Annikki astui navetasta ulos ja haistoi helpottuneena pakkasilmassa
leijuvan savun. Yrjö oli luvannut huolehtia saunan lämmittämisestä, mutta
miehen muistiin ei enää ollut luottamista ja äkkipikainen luonne varmisti sen,
että hänelle ei kovin mielellään huomautettu mistään.
Kuu valaisi kapeaa polkua talolle, hetkeksi hän pysähtyi
oikaisemaan selkäänsä, vaikka pakkanen nipisteli jo poskia. Sisällä odottivat
lapset saunottamista, viimeiset ilta-askareet tekemistä ja sitten lyhyet yöunet
ennen seuraavan päivän töitä. Huokaisten Annikki lähti jatkamaan matkaa
sisälle, eivät ne työt ainakaan pihalla seisoskelemalla tulleet tehdyksi.
Annikki aukaisi oven ja kuuli heti Eilan itkun. Tyttö oli
saanut syödäkseen ennen kuin hän oli lähtenyt navettaan, mutta siitä oli jo pari
tuntia, joten ei ihme, jos Eila itki nälkäänsä. Hän pudisteli lumet kengistään
kylmään ulkoeteiseen, mutta jätti jalkineet vasta lämpimään sisäeteiseen. Tuvan
oven aukaistuaan Annikilla oli heti vastassa Anna ja Viljo, Kaarlo seurasi isompi
sisaruksiaan vähän jäljempänä. Poika oli oppinut kävelemään alkusyksystä, mutta
ei onneksi vielä ehtinyt yhtä kovaa vauhtia kuin Anna ja Viljo.
- Minä yritin sitä hyssytellä, mutta eihän se auta, kun lapsi
on tissiä vailla, Annikin anoppi Kaisa ilmoitti korin vierestä.
Annikki asteli vauvan luo, kappasi nyytin kainaloonsa ja
siirtyi nurkkaan imettämään. Hän hipaisi Eilan rusottavaa poskea vauvan
tartuttua innokkaasti nänniin. Anna oli pesueen vanhin ja mummo oli jo
komentanut hänet auttamaan astioiden kuivaamisessa, seuraavana oli kolmevuotias
Viljo, joka oli kuin Veikon valokuva: sama kiharoille kääntyvä vaalea tukka,
suuret, harmaat silmät ja vahva leuka. Kaarlo oli vähän reilun vuoden vanha, ja
pesueen nuorin sylissä syövä Eila, jota Veikko ei ollut vielä nähnyt.
Veikko oli siellä kaukana jossain. Toivottavasti edelleen
elossa. Mies ei sanoja tuhlannut, kirjeisiin tai muutenkaan, ja joka ikinen
päivä Annikki odotti sitä viimeistä viestiä. Voi hyvä Luoja kuinka hän
kaipasikaan Veikkoa. Kaipasi tämän vahvaa käsivartta ympärilleen, lapsilleen
isää, miestä taloon, kumppania rinnalleen. Niin että kaikki ei olisi hänen
harteillaan. Lapset olivat vielä niin pieniä, ettei heistä ollut apua, suvun
miehet olivat kaikki rintamalla, naapureilla ihan tarpeeksi omien tilojensa
hoidossa, Kaisa yritti parhaansa, mutta oli reuman heikentämä ja Yrjö olisi
ollut kova työmies, mutta tämä oli jo kovasti vanhuuden höperöittämä, vaikkei
varsinaisesti ikäloppu ollutkaan.
Annikki havahtui siihen, että tänään oli itsenäisyyspäivä.
Kuinka kauan he olisivat itsenäisiä? Hän pudisti päätään ja yritti saada pelot
pois mielestään. Tässä se nyt nähtiin, normaalisti hän ei antanut itselleen
mahdollisuutta edes miettiä näitä. Hän sulki pois ikävän ja pelon, pystyäkseen
toimimaan. Hänen täytyi olla vahva lastensa ja tilan takia. Perheensä takia hän
olisi valmis tekemään mitä tahansa, joten hän uurastaisi yksin kahden työt ja
pitäisi huolen kaikista, kunnes saisi miehensä takaisin.
Eila sai syötyä, ja Annikki kääri hänet lämpimiin villoihin
ja kutsui lapset lähtemään saunaan. Anna ja Viljo kirmasivat kohti saunaa,
Kaarlo yritti pysyä tahdissa mukana, mutta kompasteli hangessa ja Kaisa auttoi
poikaa, Annikin tullessa Eilan kanssa jälkimmäisenä. Yrjö kylpisi yksin
viimeisenä.
