyt.
Lilli juoksi Lukan kiinni ulko-ovilla, mutta määrätietoisesti Luka marssi ulos.
- Luka, Lilli toisti ja kun ei vieläkään saanut vastausta, nappasi pojan käsivarresta kiinni.
- Pysähdy nyt, mulla on asiaa.
Luka ravisti itseään kuin koira kirpun ärsyttämänä, mutta Lilli piti kiinni. Lopulta Lukan hermo petti ja hän pysähtyi.
- Päästä irti, hän sanoi uhkaavasti.
Lilli kelasi vaihtoehdot. Päästä irti: Luka häipyisi saman tien horisonttiin. Pidä kiinni: ota vastaan Lukan viha. Edelleenkään hän ei uskonut, että Luka voisi satuttaa häntä. Ainakaan lyömällä.
- Mä haluan vaan jutella sun kanssa. Miksi sä hävisit silloin aattoiltana? Lilli kysyi kiireesti.
Oli parempi mennä suoraan asiaan, kun Luka näytti tuolta. Kulmakarvat melkein koskettivat toisiaan ja tämä hengitti näkyvästi.
- Ai miksi? Sä sanoit ei, Luka tiuskaisi.
- Niin sanoinkin, en mä ollut valmis menemään niin pitkälle sun kanssa. Ja sitten kun sä et heti lopettanut, niin mulle muistui mieleen se yksi juttu ja mä menin paniikkiin.
Lillin selitys ei ilmeisesti kunnolla uponnut Lukan paksuun kalloon.
- Mä sanoin ei tilanteelle, en sulle.
- No virhe se oli joka tapauksessa, Luka tuhahti.
Ja sieltä se isku tuli. Lilli hengähti syvään, vaikka se sattui, ja nousi ylös kanveesista. Sillä hän oli melko varma, että jos nyt päästäisi irti, uutta tilaisuutta ei ihan heti tulisi.

- Ai. No mulle se oli elämäni paras suudelma. Harmi, että se ei ollut molemminpuolista.
Lilli oli pikkumainen, mutta hän nautti kuinka selvästi hänen heittonsa upposi Lukaan. Kerrankin poika oli helposti tulkittavissa.
- Ja mähän olen vain tällainen normaalia elämää elävä tyttö, jonka harrastukset on niinkin villejä kuin viulunsoitto ja lukeminen. Joka ei ole millään tavalla kovis, vaan vähän ylihuolehtivainen. Joka ei ole koskaan ollut kännissä, eikä edes maistanut tupakkaa. Jota kiinnostaa opiskelu. Onhan näitä eroja meissä, kyllä mä tajuan, miksi sua ei kiinnosta, Lilli huokaisi ja päästi otteensa irti.
Uhkapeli kannatti, sillä Luka ei karannut minnekään.
- Mitä sä selität? Ne virheet on kaikki mussa, mä pilaan kaiken, et sä, hän sanoi ja katsoi ensimmäistä kertaa Lilliä.
Lilli toivoi, että nyt olisi ollut se hetki, että hän olisi voinut vapaasti halata Lukaa, sillä tämä näytti olevan todella halauksen tarpeessa.
- Sä et ole pilannut mitään. Eikä sussa mitään kovin pahoja virheitä voi olla, koska mä olen edelleen tässä.
- Ihan oikeesti. Ajattelisit itseäsi.
- Vaikea ajatella, kun mietin vaan sua.
Luka punastui ja yritti vielä kerran selittää, miksi Lillin pitäisi peruuttaa.
- Mä olen tehnyt rikoksia, mä olen ollut poliisin ja sossun kanssa tekemisissä ihan liian usein.
- Noi on menneisyyttä, eikä määritä mitenkään sua just nyt, vielä vähemmän sun tulevaisuutta.
- Mä olen tyhmä, laiska, ajattelematon, mun perhe on helvetistä…
- Mä en osaa matikkaa yhtään, mä luen liikaa, enkä laita astioita heti koneeseen, mä tykkään välillä lintsata liikunnan tunneilta, joskus salaa kuuntelen Justin Bieberiä,  mä en ole koskaan tavannut mun isääni…
- Mitä sitten? Luka kysyi.
- No ajattelin nyt luetella huonoja puoliani, kun säkin aloit haukkua itseäsi.
- Ei meidän huonoja puolia voi verrata mitenkään, Luka kiisti.

Inttäminen ei veisi puusta pitkään, Lilli tajusi. Luka pitäisi nyt vain saada tajuamaan, että hän kelpaisi Lillille juuri sellaisena.
- Suutele mua, Lilli käski.
- Häh?
- Mä en jaksa enää kuunnella sun alemmuuskomplekseja. Ne setvitään sitten myöhemmin, mutta nyt suutele mua.
Luka kallisti päätään, ja ensimmäistä kertaa Lilli näki kuinka pojan silmät nauroivat. Ja se oli ehkä kauneinta, mitä hän oli ikinä nähnyt.
- Sä olet aika kova käskyttämään, hän sanoi.
- Pakko olla, ei sun kanssas muuten pärjää.
- Mun kanssa?
- Sun kanssa, nyt ja huomenna. Ala nyt pussata tai kumarru edes vähän.
Luka kumartui ja aivan kuin Lilli olisi nähnyt hymyn tämän huulilla. Mutta sitten ne huulet olivatkin jo hänen omiaan vasten ja Lilli sulki silmänsä.

Useampikin toivoi novellia teemalla "paha poika rakastuu kilttiin tyttöön". Tällainen tästä tuli. Lupaan, että seuraavan kerran kun novellissa joku pitää pelastaa, niin nainen saa kyllä auttaa miehen pulasta. Viittaan siis tämänkin tarinan alkuun, joka on ennenkin minulta nähty. Luka ja Lilli olivat ihan suht helppoja kirjoittaa, mutta otsikointi oli ihan hemmetin vaikeeta. Pyörittelin kaikenmaailman houkutuksia ja vaaroja mielessäni ja ajan lähestyessä loppuaan päädyin tähän. No, poikkeaa ainakin linjasta.

Hei, jouluaatto! Yritän saada viimeisen luukun blogiin tänään... Tai sitten viimeistään ensi yönä... Mutta oikein hyvää joulua teille kaikille!

