***
John havahtui yskien, hän tajusi kääntyä kyljelleen, kun alkoi oksentaa. Suolaista vettä ja vatsansisältöä ryöppysi ulos litroittain. Tai siltä se ainakin tuntui.
- Ei hätää, heleä ääni kuului hänen viereltään ja John tunsi
jonkun silittävän selkäänsä.
- Mitä, mies ähkäisi.
Hän oli jossain hyvin pimeässä paikassa, hänen vaatteensa olivat märkiä ja ilma ympärillä viileää. John alkoi täristä kuin olisi
vasta tajunnut kylmyyden.
- Minä pelastin sinut, ääni jatkoi.
John yritti miettiä mitä oli tapahtunut. Hän muisti myrskyn,
joka oli ilmestynyt taivaanrantaan ja lähtenyt tulemaan kohti. Salamat ja
tummat pilvet. Aallot, jotka olivat saaneet kokeneimmatkin merimiehet
pelkäämään ja lopulta periksi antavan puun räsähtelyä, kun urhoollinen parkki
Charlotte antautui meren valtavalle voimalle. John muisti pudonneensa yli
laidan ja hän oli yrittänyt takertua ympärillä vellovaan tavaraan, varmana
kuolemastaan, mutta hän oli edelleen elossa. Luultavasti. Sillä ei tämä
vaikuttanut taivaalta tai helvetiltä.
- Missä minä olen?
Puhuminen sattui kurkkuun ja ääni kuulosti raakkumiselta.
- Tämä on luola, jonne toin sinut.
Johnia alkoi väsyttää, hän vetäytyi kostealla kalliolla
kauemmaksi oksennuksesta ja pistäytyi maate. Pienien torkkujen jälkeen hän
jaksaisi miettiä tätä kaikkea. Ihmepelastumistaan, luolaa ja näkymättömän
naisen kaunista ääntä. Ihan kohta.
John heräsi, eikä hänellä ollut aavistustakaan kauanko oli
nukkunut, mutta nyt hän saattoi nähdä ympärilleen. Luola oli laaja ja korkea,
kuin kirkko hänen kotikaupungissaan. Seinät olivat punaruskeat ja rosoiset. Hän
makasi veden ääressä, se hohti kauniin turkoosina. Hän yritti havaita luolan
suuaukkoa, mutta ei erottanut seinässä mitään sellaiseen viittaavaa. Katossa oli muutama pieni reikä, josta
aurinko paistoi sokaisevasti suoraan sisään.
- Apua, John huusi kokeilevasti.
Edelleen hänen kurkkuunsa sattui. Hän toisti huudon
muutamaan kertaan. Tietenkään kukaan ei vastannut, vaikka hän kuinka tähyili
ylöspäin. Siksi hän ei varmasti huomannutkaan kuinka nainen ilmestyi hänen viereensä.
John kuuli kevyen loiskahduksen ja katsoi vettä. Ja järkyttyi pahemmin kuin
ikinä aiemmin elämänsä aikana.
Alle metrin päässä hänestä oli häikäisevän kaunis nainen,
joka nojasi käsillään kallioon ja katsoi häntä hymyillen. Mutta se ei häntä
järkyttynyt, vaan näkymä vedessä. Paikassa, jossa olisi kuulunut olla naisen
jalat oli vain kultahehkuinen kalan pyrstö.
Tietysti John oli kuullut laulut ja tarinat merenneidoista,
mutta ikinä hän ei niihin ollut uskonut, vaikka muuten oli hyvin taikauskoinen
muiden merimiesten tapaan.
- Sinä olet herännyt, oletkin melkoinen unikeko, nainen
hymyili leveästi.
- Kuka sinä olet? John kysyi ja hivuttautui varovasti
kauemmas.
- Minä olen Aliana, nainen esittäytyi ja ojensi hoikan
kätensä.
John perääntyi entistä kauemmaksi ja Aliana rypisti hetkeksi
kulmiaan. Sitten hymy palasi jälleen hänen kasvoilleen.
- Ei kiirettä, me ehdimme kyllä tutustua kunnolla myöhemmin.
- Mikä sinä olet? John kysyi, kun tunsi olevansa tarpeeksi
kaukana naisesta, tai oliosta.
