torstai 4. joulukuuta 2014

4. luukku: Ihmepelastaja

Pari vuotta vanha idea, jonka hätäpäissäni kirjoitin valmiiksi kalenteria varten.

*** 

John havahtui yskien, hän tajusi kääntyä kyljelleen, kun alkoi oksentaa. Suolaista vettä ja vatsansisältöä ryöppysi ulos litroittain. Tai siltä se ainakin tuntui.
- Ei hätää, heleä ääni kuului hänen viereltään ja John tunsi jonkun silittävän selkäänsä.
- Mitä, mies ähkäisi.
Hän oli jossain hyvin pimeässä paikassa, hänen vaatteensa olivat märkiä ja ilma ympärillä viileää. John alkoi täristä kuin olisi vasta tajunnut kylmyyden.
- Minä pelastin sinut, ääni jatkoi.

John yritti miettiä mitä oli tapahtunut. Hän muisti myrskyn, joka oli ilmestynyt taivaanrantaan ja lähtenyt tulemaan kohti. Salamat ja tummat pilvet. Aallot, jotka olivat saaneet kokeneimmatkin merimiehet pelkäämään ja lopulta periksi antavan puun räsähtelyä, kun urhoollinen parkki Charlotte antautui meren valtavalle voimalle. John muisti pudonneensa yli laidan ja hän oli yrittänyt takertua ympärillä vellovaan tavaraan, varmana kuolemastaan, mutta hän oli edelleen elossa. Luultavasti. Sillä ei tämä vaikuttanut taivaalta tai helvetiltä.
- Missä minä olen?
Puhuminen sattui kurkkuun ja ääni kuulosti raakkumiselta.
- Tämä on luola, jonne toin sinut.
Johnia alkoi väsyttää, hän vetäytyi kostealla kalliolla kauemmaksi oksennuksesta ja pistäytyi maate. Pienien torkkujen jälkeen hän jaksaisi miettiä tätä kaikkea. Ihmepelastumistaan, luolaa ja näkymättömän naisen kaunista ääntä. Ihan kohta.

John heräsi, eikä hänellä ollut aavistustakaan kauanko oli nukkunut, mutta nyt hän saattoi nähdä ympärilleen. Luola oli laaja ja korkea, kuin kirkko hänen kotikaupungissaan. Seinät olivat punaruskeat ja rosoiset. Hän makasi veden ääressä, se hohti kauniin turkoosina. Hän yritti havaita luolan suuaukkoa, mutta ei erottanut seinässä mitään sellaiseen viittaavaa.  Katossa oli muutama pieni reikä, josta aurinko paistoi sokaisevasti suoraan sisään.
- Apua, John huusi kokeilevasti.
Edelleen hänen kurkkuunsa sattui. Hän toisti huudon muutamaan kertaan. Tietenkään kukaan ei vastannut, vaikka hän kuinka tähyili ylöspäin. Siksi hän ei varmasti huomannutkaan kuinka nainen ilmestyi hänen viereensä. John kuuli kevyen loiskahduksen ja katsoi vettä. Ja järkyttyi pahemmin kuin ikinä aiemmin elämänsä aikana.

Alle metrin päässä hänestä oli häikäisevän kaunis nainen, joka nojasi käsillään kallioon ja katsoi häntä hymyillen. Mutta se ei häntä järkyttynyt, vaan näkymä vedessä. Paikassa, jossa olisi kuulunut olla naisen jalat oli vain kultahehkuinen kalan pyrstö.