24. luukku 

tiistai 22. joulukuuta 2015

22. luukku: Tavallinen aurinko ja outo rotta, osa 1


Lilli puristi viulukoteloa tiukemmin kädessään ja kiiruhti askeleitaan. Matka pysäkiltä kotiin ei ollut kovin pitkä, mutta jokainen metri oli liikaa, kun oli yksin, peloissaan ja pimeässä. Maalla hän ollut ikinä pelännyt, oli kello ollut kuinka paljon tahansa tai pimeää kuin säkissä. Siellä tunsi kaikki ihmiset, eikä tarvinnut varoa jokaista kuten täällä kaupungissa.

Jäätyneet lehdet rapisivat askelten alla, kylmä nipisteli poskia, mutta lunta ei ollut vielä satanut. Valkeus helpottaisi kyllä tätä marraskuun pimeyttä, mutta vielä lumisateet eivät olleet yltäneet näin etelään. Lilli vaihtoi viulukotelon toiseen käteensä ja näki jo helpotuksekseen puiden välistä kerrostalojen valot. Edessä olisi vielä sata metriä tätä hämärää, satunnainen himmeä valopylväs siellä täällä, ulkoilureittiä, yksi jyrkkä mutka ja sen jälkeen pienen ojan yli heidän talonsa parkkipaikalle. Lilli kuuli rapsahduksen takanaan, hän ehti vain valpastua entisestään, kun joku jo tarttui kiinni hänen käteensä. Lilli huudahti, ja päällekarkaaja riuhtaisi hänet itseään vasten ja alkoi raahata kohti polun reunan pimeyttä. Lilli kirkui ja potki, mutta muuta hän ei isommalleen mahtanut. Miehen käsi iskeytyi hänen suulleen, ja Lillistä kuului enää paniikinsekaista vinkumista. Ei mitään sellaista, joka houkuttelisi auttajia paikalle.
Maa oli kylmää ja kovaa, kun Lilliltä kampattiin jalat alta. Viulukotelo lensi pimeyteen. Mies oli hetkessä hänen päällään, mutta joutui hetkeksi irrottamaan kätensä tytön suulta.
- Apua, Lilli huusi niin kovaa kuin pystyi.
- Turpa kiinni, hyökkääjä ärähti ja löi Lilliä kämmenellä poskelle.
Se oli ensimmäinen kerta kun Lilliä oli ikinä lyöty ja kipu oli järkytys. Mutta se kipu olisi pientä tulevaan kipuun verrattuna, Lilli tiesi sen, eikä välittänyt lyönnistä. Hän jatkoi huutamista, kunnes kämmen taas iskettiin hänen suulleen. Hän kiemurteli ja potki, vaikka mies oli niin iso ja painava ja oli päättäväisesti nykinyt hänen toppatakkinsa ylöspäin. Niin että kylmä maa turrutti hetkessä paljaan alaselän.

Mies sai Lillin housujen napin ja vetoketjun auki, mutta pillifarkut olivat niin tiukat, että tämä ei saanut niitä yhdellä kädellä liikkumaan minnekään. Hän alkoi riuhtoa farkkuja alas molemmin käsin, ja Lilli pääsi huutamaan apua ja lopulta ihan vain kiljumaan kauhusta.
- Saatanan huora, mies sähähti, ja juuri kun Lilli oli varma, että häntä lyötäisiin taas, kuului huudahdus jostain kauempaa.
Molemmat jähmettyivät hetkeksi paikalleen.
- Mitä helvettiä siellä tapahtuu? kuului uusi huuto ja juoksuaskeleita. Ne tulivat lähemmäksi.
Mies Lillin päällä ei enää kuulostellut. Tämä kapusi pystyyn ja lähti juoksemaan kohti isoa tietä.
Ne toiset juoksevat askeleet pysähtyivät Lillin kohdalle.

Lilli hengitti syvään. Yritti karkottaa pelon, huonoin tuloksin. Hän oli säästynyt. Hän oli kunnossa. Ei hätää. Mutta järkytys löi silti yli, laittoi kyyneleet virtaamaan ja koko kehon vapisemaan, kun hän alkoi nousta ylös. Hän napitti farkut ja vetäisi vetoketjun kiinni, yhtä nopealla liikkeellä hän nykäisi toppatakin alas. Piilotti itsensä.
- Tartteeks soittaa kytille? poika kysyi, kun hän astui polulle.
Lilli vain pudisti päätään. Hän ei halunnut kenenkään tietävän. Ikinä.
Poika nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen.
- Odota, Lilli pyysi kauhuissaan siitä, että jäisi yksin pimeään.
Poika ei katsonut häntä, mutta pysähtyi. Lilli pyyhki kyyneleitä karheisiin lapasiin ja lähti kävelemään. Poika lähti liikkeelle, kun Lilli oli tämän rinnalla.
Lilli olisi halunnut kiirehtiä, ehkä jopa juosta kotiin, mutta askeleet olivat kovin haparoivia. Koko vartalo tuntui hauraalta. Vieraalta. Järkikin ei ollut kovin terävänä, sillä hän muisti viulunsa vasta kun he olivat edenneet yhden valopylväiden välisen matkan.



- Mun viulu, hän sanoi.
- Häh? poika kysyi.
- Mulla on viulu. Se on jossain tuolla, Lilli sanoi ja ääni värähti tuon kohdalla. Hänen pitäisi palata takaisin sinne missä melkein oli tapahtunut pahin. Väristyksen palasivat.
- Mä käyn hakee.
Lilli vilkaisi vauhkona ympärilleen.
- Älä jätä mua yksin, hän vinkaisi.
Poika vilkaisi häntä vähän viistosti, mutta Lilli ei hävennyt. Hän oli liian peloissaan ja hajalla siihen.

Lilli ei olisi millään halunnut palata, mutta viulu oli rakas ja arvokas. Siinä oli hänen palkkansa kesätöistä, joulu- ja syntymäpäivärahat, äidin ylityökorvauksia ja sponsoriapua isovanhemmilta.
Viulukotelo löytyi helposti polun vierestä. Lilli koppasi sen käteensä ja päätti tarkistaa vasta sisällä, että soitin olisi kunnossa. Hän ei uskaltanut luottaa, että poika jaksaisi enää kovin pitkään pysyä hänen vierellään. Lilli oli melko varma, että tyyppi oli se naapuritalon mustiin pukeutuva poika, jota hän oli joskus nähnyt pihalla ja keskustassa, niissä liian isoa ääntä pitävissä poikaporukoissa, jotka hän kiersi kaukaa.
Lilli puristi viulukoteloa kuin pelastusrengasta, kuunteli heidän kahden askeleita jäätyneellä pururadalla ja yritti olla ajattelematta. Hän seurasi poikaa matalan ojan yli parkkipaikalle, jossa tämä pysähtyi. Lilli jatkoi matkaansa kohti oman talonsa alaovea. Helpottuneena hän kuuli, että poika tuli perässä. Lilli kaivoi avaimet repun sivutaskusta ja ihmeekseen sai oven heti auki, vaikka tuntui, että koko keho tärisi edelleen.
- Kiitti, hän mutisi olkansa yli ja lähti uupuneena kohti rappuja.

Askel, askel, askel, vielä kaksi kerroksen väliä ja hän olisi turvassa. Jossain ylempänä ovi kävi, ja Lilli lisäsi vauhtia omiin askeleisiinsa. Hän ei halunnut tavata nyt ketään. Pelätä ketään.
Täristen hän aukaisi kotioven ja teki rynnäkön sisään, ovi varmasti lukkoon ja turvaketju paikoilleen, vaikka äiti ei vielä ollut kotona. Lilli pudotti repun lattialle, varoi viulua reppua tarkemmin ja käveli suoraan kylpyhuoneeseen. Talvitakin ja lapaset hän viskaisi takaisin eteisen puolelle ja työnsi kaikki loput vaatteet pesukoneeseen. Kuuma vesi rauhoitti vähän, mutta ei poistanut mitään lopullisesti. Se vei vain pahimman terän kaikista tuntemuksista ja valui yhdessä kyyneleiden kanssa viemäriin.
Hän jatkoi itsensä hoivaamista flanellipyjamalla, mummon kutomilla villasukilla ja kuumalla kaakaolla. Ajatukset jatkoivat laukkaansa ja mukana pysyi kuvotus siitä mitä olisi voinut tapahtua ilman sen pojan väliintuloa. 

Mitä olisi voinut tapahtua.

Lilli havahtui ajan kuluun ja tajusi äidin olevan kotona ihan milloin tahansa. Hän kävi aukaisemassa varmuusketjun, pikaisesti vessassa ja palasi sitten sänkyyn. Hän sammutti kaikki valot ja käpertyi peiton alle. Oli siinä ja siinä, oliko hän liian ajoissa, että äiti uskoisi hänen oikeasti nukkuvan, mutta Lilli ei halunnut, että äiti saisi tietää. Tämä soittaisi poliisit ja veisi hänet lääkäriin ja terapiaan, eikä hän halunnut mitään sellaista. 

Lilli havahtui kolahdukseen, hän käänsi varovasti kylkeä. Oli ihmeissään, että oli sittenkin saanut unta, eikä hän ollut nähnyt edes painajaisia. Äidin askeleet kuuluivat keittiöstä, vessasta, eteisestä ja lopulta hävisivät oven kolahduksen myötä rappukäytävään. Lilli hamusi kännykän käteensä ja tarkisti kellon: 6.11, hän saisi nukkua vielä tunnin. Hän kuitenkin tiesi, ettei saisi enää unta ja kurotti viereisestä kirjahyllystä ensimmäisen Harry Potterin antaakseen aivoilleen muuta tehtävää kuin eilisen kelailun. Tylypahkassa ei ehtinyt tapahtua mitään pahaa ennen Lillin herätyskellon soittoa.

Epäuskoisena Lilli jähmettyi vessan ovelle, hän käveli lähemmäksi peiliä ja tutki järkyttyneenä kuvajaistaan. Poski oli muuttunut yön aikaan kellanvihreäksi, mustelman reunat olivat jo violetit ja vasen silmä oli selvästi turvoksissa. Voi helvetin helvetti, Lilli kiroili. Oli vihainen sille saatanan paskapäälle, vihainen sille, että nyt tapahtunut olisi vaikeampi pitää salassa. Hän kaivoi omasta meikkipussistaan kaikki mahdolliset tökötit ja lainasi vielä äidiltäkin valokynää ja peitepuikkoa yrittäessään saada mustelman piiloon. Ja se mihin meikki ei pystynyt saisivat hiukset auttaa. Hän harjasi ne auki ja muistutti itseään, että tänään hän ei saisi pyyhkiä tukkaa korvan taa.

***

Luka hieraisi kengällä tupakan sammuksiin vasten mustaa asvalttia ja katsahti ympärilleen. Lähiön piha oli hiljainen, pitäisi keksiä jotain tekemistä. Sisällä isä makasi krapulassa ja katsoi vanhaa kotimaista leffaa, tuttu levottomuus oli kiskonut Lukan ylös tietokoneen äärestä ja ulos. Pohtiessaan vaihtoehtoja iltapäivän ratoksi hän sytytti toisen tupakan. Pitäisikö kysyä kavereilta meiningeistä, maleksia läheiselle ostarille katsomaan oliko siellä mitään vai ottaa bussi keskustaan asti?
Lukan suunnitelmien teko keskeytyi, kun hän sai silmiinsä sen tytön. Sen joka oli loppukesästä muuttanut viereiseen taloon, sen joka eilen oli lähellä tulla raiskatuksi aivan tuossa lähellä. Luka seurasi kuinka tyttö käveli nopein ja lyhyin askelin ylös mäkeä. Luka arveli, että tämä oli tulossa bussipysäkiltä, mutta sattuneesta syystä ei käyttänyt kaikkien muiden käyttämää oikopolkua, vaan kiersi jalkakäytävää reilusti pidemmän lenkin.

Hän nojasi lyhtypylvääseen ja otti uudet henkoset. Savu rauhoitti. Luka huomasi, kun tyttö huomasi hänet. Tämä jäykistyi ja käänsi katseensa äkkiä eteenpäin. Parin kiireisen askeleen jälkeen tytön vauhti hidastui, tämä vilkaisi uudelleen Lukan suuntaan kuin arvioiden. Luka piti katseensa tytössä, vaikka se ei viisasta ollutkaan. Viimein tyttö pysähtyi, puntaroi jotain hetken ja lähti sitten tulemaan kohti. 

Luka puhalsi savua suupielestään ja mietti mitä asiaa tytöllä olisi. Tietysti jotain eilisestä, mutta oliko luvassa kiitokset, varoitus, että kytät halusivat jututtaa häntä vai sitten jotain muuta? Luka veikkasi keskimmäistä vaihtoehtoa. Tyttö vaikutti juuri siltä, joka olisi käynyt poliisiasemalla, vaikka ei eilen halunnut kenellekään soittaa.
- Moi, tyttö sanoi arasti, kun pysähtyi hänen eteensä.
Luka vain nyökkäsi. Hän ei pahemmin puhunut, mitään turhaa varsinkaan. Ei ollut ikinä oppinut.
- Tota, ethän sä ole puhunut siitä eilisestä kenellekään?
- E, Luka äännähti. Imaisi jälleen sätkää ja huomasi paksun meikin alta kellertävää ja violettia. Koko tytön oikea poski ja ohimo olivat yhtä suurta mustelmaa. Luka puristi vasemman kätensä nyrkkiin. Voi vittu, sitä saatanan paskiaista.
- Etkä puhu? tyttö varmisti.
Luka pudisti päätään. Hän ei puhuisi, mutta ei se tarkoittanut, että asia jäisi unohduksiin.
- Hyvä, tyttö huokaisi ja näytti rentoutuvan. Juuri siltä kuin paino olisi nostettu hänen harteiltaan.
- Ja kiitos, että…
Tyttö jäi hakemaan sanoja. Ei keksinyt mitään, vaan hymyili pienesti. Väkinäisesti. Luka tiesi tämän ajattelevan eilistä, tapahtumaa. Ja halusi tämän ajattelevan jotain muuta.
- Eipä kestä, hän sanoi, mutta ei keksinyt mitään muuta sanottavaa.
Tyttö tuijotti hetken heidän jalkojaan.
- Mä en edes tiedä sun nimeä, hän sanoi, kun viimein kohotti katseensa takaisin Lukaan.
- Enkä mä sun, Luka väisti.
- Mä oon Lilli.
- Luka, hän esitteli itsensä ja katsoi arvioiden tyttöä.
Lilliä, Luka korjasi mielessään, kun tiesi nyt hänen nimensä. Ohutta ja vaaleaa tukkaa, väri oli taatusti oma, pientä nykerönenää ja oikeastaan kaikki muukin Lillin kasvoissa oli pientä, Luka rekisteröi ja tajusi tuijottavansa. Nolona hän käänsi katseensa maahan ja tumppasi tupakan edellisen viereen. Sitten hän tajusi, ettei käsillä ollut mitään tekemistä. Hän harkitsi kolmannen röökin sytyttämistä.
- Kiitos vielä, äläkä puhu siitä kenellekään ja… Lilli vaikeni kuin aikoisi vielä sanoa jotain. Tuli hiljaisuus, jota Lukakaan ei lähtenyt täydentämään.
- Mun pitää nyt mennä, moi, Lilli sanoi ja lähti.
Luka jäi hiljaisena katsomaan Lillin perään. Hän kaivoi vielä yhden tupakan huulilleen ja lähti kävelemään kohti ostaria. Nyt hänellä olisi tehtävä.

***

Lilli tarkisti peilikuvansa ja käänsi järkyttyneenä päätään, mustelma alkoi tummeta ja kohta sitä ei peittäisi millään meikillä. Äiti olisi onneksi tänään vielä iltavuorossa, mutta huomenna koko päivän kotona ennen yövuoroa ja kolmen päivän vapaita. Hänen pitäisi keksiä joku järkevä ja uskottava selitys mustelmalle. Kaapin ovea päin kävely tuskin tuli kyseeseen. Lilli huokaisi ja käveli vessasta omaan huoneeseensa. Hän tarkisti läksyt huomiselle ja päätti harjoitella ensin soittoläksynsä ennen keskittymistä historiaan, maantietoon ja matikkaan.

Viulu oli onneksi säilynyt ehjänä siitä kolauksesta. Vähän niin kuin hän. Kolahduksen kokenut, mutta edelleen ehjä. Poskea jomotti, se näytti pahalta ja hän oli kavahtanut jokaista, joka oli tullut liian lähellä. Kaduilla pälyillyt koko ajan ympärilleen ja arvioinut, kuka voisi hyökätä. Vasta kotona lukkojen takana hän uskalsi rentoutua. Toivottavasti tätä vaihetta ei jatkuisi kovin pitkään, sillä tämä oli kovin uuvuttavaa.

Lilli asetteli viulun leukansa alle ja aloitti Mozartin soittamisen. Jousi tanssi kielillä ja pakotti Lillin keskittymään vain tähän hetkeen.

***

- Lilli, tule syömään, äidin huhuilu kuului keittiöstä.
Lilli huokaisi ja puraisi epäröiden alahuultaan. Hän oli onnistunut välttelemään äitiään pari päivää, mutta nyt oli totuuden hetki. Hänen poskensa oli edelleen riemunkirjava ja huonosti meikillä peitettävissä. Kavereille hän oli väittänyt kaatuneensa, mutta äidille se tuskin menisi läpi. Eikä hän aikonut sitä edes kokeilla.
- Hyvänen aika, mikä sinun poskeesi on tullut? äiti kysyi heti, kun Lilli istui pöydän ääreen.
- Ai tämä vai, Lilli naurahti ja kosketti poskeaan. - Meillä oli liikassa sählyä ja Essi löi aika korkean mailan ja mä osuin vahingossa eteen.
- Kävithän terveydenhoitajalla?
- Tietysti. Ruman näköinen tämä on, mutta ei siinä sen kummempaa. Mitäs töihin? Lilli vaihtoi puheenaihetta, kun äiti näytti nielevän valheen.
- Sitä samaa vanhaa. Täytyy toivoa, että osastonjohtaja menee vaihtoon ennen kuin koko henkilökunta häipyy muualle.
Lilli nyökkäsi ja maistoi kasviswokkia, onneksi äiti oli muistanut tällä kertaa hillitä itsensä chilin kanssa.
- Onko sinulla huomenna koulun jälkeen ihmeitä? Jos tehtäisiin jotain yhdessä, kun ei ole pitkään aikaan edes nähty kunnolla?
- Niin, neljään päivään, Lilli pyöräytti silmiään.
Tietysti olisi ollut mukavaa, jos äidin ei olisi tarvinnut tehdä vuorotyötä, mutta hän oli tähän jo tottunut. Eikä aikonut lisätä äidin syyllisyydentuntoa jo nykyistä enempää.
- Kyllähän sinä tiedät… äiti aloitti.
- Tiedän, tiedän. Eikä minulla mitään ole, Lilli kiirehti sanomaan, ennen kuin äidin ääni alkaisi väristä.
- Mennäänkö ostoksille? Sinähän tarvitset uudet talvikengät?
- Ei, tehdään jotain muuta, Lilli voihkaisi.
Hän tiesi olevansa varmaan maailman ainut tyttö, joka ei innostunut shoppailusta. Mutta kauppojen kiertely, varsinkin äidin kanssa, joka pysähtyi joka rekille, oli ihan liikaa.
- No, minä keksin jotain muuta, äiti sanoi ja hymyili Lillille.
Hän jäi katsomaan tytärtään mietteliäänä.
- On tuo kyllä hurjan näköinen tuo poskesi. Muistathan olla varovainen, kun liikut ulkona. Viime yönä täällä oli hakattu joku mies todella pahasti.
- Olen, olen, Lilli vakuutti normaalilla äänellä, vaikka mieleen vyöryvät muistikuvat olivat saada hänet kirkumaan.
- Naapurin Tuire epäili, että asialla oli ne ostarilla pyörivät nuoret.
Lilli muisti Lukan ja terävöityi.
- Kuinka niin?
- No nehän ovat ihan sen näköisiä, että suorastaan etsiytyvät hankaluuksiin ja haastavat riitaa. Toivottavasti sille uhrille ei jää mitään pysyviä vammoja. Vaikka kyllä minä olen työni puolesta nähnyt, miten ei välillä tarvita kuin yksi lyönti ja kaikki on siinä.
- Olisko mitään hilpeämpää ruokapöytäkeskustelua? Lilli kysyi ahdistuneena.
Hän ei halunnut kuulla väkivallasta tai kokea sitä, kunpa elämä voisi olla vain viulunsoittoa ja suklaasammakoita.
- Tietysti, äiti naurahti nolona.

Seuraavana iltapäivänä Lilli kiiruhti kotiin. Äiti oli ehdottanut, että he lähtisivät leffaan ja pizzalle. Lillille tämä kävi mainiosti, varsinkin, kun elokuvissa meni Nälkäpelin Matkijanärhen ensimmäinen osa. Pitäisi vaan käydä viemässä reppu kotiin, tarkistaa naama ja kiiruhtaa äidin kanssa vartin yli bussille. 

Lilli huomasi Lukan, nyt tämä nojasi lyhtypylvään sijaan mattotelineeseen ja poltteli jälleen tupakkaa. Hän ei oikein tiennyt kuinka suhtautua poikaan. Tietysti hän oli Lukalle kiitollisuudenvelassa, mutta samalla pojan näkeminen muistutti tapahtuneesta. Ja jokin Lukassa sai hänet hermostuneeksi, Lilli ei osannut eritellä johtuiko se tämän vaitonaisuudesta, suorasta katseesta vai asennosta, joka muistutti jatkuvaa hyökkäysasentoa. Nytkin vaikka Luka nojasi telineeseen, hän näytti siltä kuin olisi valmis puolustautumaan silmänräpäyksessä hyökkäystä vastaan.
- Moi, Lilli tervehti kuitenkin.
Luka nyökkäsi ja puhalsi savua ylöspäin. Lilli huomasi Lukan ruhjoutuneet rystyset. Muisti äidin spekulaatiot, ketkä olivat hakanneet jonkun täällä jossain ja värähti. Lillille tuli huono olo, hänen olisi pitänyt kävellä nopeammin ja ainakin kääntää katseensa pois, mutta kumpikin oli kovin vaikeita tehtäviä.
Tietysti Luka huomasi hänen katseensa.
- Voit kulkea rauhassa, hän sanoi matalalla äänellä.
- Mitä? Lilli kysyi.
Ja alkoi tajuta. Ehkä. Se ei voinut olla totta.
- Mitä sä tolla tarkoitit? Lilli toisti kysymyksen, kun Luka ei virkannut mitään.
Luka vain kohautti harteitaan ja puhalsi savua suupielestään. Lillin silmät vetäytyivät viiruun ja hän astahti lähemmäksi Lukaa.
- Et kai sä vihjaa, että sä oot hakannut jonkun? Mun takia? Et sä voi tietää, kuka mun päälle hyökkäsi. Mäkään en nähnyt sitä kunnolla, sä vielä vähemmän, Lilli puhisi vihaisena ja epäuskoisena.
Luka pysyi hiljaa. Lilliä raivostutti pojan umpimielisyys. Kyllä tämä helvetti soikoon voisi jotain sanoa.
- Jos mä olisin halunnut sille rangaistuksen, olisin mennyt poliisin puheille. Mutta mitään vakavaa ei tapahtunut, joten mä haluan vain unohtaa koko jutun. En todellakaan sitä, että sä hakkaat huviksesi viattomia ohikulkijoita.
- Ei se ollut viaton, Luka tuhahti.
Lilli veti epäuskoisena henkeään. Luka ei todellakaan tajunnut.
- Mistä sä sen tiedät? hän äsähti.
- No kysyin, Luka ärähti ja suoristi ryhtiään.
Lilli ei kokenut elettä uhkaavana vaan ärsyttävänä.
- Ennen vai jälkeen ekan lyönnin? Vai hakkasitko sä siitä sen tunnustuksen ulos? Sehän on sitten tosi uskottavaa, Lilli korotti ääntään.
- Sä et tajua, Luka tuhahti.
- Ei kun sä et tajua, Lilli napautti takaisin.
Lillin puhelin alkoi soida ja edelleen Lukaa mulkoillen hän kaivoi kännykän esiin ja vastasi.
- Missä sinä olet? Meille tulee kohta kiire.
- Mä oon jo pihassa, tuun ihan just, Lilli sanoi äidilleen ja lähti sisälle. Hän mulkaisi Lukaa lähtiessään. Teki mieli vielä joskus palata asiaan, mutta Luka vaikutti niin idiootilta, että siitä tuskin oli mitään hyötyä, Lilli sadatteli marssiessaan sisälle. Rappusissa hän rauhoitti itsensä, edessä olisi kiva ilta äidin kanssa ja hän ei Lukaa enää ajattelisi.

***

Lukaa vitutti. Nollauskännit olisivat tulleet tarpeeseen, mutta rahattomuus piti huolen, että siitä ei tulisi mitään pitkään aikaan. Hän nojasi pylvääseen ostarin kukkakaupan edessä ja kuunteli puolikorvalla poikien juttua. Mutta eniten päässä pyöri Lilli. Ja tämän suuttuminen. Luka ei tajunnut yhtään miksi Lilli oli niin pillastunut. Hän oli tehnyt tytölle palveluksen. Ensin kysellyt vähän kaikilta, kuka olisi voinut olla se raiskari. Hän oli saanut selville tyypin nimen, varmistanut asian ja sitten hakannut tyypin. Koska tämä oli tehnyt väärin ja Luka teki oikein. Kaiken vaivan hän oli tehnyt Lillin takia. Mutta jostain syystä Lilli ei nähnyt asiaa ollenkaan näin, Luka ei ymmärtänyt tytön aivoituksia yhtään. Eikä hänen edes tarvinnut ymmärtää, mutta jotenkin se silti kirveli.

Luka katsoi turhautuneena ympärilleen. Ostari sulkeutuisi vartin päästä ja oli vain ajan kysymys, milloin vartijat alkaisivat hätistellä heitä pihalle. Eikä hän nyt jaksanut kuunnella kavereiden länkytystä. Luka työnsi kädet taskuihin ja lähti maleksimaan ulos. Hän ei keksinyt muuta osoitetta kuin kodin. Ei sekään houkutellut, mutta, kuten sanottu, vaihtoehdot olivat vähissä. 

Ulkona tuuli oli hyinen ja marraskuun pimeys nielaisi kaiken. Luka värisi ohuen takkinsa alla ja kiiruhti askeleitaan. Viimeinen mäki ennen kotitaloa oli jyrkkä ja sai hänet puuskuttamaan, Luka yski ylös päästyään ja vilkaisi naapuritaloa, lähes kaikissa ikkunoissa paloi jonkinlainen valo. Jälleen hän mietti, mikä niistä olisi Lillin koti. Luka tuhahti ajatuksilleen, kun muisti aiemman kohtaamisen ja kaivoi samalla avaimen taskustaan. Hän aukaisi alaoven ja lähti nousemaan neljänteen kerrokseen, talo oli niin vanha, että hissiä ei ollut. 

Hän pysähtyi oikealla ovella ja jäi kuuntelemaan. Tänään ei tarvinnut raottaa postiluukkua, sillä sisältä kuului selvästi musiikki ja sen ylikin muutama miehen ääni. Luka huokaisi vittuuntuneena. Kotiin ei kannattanut mennä, kun isällä oli seuraa ja vauhti oli vasta yltymässä. Hän lähti harppomaan kohti ylintä kerrosta ja sen vinttikomeroja. Sinne hän oli tehnyt itselleen pesän, piiloon isän romujen keskelle. Lattialla oli vanha nuhruinen patja ja tyyny. Oven edessä sen verran pahvilaatikoita ja muovipusseja, että häntä ei helposti erottanut.

Luka asettautui makuulle patjalle, tuijotti pimeyteen ja mietti, pääsisikö tänä yönä omaan sänkyynsä.

***

Lilli ei edes yllättynyt, kun näki Lukan taas ulkona. Tänään pojan kaita hahmo nojasi auton perään parkkipaikan varjossa. Eilen hän oli ollut ulko-oven vieressä, toissapäivänä istumassa mattotelineellä ja joka päivä Lilli oli nähnyt Lukan jossain. Lilli oli unohtanut kohteliaisuutensa heti alkuun ja ei ollut tervehtinyt Lukaa tai edes katsonut tähän päin. Häntä korpesi edelleen Lukan toiminta. Ja alkoi tänään ärsyttää entistä enemmän huonon päivän jatkoksi. Aamulla joku kusipää autoilija oli ajanut lätäkköön ja hän oli saanut vedet jaloilleen, bilsan parityön hän joutui tekemään Netan kanssa, eli saisi tehdä kaiken yksin ja hänellä oli kiljuva nälkä.
- Kyttäätkö sä mua? Lilli kysyi kipakasti, kun oli suunnilleen Lukan kohdalla.
Poika ei tietenkään vastannut mitään. Katsoi hänen suuntaansa, mutta ainut valo tuli Lukan takaa, eikä Lilli voinut nähdä hänen ilmeitään.
Lilli asteli ärsytettynä lähemmäksi.
- Sä oot aina täällä, kun mä tuun- hän aloitti.
- Mä asun täällä, Luka sanoi.
- Ai pihalla?
- Kotona on vähän tilanne päällä.
Sanojen ja äänen välinen ristiriita hiljensi Lillin. Luka oli vain todennut asian, hiljaisella ja tunnottomalla äänellä. Mutta mikä oli tilanne, että hän ei voinut mennä kotiinsa? Lilli arveli, että jotain todella pahaa, sillä Luka ei vaikuttanut siltä, että tämä vähästä hätkähtäisi. Lilli kallisti päätään ja tarkkaili Lukaa.
- Sähän täriset, hän huomautti.
Ilma oli sitä inhottavan kylmän kosteaa, jota mikään vaate ei kovin hyvin pitänyt ulkona. Ei varsinkaan Lukan ohut, musta takki, joka näytti vanhalta.
- Kai sä voit mennä jonnekin muualle? hän kysyi varovasti.
Luka ei edelleenkään vastannut mitään, vaihtoi vain painoa jalalta toiselle, ehkä vaivaantuneena.
- Haluutko tulla meille lämmittelemään? Lilli kysyi. Kirosi samalla itseään, hellämielisyyttään ja äidiltä opittua muiden huolehtimista. Toivoi, ettei Luka kuitenkaan tarttuisi tarjoukseen.
Vieläkään Luka ei sanonut mitään, joten Lilli rentoutui.
- Okei, hän sanoi, kun ei muutakaan keksinyt ja lähti. Paria askelta myöhemmin hän tajusi kuulevansa kahdet askeleet ja vilkaisi olkansa yli. Luka käveli hänen takanaan, kädet syvällä takin taskuissa ja kyyryssä tuulta vasten. Lilli huokaisi epäuskoisena. Miksi hän oli mennyt avaamaan suunsa? Vieläkö ehdotuksen kehtaisi perua? Kotona kaksin Lukan kanssa, jolta kaksisanainen lause oli harvinaisuus. Voi jee ja rentoa iltapäivää!

Matkalla kotiin Lilli ei edes yrittänyt jutella mitään, tiesi, että Luka ei kuitenkaan vastaisi ja hän vain tuntisi olonsa hölmöksi.
- Onko sulla nälkä? Lilli kysyi eteisessä nostettuaan päivän postit lipaston päälle.
- En mä mitään tartte, Luka mutisi ja seisoi vähän eksyneen näköisenä oven suussa. Johonkin matkalle oli jäänyt se “valmiina lyömään” -asento Lilli pani merkille ja käveli keittiöön.
- No mä ainakin tartten, Lilli ilmoitti mutkattomasti ja seisahtui tarkkailemaan jääkaapin sisältöä. Luka oli seurannut häntä ovensuusta toiseen.
- Mee istumaan, Lilli kehotti ja nyökkäsi pöydän suuntaan.
Normaalisti hän tähän aikaan otti vain välipalaa, mutta nyt oli iso nälkä, eikä äiti olisi illalla kotona, joten ihan hyvin saattoi syödä eilistä kanapastavuokaa jo nyt. Äiti kun oli tarkka, että aina kun mahdollista he söisivät yhdessä.
Lilli kauhoi lautaselle annoksen laatikkoa ja lykkäsi astian mikroon. Hän voiteli sämpylän, kaatoi maitoa lasiin ja katsoi sitten Lukaa, joka tarkkaili ympäristöään. Ilmeessä ja olemuksessa oli jotain samaa kuin enon kaukasiankoirissa. Rauhallisia, mutta oman päätöksensä mukaan myös tappavan vaarallisia. Kylmä epäilys sai Lillin värähtämään. Tämä ei todellakaan ollut hänen parhaita ideoitaan.
- Lämmitänkö sullekin? Tätä kyllä riittää.
Luka pudisti päätään.
- No, otatko sämpylää? Jogurttia? Lilli tarjosi, mutta Luka ei huolinut niitäkään.
- Edes jotain juomista? hän tarjosi turhautuneena.
Lukan katse pyyhkäisi kahvinkeittimen yli, palasi hetkeksi takaisin ja painui sitten kohti pöydän pintaa.
Lilli melkein pidätti henkeään tapahtuman ajan.
- Tota, voin mä sulle kahvit keittää, hän sanoi varovasti.
Nyt Luka oli jälleen ilmeetön, mutta toisaalta, ei tämä tarjouksesta kieltäytynytkään.
Lilli nosti höyryävän lautasensa pöytään ja kääntyi lataamaan kahvinkeitintä.
- Mä en sitten ehkä keitä kovin hyvää kahvia, koska en tätä juo. Äiti taas vetää tyyliin kaksi pannua päivässä, ei kuulema muuten selviäisi aamu- ja yövuoroista.
Lilli tiesi höpöttävänsä, mutta ei voinut itselleen mitään. Tuntuisi ihan liian oudolta olla pelkästään hiljaa Lukan kanssa. Vaikka ei hänen juttelunsa tilannetta normalisoinut, ei todellakaan.

Kahvinkeitin alkoi porista, ja Lilli nosti Lukan eteen vielä mukin, sokerin ja maidon. Sen jälkeen hän istui pöydän ääreen haarukoimaan ruokaansa. Se oli ehtinyt jäähtyä sopivaksi. Ruoka oli hyvää, ja samalla Lilli mietti kuumeisesti mistä puhua. Uskaltaisiko hän kysyä jotain vai höpöttää taas yksin?
- Kauan sä oot asunut täällä? Lilli kysyi ennen kuin ujous iskisi myös häneen. Tai mistä sen tiesi, oliko ujous syynä Lukan hiljaisuuteen. Se olisi sellainen luonteva vaihtoehto, saattoi poika toki olla vain muuten mykkä, suomalainen juro tai käytöstavaton moukka.
- Joku viis vuotta, Luka mutisi.
Lilli nyökkäsi yllättyneenä. Vastaus! Enemmän kuin yksi sana!!! Hän nousi kaatamaan Lukalle kahvia, ehkä se saisi Lukan vieläkin puheliaammaksi, mutta jatkoa ei seurannut.
- Me muutettiin tänne vasta. Äidin kanssa. Täältä sai paremmin töitä ja ehdin tottua kaupunkiin. Jos joskus haen sinne Sibelius-Akatemiaan, Lilli kertoi puolisalaisen haaveensa. Kyllähän siitä tiesi äiti, läheisimmät sukulaiset ja kaverit, soitonopettajat, mutta ei vielä kukaan näistä uusista tyypeistä hänen elämässään. Tai no, Luka nyt ei varsinaisesti ollut mikään hänen elämäänsä kuuluva, ei niin kuin Annu ja Sarianna koulusta.
- Kauan sä oot soittanut viulua? Luka kysyi keskeyttäen Lillin analyysit
Lilli mietti mistä Luka tiesi hänen soittimensa, kunnes muisti sen illan. Jolloin he olivat etsineet pudonnutta viulua. Illan, jonka hän oli yrittänyt vain unohtaa, ja oli siinä aika hyvin onnistunutkin. Hän ei edelleenkään uskaltanut kulkea oikopolkua, mutta ei onneksi enää pitänyt jokaista miestä potentiaalisena raiskaajana. Vain noin joka toista.
- Aloitin joskus neljän vanhana. Mummolassa on vanha viulu, joka kuului mun papan isälle, sain kokeilla sitä ja siitä se lähti. Äiti ja isovanhemmat varmaan kyllästyivät siihen epävireiseen vingutukseen ja katsoivat, että parempi laittaa mut oikealle opettajalle.
Luka selvästi kuunteli häntä, mutta ei vastannut mitään. Keskustelu heidän kahden välillään ei kuitenkaan ollut enää niin toivottoman tuntuista kuin äsken, joten Lilli rohkaistui.
- Mitä sä teet?
- Ai missä?
- No siis opiskeletko vai ootko töissä vai?
Luka maistoi kahviaan ja vastasi sitten:
- Mä olen amiksessa, mutta jätän sen varmaan kesken.
- Millä alalla?
- Pintakäsittely.
- Eikö sua sitten kiinnosta maalarin hommat?
- Mua ei kiinnosta opiskelu.
Lilli haarukoi mietteliäänä pastavuokaa, ei hän nyt varsinaisesi voinut olla yllättynyt Lukan asenteesta.
- No mites oppisopimuskoulutus? Se ei kai oo niin koulumaista.
Luka pudisti päätään ja joi taas kahvia.
- Mutta kyllähän sun pitää jotain tehdä.
Ei vastausta. Ei reaktiota.
- No kai sua joku kiinnostaa?
Nyt Lukan katseeseen tuli vähän eloa. Hän vilkaisi Lilliä, sitten ikkunaa, palautti katseensa Lillin silmiin pysähtyen hetkeksi.  Joi sitten kahvia antaen kasvoilleen valua jälleen sen välinpitämättömyyden naamion.
Lilli jähmettyi paikoilleen, haarukka jäi puolimatkaan. Äskeinen oli ollut kuin toisinto siitä kohtauksesta kahvinkeittimen kanssa. Lilli pakotti haarukallisen ruokaa suuhunsa, pureskeli ja nielaisi. Eihän se voinut olla totta? Että Luka olisi muka kiinnostunut hänestä? Miksi? Ja missä vaiheessa niin oli käynyt? Lilli päätti äskeisen olleen pelkkä väärintulkinta häneltä ja jatkoi syömistä. Oli kovin hiljaista, mutta mitä tässä enää uskalsi puhua? Millä tavalla Luka nyt häntä katsoisi, jos kysyisi jotain.

Viistosti, hyvin viistosti, Lilli sai huomata, kun hän esitti kysymyksen Lukan perheestä. Vasta silloin Lilli muisti aiemman maininnan päällä olevasta tilanteesta ja häntä nolotti.
- Sori. Mä en muistanut, ei oo pakko vastata, Lilli hyvitteli.
Luka kohautti olkiaan.
- Äiti ja isä. Eri osoitteissa. Pikkuveli ja -sisko, puolikkaita, äidin luona, mä majailen ukon kanssa.
- Mä asun äidin kanssa kaksin. Ei sisaruksia. Kai, Lilli sanoi.
Luka nyökkäsi, eikä tietenkään kysynyt enempää. Mikä oli vain hyvä, sillä Lilli ei isättömyydestään avautunut kenellekään. Hiljaisena hän laski haarukan tyhjälle lautaselle.

***

Luka katsoi jännittyneenä, kun Lilli sai syödyksi. Mitä nyt tapahtuisi? Ajaisiko Lilli hänet ulos? Lukaa ei huvittaisi lähteä. Pitkästä aikaa hän vieraili paikassa, joka tuntui kodilta. Mutta ei hän tässä kodinomaisuuden vuoksi istunut. Lillin takia hän tässä oli, eikä vain siksi, että tämä oli jostain kumman syystä kutsunut hänet mukaansa. Ei hänellä ikinä olisi mitään saumaa Lilliin, mutta hän halusi hengata tytön lähellä, kun siihen kerta tuli tilaisuus. Vähän kuin kissa paistattelisi päivää auringon lämmössä. Tai paremminkin rotta. Niin, Lukalla ei ollut liikoja kuvitelmia itsestään.

Hän seurasi keskittyneesti kuinka Lilli puhua pulputti jostain koulujutusta. Hän puhui myös käsillään ja ilmeet olivat aina lähes liioitellut. Vastakohta hänen jähmeydelleen oli huomattava. Luka ei ollut ikinä halunnut olla mikään tyhjän jauhaja, mutta nyt hän toivoi, että osaisi edes jonkinlaista small talkia. Hän oli tarpeeksi usein seurannut sivusta kuinka ne itsevarmat ja puheliaat pojat saivat tyttöjen huomion, ja he hiljaiset jäivät paitsioon. Mutta ensimmäistä kertaa tilanne harmitti Lukaa.
- Mitä? hän kysyi, kun tajusi Lillin kysyneen jotain.
- Että harrastatko sä jotain?
Joo, ostarilla hengailua, kännäämistä ja satunnaista varastelua, Luka listasi mielessään ja tunsi entistä suurempaa alemmuudentuntoa.
- Enpä oikeestaan, hän mutisi.
- No ei mullakaan ole kuin tuo viulu, Lilli sanoi ja alkoi kertoa soittamisesta.
Luka kallisti vähän päätään. Nyt Lillin silmät loistivat tavalla, joka oli hänelle täysin vieras. Miltähän se tuntuisi? Että elämä olisi noin täynnä värejä ja vuoristorataa ainaisen harmaan tasaisuuden sijaan?

- Mun pitäisi nyt alkaa tehdä läksyjä.
- Okei.
Luka tajusi, että se oli vihje, mutta leikki tyhmää. Ei hän halunnut lähteä täältä mihinkään. Lilli katsoi häntä selvästi merkitsevästi, mutta Luka ei välittänyt, katsoi vain ulos ikkunasta.
- Okei, Lilli huokaisi ja lähti eteiseen, palasi hetken kuluttua reppunsa kanssa ja levitti kirjat pöydälle.
Lukan toinen suupieli käväisi hetkisen ylhäällä. Hänen onnistui pysyä vielä auringossa.

 Jatkuupi huomenna. (Ja joo, otsikko hymyilyttää minuakin. Selitän ehkä huomenna.)

23. luukku