- Minä olen merenneito. Olet varmasti kuullut tarinat meistä,
Aliana sanoi ja heilautti itsensä istumaan kallion reunalle.
John oli entistä järkyttyneempi. Nyt hän näki pyrstön
selvästi ja pystyi
vain tuijottamaan kuinka naisen lantiolla vaalea iho vaihtui kultaisiksi
suomuiksi. John voi jälleen huonosti. Huolettomasti Aliana kauhoi vettä
pyrstöllään ja John nosti käden suunsa eteen.
- Kerro jotain itsestäsi, Aliana sanoi ja kääntyi katsomaan
häntä.
Nainen oli kasvoiltaan ehdottomasti kaunein mitä John oli
ikinä nähnyt, mutta täyteläiset huulet, korkeat poskipäät, siniset silmät ja
vaaleat hiukset eivät kuitenkaan pystyneet jättämään varjoonsa pyrstön
kauhistuttavuutta.
- Missä minä olen? John kysyi.
Hän ei aikonut heittäytyä rupattelemaan tuttavallisesti tuon
luonnonoikun kanssa.
- Vedenalaisessa luolassa. Minä huomasin myrskyssä laivanne
uppoavan ja löysin sinut elottomana pinnan alla. Toin sinut tänne ja sain
puhallettua elämän takaisin sinuun, Aliana kertoi iloisena, kuin olisi tehnyt
Johnille suurenkin palveluksen.
John pyyhkäisi automaattisesti suutaan. Hän ei halunnut
kuvitella tuon otuksen suun olleen omaansa vasten.
- Miten pääsen täältä pois?
- Et mitenkään, Aliana sanoi hiljaisella äänellä.
- Mitä? John huudahti.
Vaikka luola oli iso, se tuntui äkisti pieneltä kuin arkku.
- Ainut suuaukko on veden alla, tuolla missä näkyy valoa.
Mutta se on syvällä, niin syvällä, ettei ihminen pysty pidättämään hengitystään
tarpeeksi kauan uidakseen pintaan.
- Auta minut pois täältä, John keksi.
- En, Aliana pudisti päätään.
- Miksi et?
- Minä haluan tutustua sinuun.
- Olet järjiltäsi, John mylväisi.
Pakokauhuisena hän alkoi hakata ja repiä kalliota
ympärillään.
- Rauhoitu, Aliana sanoi ja toisti saman huutaen, kun John ei
lopettanut.
- Kallio on paksua, et ikinä pääse siitä lävitse paljain
käsin. Tämä on vain pieni karikko keskellä aavaa merta, pinnalla ei ole enää
mitään sinulle. Nyt olet täällä minun kanssani, Aliana sanoi.
John kääntyi ympäri ja nyt hän näki Alianan kauneuden takaa
paistavan kylmyyden. Nainen räpäytti silmiään ja ilme pehmeni taas hymyksi.
- En minä voi elää täällä, John huudahti epätoivon kuristaessa
kurkkua.
- Tietysti voit. Sinulla on täällä ilmaa. Minä saan tuotua
sinulle makeaa vettä ja syötävää, mitä muuta sinä tarvitset?
Vapauden, muita ihmisiä, lämpöä, John luetteli mielessään.
Hän istahti isolle lohkareelle ja jäi tuijottamaan vettä.
- Onko sinulla nälkä? Aliana kysyi.
John ei vastannut. Kunpa tuo perhanan otus olisi antanut
hänen hukkua. Kuului pärskähdys ja Aliana oli sukeltanut pois. John alkoi
kiertää luolan reunoja, mutta Aliana oli ollut oikeassa. Täältä pääsisi pois
vain sukeltamalla. John lysähti seinää vasten ja ensimmäistä kertaa lapsuuden
jälkeen hänen teki mieli itkeä. Hän oli lähtenyt 13-vuotiaana merille ja nähnyt
perhettään kovin harvoin sen jälkeen, mutta ikinä aiemmin hän ei ollut tuntenut
tällaista yksinäisyyttä. Loukussa meren alla, tuo kauhistuttava olio seuranaan.