Tietysti John oli kuullut laulut ja tarinat merenneidoista, mutta ikinä hän ei niihin ollut uskonut, vaikka muuten oli hyvin taikauskoinen muiden merimiesten tapaan.
- Sinä olet herännyt, oletkin melkoinen unikeko, nainen hymyili leveästi.
- Kuka sinä olet? John kysyi ja hivuttautui varovasti kauemmas.
- Minä olen Aliana, nainen esittäytyi ja ojensi hoikan kätensä.
John perääntyi entistä kauemmaksi ja Aliana rypisti hetkeksi kulmiaan. Sitten hymy palasi jälleen hänen kasvoilleen.
- Ei kiirettä, me ehdimme kyllä tutustua kunnolla myöhemmin.
- Mikä sinä olet? John kysyi, kun tunsi olevansa tarpeeksi kaukana naisesta, tai oliosta.
- Minä olen merenneito. Olet varmasti kuullut tarinat meistä, Aliana sanoi ja heilautti itsensä istumaan kallion reunalle.
John oli entistä järkyttyneempi. Nyt hän näki pyrstön selvästi ja pystyi vain tuijottamaan kuinka naisen lantiolla vaalea iho vaihtui kultaisiksi suomuiksi. John voi jälleen huonosti. Huolettomasti Aliana kauhoi vettä pyrstöllään ja John nosti käden suunsa eteen.

- Kerro jotain itsestäsi, Aliana sanoi ja kääntyi katsomaan häntä.
Nainen oli kasvoiltaan ehdottomasti kaunein mitä John oli ikinä nähnyt, mutta täyteläiset huulet, korkeat poskipäät, siniset silmät ja vaaleat hiukset eivät kuitenkaan pystyneet jättämään varjoonsa pyrstön kauhistuttavuutta.
- Missä minä olen? John kysyi.
Hän ei aikonut heittäytyä rupattelemaan tuttavallisesti tuon luonnonoikun kanssa.
- Vedenalaisessa luolassa. Minä huomasin myrskyssä laivanne uppoavan ja löysin sinut elottomana pinnan alla. Toin sinut tänne ja sain puhallettua elämän takaisin sinuun, Aliana kertoi iloisena, kuin olisi tehnyt Johnille suurenkin palveluksen.
John pyyhkäisi automaattisesti suutaan. Hän ei halunnut kuvitella tuon otuksen suun olleen omaansa vasten.
- Miten pääsen täältä pois?
- Et mitenkään, Aliana sanoi hiljaisella äänellä.
- Mitä? John huudahti.
Vaikka luola oli iso, se tuntui äkisti pieneltä kuin arkku.
- Ainut suuaukko on veden alla, tuolla missä näkyy valoa. Mutta se on syvällä, niin syvällä, ettei ihminen pysty pidättämään hengitystään tarpeeksi kauan uidakseen pintaan.
- Auta minut pois täältä, John keksi.
- En, Aliana pudisti päätään.
- Miksi et?
- Minä haluan tutustua sinuun.
- Olet järjiltäsi, John mylväisi.
Pakokauhuisena hän alkoi hakata ja repiä kalliota ympärillään.
- Rauhoitu, Aliana sanoi ja toisti saman huutaen, kun John ei lopettanut.
- Kallio on paksua, et ikinä pääse siitä lävitse paljain käsin. Tämä on vain pieni karikko keskellä aavaa merta, pinnalla ei ole enää mitään sinulle. Nyt olet täällä minun kanssani, Aliana sanoi.
John kääntyi ympäri ja nyt hän näki Alianan kauneuden takaa paistavan kylmyyden. Nainen räpäytti silmiään ja ilme pehmeni taas hymyksi.
- En minä voi elää täällä, John huudahti epätoivon kuristaessa kurkkua.
- Tietysti voit. Sinulla on täällä ilmaa. Minä saan tuotua sinulle makeaa vettä ja syötävää, mitä muuta sinä tarvitset?
Vapauden, muita ihmisiä, lämpöä, John luetteli mielessään. Hän istahti isolle lohkareelle ja jäi tuijottamaan vettä.

- Onko sinulla nälkä? Aliana kysyi.
John ei vastannut. Kunpa tuo perhanan otus olisi antanut hänen hukkua. Kuului pärskähdys ja Aliana oli sukeltanut pois. John alkoi kiertää luolan reunoja, mutta Aliana oli ollut oikeassa. Täältä pääsisi pois vain sukeltamalla. John lysähti seinää vasten ja ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen hänen teki mieli itkeä. Hän oli lähtenyt 13-vuotiaana merille ja nähnyt perhettään kovin harvoin sen jälkeen, mutta ikinä aiemmin hän ei ollut tuntenut tällaista yksinäisyyttä. Loukussa meren alla, tuo kauhistuttava olio seuranaan.