Pihasaunan löylyt olivat pehmeät ja kosteat. Kaisa istui
alimmalla lauteella ja uitti Eilaa saavissa. Annikki istui isompien lasten
kanssa ylälauteilla. Hän heitti leppoisasti löylyjä, ja ensimmäisen hien
kohotessa pintaan lapset alkoivat kinuta pääsyä pihalle. Annikki antoi heille
luvan ja pian oven takaa kuului iloinen kiljahtelu, kun löylystä punertavat
lapset hyppäsivät hankeen. Pian he juoksivat takaisin lauteille, tärisivät
kylmästä ja tarttuivat äitiinsä kiinni, niin että saivat tämän kiljahtamaan.
Löylyttely jatkui ja Annikki siirtyi pesemään Eilaa, kun
Kaisa lähti jäähylle. Annikki kuunteli huvittuneena kuinka lapset yrittivät
houkutella mummoaankin hankeen. Lapset olivat vielä niin pieniä, etteivät
ymmärtäneet maailman murheita. Tai ehkä ymmärsivätkin, mutta eivät antaneet
niiden painaa alaspäin niin kuin aikuisia.
Eila oli puhdas, joten Annikki siirtyi saunan eteiseen
kuivaamana vauvaa, kun muut siirtyivät vielä lauteille. Hellästi Annikki
kuivasi Eilan talon vanhimpaan pellavapyyhkeeseen, sillä pyyhe oli monien pesujen
jäljiltä kulunut sopivan pehmeäksi. Hän kietoi lapsen tiukasti kapaloihin ja
tuuditti uneen, ennen kuin laski hänet nukkumaan saunan muurin vieressä olevaan
vasuun. Siinä olisi lämmintä, eikä kovin vetoisaa. Annikki siirtyi takaisin
saunan puolelle ja alkoi vastusteluista huolimatta kuurata lapsia puhtaaksi.
Kukin tuli vuorollaan hänen eteensä seisomaan, ja juuriharjan ja saippuan
avulla hän kävi jokaisen lapsen läpi päästä varpaisiin, korvantakusia unohtamatta.
- Älkää kovin remutko, että Eila saa nukkua, Annikki ohjeisti,
kun tuuppi lapset kuivaamaan itseään ja pukeutumaan yövaatteisiin.
Kaisa oli sillä aikaa istuutunut keskimmäiselle lauteelle
peseytymään.
- Pesenkö selkäsi? Annikki kysyi kavutessaan vielä ylälauteille
ottamaan viimeisiä löylyjä.
- Jos ihan vähän siitä ristiselän päältä, kyllä minä muuten
saan, Kaisa vastasi.
Ravakasti Annikki otti harjan ja saippuan ja pesi koko
selän. Sama keskustelu oli käyty niin kauan kuin he olivat yhdessä saunoneet.
Oli vain mennyt kuukausia, ennen kuin Annikki oli tajunnut Kaisan kaipaavan
koko selän pesua, mitä tämä taas ei kehdannut suoraan sanoa. Tämä oli vain yksi
esimerkki siitä monimutkaisesta koodistosta mikä oli syntynyt anopin ja miniän
eläessä saman katon alla. Outoa kyllä, mutta sota-aika oli helpottanut kummasti
välejä. Nyt piti keskittyä puhaltamaan yhteen hiileen, että he saisivat
pidettyä tilan pystyssä. Ehkä he vielä joskus saisivat palata vanhoihin
valtataisteluihin.
Kaisa siirtyi huuhtelun jälkeen eteiseen pukeutumaan.
Annikki kuulosteli Eilan nukkuvan rauhallisesti, joten hän heitti vielä lisää
löylyä. Annikki nojasi saunan seinään, sulki hetkeksi silmänsä ja antoi viimein
hartioidensa laskeutua alaspäin. Uupumus alkoi vyöryä ylitse, normaalisti
Annikki sai sysittyä sen sivuun, kun ei pysähtynyt vaan jatkoi sitkeästi
keskeneräisiä töitä. Makeasti haukotellen hän siirtyi lisäämään hiipuvaan
valkeaan puita.
Hän ei enää noussut ylälauteille, vaan alkoi pestä itseään.
Rinnat olivat maidosta raskaat, mutta vatsa jo lähes palautunut raskauden
venymisestä takaisin. Annikki muisti kuinka Veikko oli ennen Eilaa ihaillen
silittänyt hänen uumaansa ja kuiskannut, ettei ikinä olisi uskonut hänen
synnyttäneen jo kolme lasta. Ikävä kouristi rintaa karhun kouran lailla.