John ei tiennyt kuinka kauan Aliana oli poissa. Katon
raoista hän saattoi nähdä valon muuttuvan kultahehkuiseksi ja arveli auringon
laskevan pian. Sitten tulisi pimeys. Yksin loukussa pimeässä ja kosteassa
vankilassa. John haukkoi henkeään, tuntui kuin jokin olisi istunut hänen
rintansa päälle.
Veden loiskahdus kertoi Alianan palanneen. John
vilkaisi varovasti äänen suuntaan, ja merenneito istui kallion reunalla, tämän
vieressä oli banaaniterttu ja leili. Epäluuloisesti John siristi silmiään.
- Mistä sait banaanit?
- Tuolta vain, hän vastasi vältellen.
- Mistä?
- Ei sillä ole väliä, Aliana intti.
- No sitten voit viedä ne pois, minä en suostu syömään, John
tiuskaisi.
- Mutta pitäähän sinun syödä, muuten kuolet, Aliana sanoi
alahuuli väpättäen.
- Sillä ei ole mitään väliä.
- Hyvä on, Aliana huokasi, oli hetken hiljaa ennen kuin
tunnusti: - Ne ovat eräästä saaresta.
- Mistä saaresta? Sinähän sanoit, että täällä on pelkkää
merta.
- No, sinne on aika pitkä matka, Aliana vastasi vältellen. –
Mutta syö ja juo nyt.
John vain istui paikoillaan. Kuinkahan kaukana saari oli? Ja
mistä muusta Aliana oli hänelle valehdellut? Ehkä hän pystyisikin sukeltamaan
pintaan ja uimaan sinne saarelle.
- Kertoisitko nyt jotain itsestäsi? Minä en edes tiedä
nimeäsi.
John pysyi hiljaa, hän mietti vaihtoehtojaan. Hän oli
kohtalainen uimari ja pystyisi varmasti pidättämään henkeään niin kauan, että
pääsisi pintaan. John katsoi luolan suuaukkoa, vaikka jo hämärsi, vesi hohti
kauniisti valoa. Eivät he kovin kaukana voineet olla pinnasta.
Aliana oli uinut hänen eteensä, roikkui kallion reunalla ja
katseli häntä pää kallellaan.
- Unohda se. Et pääse täältä elävänä ulos. Olet vain ihminen,
et pysty siihen.
- Älä sinä kerro minulle mitä voin tehdä ja mitä en, John
sihahti.
Aliana huokaisi surumielisesti.
- Kunpa vain antaisit minun tehdä sinusta onnellisen.
- Minä en ikinä tule olemaan täällä onnellinen! Sinä helvetin
hirviö olet teljennyt minut tänne, eroon muusta maailmasta. Olisit antanut
minun kuolla, sekin olisi ollut parempi kuin tämä, John huusi.
Alianan silmiin kohosivat kyyneleet ja hän painui veden
alle. John jäi hengittämään raskaasti, suuttumus myllersi hänessä kuin meri
konsanaan. Hengästyneenä hän käveli merenneidon tuomien eväiden luo ja joi
ahnaasti puolet leilistä. Vesi oli parasta mitä hän oli ikinä maistanut, mutta
se johtui enemmän janosta kuin veden mausta. Nälkä muistutti vielä olevansa olemassa,
ja vastahakoisesti John söi banaanin. Hedelmä oli makea ja pehmeä ja herätti
hänen ruokahalunsa kunnolla. John söi vielä kaksi banaania ja antoi itsensä
upota kunnolla itsesääliin. Luolassa oli jälleen säkkipimeää ja väsyneenä John
perääntyi niin kauas vedestä kuin suinkin pääsi. Hän asettautui pitkälleen
seinustaa vasten ja yritti alusen kovuudesta ja kylmyydestä huolimatta saada
unta.
Pitkän ja pimeän yön John valvoi lähes kokonaan. Hän sai
muutaman lyhyen torkahduksen nukuttua, mutta painajaiset herättivät hänet joka
kerta. Hän näki unta hukkumisesta, haaksirikosta ja hulluista vedenihmisistä.
Aamun valjettua John tiesi, että hänen täytyisi yrittää päästä pois täältä. Hän
ei kestäisi enää yhtään samanlaista yötä, ja nyt hänellä olisi vielä voimia tallella.