John ei tiennyt kuinka kauan Aliana oli poissa. Katon raoista hän saattoi nähdä valon muuttuvan kultahehkuiseksi ja arveli auringon laskevan pian. Sitten tulisi pimeys. Yksin loukussa pimeässä ja kosteassa vankilassa. John haukkoi henkeään, tuntui kuin jokin olisi istunut hänen rintansa päälle.

Veden loiskahdus kertoi Alianan palanneen. John vilkaisi varovasti äänen suuntaan, ja merenneito istui kallion reunalla, tämän vieressä oli banaaniterttu ja leili. Epäluuloisesti John siristi silmiään.
- Mistä sait banaanit?
- Tuolta vain, hän vastasi vältellen.
- Mistä?
- Ei sillä ole väliä, Aliana intti.
- No sitten voit viedä ne pois, minä en suostu syömään, John tiuskaisi.
- Mutta pitäähän sinun syödä, muuten kuolet, Aliana sanoi alahuuli väpättäen.
- Sillä ei ole mitään väliä.
- Hyvä on, Aliana huokasi, oli hetken hiljaa ennen kuin tunnusti: - Ne ovat eräästä saaresta.
- Mistä saaresta? Sinähän sanoit, että täällä on pelkkää merta.
- No, sinne on aika pitkä matka, Aliana vastasi vältellen. – Mutta syö ja juo nyt.

John vain istui paikoillaan. Kuinkahan kaukana saari oli? Ja mistä muusta Aliana oli hänelle valehdellut? Ehkä hän pystyisikin sukeltamaan pintaan ja uimaan sinne saarelle.
- Kertoisitko nyt jotain itsestäsi? Minä en edes tiedä nimeäsi.
John pysyi hiljaa, hän mietti vaihtoehtojaan. Hän oli kohtalainen uimari ja pystyisi varmasti pidättämään henkeään niin kauan, että pääsisi pintaan. John katsoi luolan suuaukkoa, vaikka jo hämärsi, vesi hohti kauniisti valoa. Eivät he kovin kaukana voineet olla pinnasta.

Aliana oli uinut hänen eteensä, roikkui kallion reunalla ja katseli häntä pää kallellaan.
- Unohda se. Et pääse täältä elävänä ulos. Olet vain ihminen, et pysty siihen.
- Älä sinä kerro minulle mitä voin tehdä ja mitä en, John sihahti.
Aliana huokaisi surumielisesti.
- Kunpa vain antaisit minun tehdä sinusta onnellisen.
- Minä en ikinä tule olemaan täällä onnellinen! Sinä helvetin hirviö olet teljennyt minut tänne, eroon muusta maailmasta. Olisit antanut minun kuolla, sekin olisi ollut parempi kuin tämä, John huusi.

Alianan silmiin kohosivat kyyneleet ja hän painui veden alle. John jäi hengittämään raskaasti, suuttumus myllersi hänessä kuin meri konsanaan. Hengästyneenä hän käveli merenneidon tuomien eväiden luo ja joi ahnaasti puolet leilistä. Vesi oli parasta mitä hän oli ikinä maistanut, mutta se johtui enemmän janosta kuin veden mausta. Nälkä muistutti vielä olevansa olemassa, ja vastahakoisesti John söi banaanin. Hedelmä oli makea ja pehmeä ja herätti hänen ruokahalunsa kunnolla. John söi vielä kaksi banaania ja antoi itsensä upota kunnolla itsesääliin. Luolassa oli jälleen säkkipimeää ja väsyneenä John perääntyi niin kauas vedestä kuin suinkin pääsi. Hän asettautui pitkälleen seinustaa vasten ja yritti alusen kovuudesta ja kylmyydestä huolimatta saada unta.