Annikki kaatoi suuresta saavista kipollisen kylmää vettä päälleen lopettaakseen
ajatuksensa.
Väristen hän kietoutui pyyhkeeseen, kuivasi itsensä
ravakasti ja pukeutui yöpaitaan. Kengät vielä jalkaan ja hän oli valmis
ottamaan Eilan syliinsä lähteäkseen sisälle. Saunan edessä näkyi lasten
jättämät jäljet hangessa, he olivat tehneet jopa muutaman lumienkelin.
Hymyillen Annikki katsoi pieniä enkeleitä hangessa. Keskelle painuneita pakaran
jälkiä, pään jättämää syvempää painaumaa ja raajojen huiskimia helmaa ja
siipiä. Kuu näytti kirkastuneen entisestään ja hetkeksi Annikki seisahtui
tuijottamaan sitä. Katsoiko Veikko nyt samaa kuuta? Oliko rintamalla
rauhallista vai joutuiko Veikko kuuntelemaan tulitusta näinkin kauniina iltana,
vai oliko siellä edes kaunista? Ehkä siellä oli pilvistä ja satoi lunta. Kun ei
tiennyt mitään, Annikki harmitteli.
Tähdet ja kuu jäivät kyyneleiden taa piiloon. Annikki
puristi Eilaa tiukemmin rintaansa vasten ja lähti kävelemään kapeaa polkua
talolle päin. Hänen oli pakko vain jaksaa. Pakko jatkaa, vaikka kuinka sattui.
Äkisti hän kuuli helähdyksen takaansa. Annikki kääntyi ja
seisahtui järkyttyneenä paikalleen. Kolme lumienkeliä oli noussut ylös. Helmat
liehuivat hopeisina hiutaleina, siivet olivat kuin jäästä veistetyt, kasvot
olivat niin kirkkaat, että Annikki joutui katsomaan niistä ohi. Hän pystyi
kuitenkin näkemään hahmojen lävitse. Enkelit lähtivät leijumaan lähemmäksi.
Annikki ei pystynyt kauhultaan liikkumaan. Ne tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi.
Pysähtyivät hänen eteensä kosketusetäisyydellä, ja hän saattoi tuntea niiden
oudon hehkun, sekoitus kylmää ja lämpöä, ihollaan. Enkelit niiasivat ja koko
ajan heistä kuului kaunista helinää. Niiauksen jälkeen enkelit hävisivät yhtä
nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Ilmassa leijui vain kevyitä ja kimaltelevia
lumihiutaleita, vaikka ilma oli muuten tyyni. Annikki katsoi ihmetellen
ympärilleen, ketään tai mitään ei enää näkynyt. Eikä hän ollut varma oliko
äskeinen ollut totta ja sitä hän mietti vielä sisälläkin. Annikki oli kuitenkin kiitollinen näystään, sillä enkeleiden mukana oli tullut syvä rauha, joka syrjäytti
pelon, epävarmuuden ja uupumuksen.
Itsestäänselviä asioita on aina vaikea arvostaa ja minulle Suomen itsenäisyys on ollut pitkään juuri sellainen. Mutta nyt tilanteen ollessa rajan takana mitä se on, välillä olen miettinyt, että mitä jos... Olisiko meidän sukupolvestamme puolustamaan Suomea niin urhoollisesti kuin mitä veteraanit sen tekivät? En tiedä. Toivon vain, ettei sotaa tarvitse ikinä kokea. Kiitos veteraanit ja kaikki ne, jotka olette rakentaneet näin mahtavan maan asua ja elää. Oi maamme, Suomi. Hyvää itsenäisyyspäivää!
7. luukku
7. luukku
Tosi kaunis tarina!:)
VastaaPoistaVoi kiitos :)
PoistaMoni meistä ei ymmärrä kuinka kauhea asia sota oikeasti on. Toivon todellakin ettei sitä tarvitsisi ikinä kokea. Tosin vaikuttaa hieman siltä että naapurimme hakemalla hakee konflikteja ja on vain ajan kysymys koska tilanne räjähtää käsiin...
VastaaPoistaHäiris se vaan taas jorinoittee..
Minäkin olen aika vahvasti siinä uskossa, että nykyajan vellihousuista ei ole mihinkään, jos tosi paikka tulee. Toivottavasti ei tule, vaikka rajan takana tuntuu tilanne olevan hieman, hmm, jännä.
Poista