Kuinka kauan ne pysyisivät pelkällä vedellä ja hedelmillä? Siitä hän ei
halunnut ottaa selvää. Kun valo oli jälleen häikäisevää katon raoissa ja vesi
turkoosia, John riisuutui ja laskeutui veteen. Vesi oli suhteellisen lämmintä
ja John lähti uimaan kohti luolan suuta. Sinne päästyään hän piti seinämästä
kiinni ja tasasi hengitystään. Hän ei katsonut taakseen, kun veti syvään henkeä
ja painui veden alle.
Aliana ui kohti salaista luolaansa. Perhe tai suku eivät
tienneet tästä paikasta, ja hän aikoi pitää asian niin jatkossakin. Piti vain
olla nopea ja osata piileskellä, jotta uteliaat pikkusiskotkin eksyivät hänen
kannoiltaan.
Uidessaan Aliana ajatteli luolamiehen ruskeita silmiä ja
tummaa tukkaa, tämä oli todella komea. Ja ehkä hän olisi nyt viimeinkin se,
jota Aliana oli niin pitkään etsinyt.
Aliana tuli pintaan luolassa ja odotti hymyillen näkevänsä
miehen, mutta hän ei tavoittanut tätä heti katseellaan. Aliana ponnisti
käsiensä varaan ja katsoi ympärilleen. Miestä ei näkynyt, pelkkä vaatemytty lattialla.
Aliana voihkaisi pettyneenä. Hän painui takaisin veden alle ja lähti etsimään
miestä, ehkä vielä ei olisi liian myöhäistä. Hän ui lähellä pohjaa ja etsi
miestä katseellaan. Viimein Aliana löysi hänet valkoiselle hiekalle vajonneena.
Mies oli kuin olikin päässyt pois luolasta, mutta ei kuitenkaan pintaan asti.
Miehen olisi pitänyt uskoa häntä, Aliana mietti. Hän istui pohjalle ja sipaisi
vedessä leijuvaa mustaa tukkaa. Miehen silmät olivat kiinni ja iho sinertävä.
Mitään ei olisi enää tehtävissä.
Murheellisena Aliana pysyi miehen vieressä ja otti tämän
käden käteensä. Hän muisti kuinka oli valinnut juuri tämän miehen,
onnettomuuden jälkeen meressä oli ollut muitakin, mutta juuri hän oli saanut
Alianan värisemään. Aliana muisti kuinka pehmeä miehen suu oli ollut, kun hän
oli puhaltanut mieheen uudelleen hengen. Hän oli saanut tarkkailla tämän unta
ja ihailla miehen jäntevää liikehdintää luolassa. Mies ei näyttänyt edes
tajuavan kuinka onnellinen oli kahdesta jalastaan ja taidostaan kävellä. Ihminen pääsi
kaikkialle. Hetkeksi Aliana sulki silmänsä, teki niin kipeää ajatella kaikkea
sitä, mitä hän ei koskaan tulisi pinnalla näkemään. Kukaan muu ei ymmärtänyt
hänen kiinnostustaan ihmisiin. Mutta Alianaa kiehtoi suunnattomasti ihmisten
tavat ja kekseliäisyys, heidän tapansa liikkua ja tunteet joita heillä oli. Muut
hänen kaltaisensa yrittivät parhaansa mukaan pysyä piilossa ihmisten verkoilta
ja pyydyksiltä, mutta Aliana oli heti ensimmäisen laivan nähtyään halunnut
tietää heistä enemmän. Vuosisatojen aikana hän oli oppinut paljon,
mutta ei vieläkään tiennyt tarpeeksi.
Lopulta hän suuteli hellästi miehen otsaa ja jätti hänet
paikoilleen.
Seuraavalle hän ei tarjoaisi hedelmiä, eikä kertoisi
saaresta. Nyt hänen täytyisi vain odottaa uutta laivaa ja loitsia myrsky
nousemaan. Ja aivan varmasti hän vielä löytäisi miehen, joka ei jättäisi häntä ikinä.
5. luukku
5. luukku
Eräänlaista rakkautta se on kai tuokin...
VastaaPoistaMä.