Pitkän ja pimeän yön John valvoi lähes kokonaan. Hän sai muutaman lyhyen torkahduksen nukuttua, mutta painajaiset herättivät hänet joka kerta. Hän näki unta hukkumisesta, haaksirikosta ja hulluista vedenihmisistä. Aamun valjettua John tiesi, että hänen täytyisi yrittää päästä pois täältä. Hän ei kestäisi enää yhtään samanlaista yötä, ja nyt hänellä olisi vielä voimia tallella. Kuinka kauan ne pysyisivät pelkällä vedellä ja hedelmillä? Siitä hän ei halunnut ottaa selvää. Kun valo oli jälleen häikäisevää katon raoissa ja vesi turkoosia, John riisuutui ja laskeutui veteen. Vesi oli suhteellisen lämmintä ja John lähti uimaan kohti luolan suuta. Sinne päästyään hän piti seinämästä kiinni ja tasasi hengitystään. Hän ei katsonut taakseen, kun veti syvään henkeä ja painui veden alle.

Aliana ui kohti salaista luolaansa. Perhe tai suku eivät tienneet tästä paikasta, ja hän aikoi pitää asian niin jatkossakin. Piti vain olla nopea ja osata piileskellä, jotta uteliaat pikkusiskotkin eksyivät hänen kannoiltaan.

Uidessaan Aliana ajatteli luolamiehen ruskeita silmiä ja tummaa tukkaa, tämä oli todella komea. Ja ehkä hän olisi nyt viimeinkin se, jota Aliana oli niin pitkään etsinyt.

Aliana tuli pintaan luolassa ja odotti hymyillen näkevänsä miehen, mutta hän ei tavoittanut tätä heti katseellaan. Aliana ponnisti käsiensä varaan ja katsoi ympärilleen. Miestä ei näkynyt, pelkkä vaatemytty lattialla. Aliana voihkaisi pettyneenä. Hän painui takaisin veden alle ja lähti etsimään miestä, ehkä vielä ei olisi liian myöhäistä. Hän ui lähellä pohjaa ja etsi miestä katseellaan. Viimein Aliana löysi hänet valkoiselle hiekalle vajonneena. Mies oli kuin olikin päässyt pois luolasta, mutta ei kuitenkaan pintaan asti. Miehen olisi pitänyt uskoa häntä, Aliana mietti. Hän istui pohjalle ja sipaisi vedessä leijuvaa mustaa tukkaa. Miehen silmät olivat kiinni ja iho sinertävä. Mitään ei olisi enää tehtävissä.

Murheellisena Aliana pysyi miehen vieressä ja otti tämän käden käteensä. Hän muisti kuinka oli valinnut juuri tämän miehen, onnettomuuden jälkeen meressä oli ollut muitakin, mutta juuri hän oli saanut Alianan värisemään. Aliana muisti kuinka pehmeä miehen suu oli ollut, kun hän oli puhaltanut mieheen uudelleen hengen. Hän oli saanut tarkkailla tämän unta ja ihailla miehen jäntevää liikehdintää luolassa. Mies ei näyttänyt edes tajuavan kuinka onnellinen oli kahdesta jalastaan ja taidostaan kävellä. Ihminen pääsi kaikkialle. Hetkeksi Aliana sulki silmänsä, teki niin kipeää ajatella kaikkea sitä, mitä hän ei koskaan tulisi pinnalla näkemään. Kukaan muu ei ymmärtänyt hänen kiinnostustaan ihmisiin. Mutta Alianaa kiehtoi suunnattomasti ihmisten tavat ja kekseliäisyys, heidän tapansa liikkua ja tunteet joita heillä oli. Muut hänen kaltaisensa yrittivät parhaansa mukaan pysyä piilossa ihmisten verkoilta ja pyydyksiltä, mutta Aliana oli heti ensimmäisen laivan nähtyään halunnut tietää heistä enemmän. Vuosisatojen aikana hän oli oppinut paljon, mutta ei vieläkään tiennyt tarpeeksi.

Lopulta hän suuteli hellästi miehen otsaa ja jätti hänet paikoilleen.

Seuraavalle hän ei tarjoaisi hedelmiä, eikä kertoisi saaresta. Nyt hänen täytyisi vain odottaa uutta laivaa ja loitsia myrsky nousemaan. Ja aivan varmasti hän vielä löytäisi miehen, joka ei jättäisi häntä ikinä.

5. luukku 

1 kommentti: