torstai 16. lokakuuta 2014

Veto(voimaa), osa 16



Aada sammutti hiustenkuivaajan, harjasi hiuksensa vielä kerran läpi ja pyöräytti ne nutturalle. Hän oli halunnut käydä aamulenkin jälkeen vielä pikaisesti suihkussa ennen kuin suuntaisi keskustaan jouluostoksille. Aada nappasi sängyltä laukun mukaansa ja säntäsi eteiseen laittamaan kenkiä jalkaan. Kelloa vilkaisten hän lähti kävelemään ravakasti kohti bussipysäkkiä, oli siinä ja siinä ehtisikö hän. Mutta hän oli oppinut nauttimaan kiireestä, kun oli koko ajan tekemistä tai menossa, ei ehtinyt ajattelemaan.

Aada oli puoli kurssia muita edelle jokaisessa aineessa, hän oli varannut muutaman ylimääräisen pelivuoron, pohti uuden harrastuksen aloittamista ja vähän jopa harmitteli kilpatenniksestä luopumista. Oi niitä aikoja, kun oli aamulla lähtenyt kotoa ennen kahdeksaa ja palannut joskus illalla seitsemän jälkeen, tehnyt läksyt ja kaatunut sänkyyn kymmenen maissa. Viimeisen parin viikon aikana juuri se hetki ennen nukahtamista oli päivän pahin. Ei ollut mitään tekemistä, kuulemista tai katsomista, oli vain pimeys ja ajatukset…

Aada ehti seisoa paikoillaan tuskin puolta minuuttia, kun linja-auto ilmestyi mutkan takaa näkyviin. Hän heilautti kättään ja nousi kyytiin. Aada istui puolivälin tienoille ja kaivoi laukustaan esiin kännykän ja kuulokkeet. Uutena asiana hän oli myös löytänyt kännykkäpelien viehätyksen. Bussimatkat menivät nykyään yhdessä hujauksessa, kun kuunteli musiikkia ja mietti miten päin käännellä värikkäitä karkkeja ruudulla. Mikä tärkeintä: peliin ja musiikkiin keskittyessä ajatukset eivät päässeet karkuteille.

Bussi pysähtyi torin reunaan ja Aada astui mummojen vanavedessä ulos. Sää ei ollut lähelläkään jouluista, ja mikäli meteorologeja oli uskominen, ei valkoista ollut luvassa kuin vasta tammikuussa. Ihmisiä oli silti tungokseen asti liikenteessä, olihan viimeistä edellinen viikonloppu ennen joulua. He olivat sopineet Venlan kanssa tapaavansa H&M:n edessä, ja he tulivatkin paikalle lähes yhtä aikaa. Tytöt siirtyivät pikaisten tervehdysten jälkeen sisälle ostoskeskuksen lämpöön. Aadan lahjalista oli lyhyt: äiti, isä, mummo, pappa, tennisvalmentaja ja Venla. Hänellä ei tosin ollut aavistustakaan mitä kellekin ostaa, mutta sekin tarkoitti vain moneksi tunniksi tekemistä.

Venla pulputti iloisena omia kuulumisiaan. Hän oli päässyt käymään Tonin kanssa jo kahvilla ja oli asiasta valtavan innostunut. Aadaa vähän vihlaisi kuulla toisen onnesta, mutta ei hän sitä näyttänyt, hymyili vain hieman väkinäisemmin. Ja Venla kyllä ansaitsi onnensa, ehkä hänkin vielä joku päivä olisi onnellinen. Tai edes tyytyväinen elämäänsä. Hän käänsi mietteensä ostoslistaan ennen kuin vajoaisi märehtimään yhtään syvemmälle omia tuntojaan. Äidille ehkä joku kirja, isälle uusi solmio, mummille… Venla veti hänet hihasta lelukauppaan, ja Aada löysi pian itsensä vertaamassa eri Lego-pakettien sopivuutta Venlan pikkuveljelle.

Tunti ja toinenkin kului, kädet täyttyivät ostoskasseista ja tilien saldot vähenivät. Tytöt istuivat kahvilaan tankkaamaan loppurutistusta varten kahvia ja sämpylää. Mukien tyhjennyttyä Venla lähti käymään vessassa, ja Aada luovutti pöydän seuraaville täpötäydessä kahvilassa. Hän seisoskeli käytävällä vessan ovien edessä ja seurasi hajamielisesti ihmisvilinää. Hajamielisyys karisi hetkessä, kaikki muutkin katosivat näkyvistä, kun hänen katseensa osui Miskaan. Poika seisoi vaatekaupan oven vieressä, ehkä viiden metrin päässä hänestä. Miska näytti samalta kuin ennenkin, tämän vaikutus Aadaan oli edelleen sama. Hän nosti katseensa puhelimestaan ja kohtasi Aadan silmät. Miska ei tervehtinyt tai hymyillyt, mutta ei tämä ainakaan kääntänyt katsettaan.

Aika venyi, katsekontakti pysyi. Aadan rintaa kivisti. Hän oli luullut tunteneensa ikävää, kun Anselmi oli ollut pelimatkoilla. Viime viikot olivat osoittaneet, että hän ei ollut aiemmin tiennyt mitään ikävästä. Eikä mistään muustakaan, mutta katumisesta hän oli oppinut ihan liikaakin.

Yhteys raukesi, kun joku tyttö tuli ja kosketti Miskan hihaa. Aadan katse seurasi Miskan katsetta tyttöön. Hän huomasi korkeat poskipäät, leveän hymyn ja tummat hiukset, jotka oli vedetty tiukalle poninhännälle, eikä kestänyt enempää. Hän ryntäsi ensimmäisestä näkemästään ovesta sisään. Aada huomasi tulleensa lemmikkieläintarvikekauppaan, sillä ei ollut väliä, kunhan vain oli päässyt pois näkyvistä.

Ikkuna houkutti häntä magneetin lailla. Varovasti Aada hivuttautui sen ääreen. Ei se helppoa olisi, mutta hänen täytyisi saada nähdä Miska tämän uuden kanssa. Saada varmistus, että Miska oli siirtynyt eteenpäin, ja hän voisi unohtaa haikailunsa pojan perään. Tai ainakin yrittää unohtaa.

Aada tarkkaili ohikulkevia shoppailijoita, yritti nähdä Miskan. Oliko tämä sittenkin lähtenyt toiseen suuntaan? Ehkä Miskalla ei ollut mitään halua nähdä häntä yhtään lähempää. Tai se ei edes ollut mikään ehkä, vaan hyvin todennäköistä. Aada meni vielä likemmäksi ikkunaa. Työnsi päänsä kissan raapimispuiden välistä, että pääsi mahdollisimman hyvin näkemään vasemmalle, minne Miska oli jäänyt.
- Hei Aada, tuttu ääni kuului hiljaisena hänen takaansa.
Aada sulki silmänsä pieneksi hetkeksi. Mutta kun maa ei auennut hänen allaan, meteoriitti pudonnut päähän tai salama iskenyt, hän joutui kääntymään nolostuneena ympäri ja kohtaamaan Miskan.
- Ai hei, hän sanoi.
Tavoitteli ääneensä normaaliutta. Aivan kuin hänen joka lauantainen tapansa oli olla nenä kiinni eläinkaupan ikkunassa.
- Oletko sä ostanut kissan?
Aada vilkaisi kissojen raapimispuita ja kiipeilytelineitä. Pojan ääni ei paljastanut mitään, eikä tämän kasvojen ilme. Kysymys oli esitetty ihan tavallisella äänellä, silmissä ei näkynyt pilkettä, eikä Miska edes vaikuttanut hirveän kiinnostuneelta asiasta. Aada nielaisi, hänen pitäisi keksiä selitys. Ihan mitä tahansa, ettei Miska pääsisi selville, että hän oli vakoillut tätä.
- Ei kun olen etsimässä joululahjaa minun mummoni kissalle.
- Minkä niminen kissa?
Aada kurtisti kulmiaan, vilkaisi ympärilleen ja vastasi pikaisesti:
- Mirri.
Miska vilkaisi myös ympärilleen, virkkoi sitten edelleen masentavan tasaisella äänellä:
- Ja sun papalla on varmaan koira, jonka nimi on Musti.
- Jotain sellaista, Aada mutisi posket punaisina.
Yritti olla kuin ei olisi huomannutkaan kaupan vihreitä nimikylttejä. Aada oli kuvitellut kymmeniä eri versioita siitä mitä tapahtuisi, jos hän vielä joskus olisi nähnyt Miskan. Kaikissa niissä hän oli ollut sanavalmis, hauska ja hurmaava, nyt hän tunsi itsensä King Kongiksi päivälliskutsuilla.

- No, miten sä olet voinut? Miska kysyi pitkittyneen hiljaisuuden jälkeen.
Aada vilkaisi Miskaa yllättyneenä, mutta tämä näytti edelleen kivestä veistetyltä.
- En kovin hyvin, hän päätti olla rehellinen.
Tunnustuksen myötä jostain ilmestyi pala hänen kurkkuunsa. Ensimmäistä kertaa hän oli myöntänyt edes itselleen, että kaikki ei ollut kunnossa.
- Tuliko sulle sittenkin jotain jälkijuttuja siitä, Miska vilkaisi ympärilleen, mutta ketään ei ollut kuuloetäisyydellä, joten hän jatkoi lauseen loppuun: - Abortista?
- Ai.
Kasvot lehahtivat entistä punaisemmiksi. Aada toivoi uudelleen, että ihan mikä tahansa tulisi korjaamaan hänet pois paikalta. Vaikka sitten kuolema.
- Ai, hän aloitti uudelleen: - Ei siitä tullut mitään, kaikki kunnossa.
- No hyvä, sen mä vain halusin kuulla.
Niinpä tietysti. Kaiken tekemänsä jälkeen kuinka hän saattoi edes kuvitella, että Miska edelleen olisi kiinnostunut hänestä, missään muodossa.

- Entä sinä? Aada kysyi hätäisesti, kun Miska oli kääntymässä pois. – Kuinka sinä olet voinut?
- Tässähän tämä, Miskan toinen suupieli kohosi hymyntapaiseen.
- Niin. Minä näinkin teidät, Aada tunnusti.
- Ketkä meidät?
- Sinut ja sen tytön, Aada sanoi.
Onnittelemaan hän ei sentään pystynyt.
- Se on mun veljen tyttöystävä Anu, joka oli äsken tuossa käytävällä.
- Ai.
Jos hän sanoisi vielä yhdenkin kerran ”ai”, hän potkaisisi itseään Aada kirosi.
- Minä vain oletin…
Mutta ei jatkanut lausettaan nähdessään Miskan ilmeen muuttuvan. Välinpitämättömästä melkein vihaiseksi.
- Oletit mitä? tämä kysyi. Äänen lämpötila oli painunut pakkasen puolelle.
- Että sinä olisit jo siirtynyt eteenpäin, Aada sai piipitettyä vastaukseksi.
Hänen teki mieli perääntyä muutaman askeleen. Mutta pysyi paikoillaan, sillä samassa Miskan viha valui pois ja jäljelle jäi pelkkä alakulo.
- Niin minäkin oletin.

Aadan sydäntä kouraisi. Ei varmasti ollut liian omahyväistä olettaa, että oli hänen vikansa, että Miska näytti nyt tuolta. Surulliselta ja lannistuneelta, kaikki vain hänen typerän itsepäisyytensä takia.
- Minä olen pahoillani, hän kuiskasi.
- Mistä?
- Ihan kaikesta.
Miska huokasi syvään, katsoi hetken lattiaa ennen kuin kysyi:
- Mitä sä nyt tarkoitat?
- En kai minä tiedä oikein itsekään, Aada sai vastatuksi.
Hän katsoi puolestaan hetken kattoon, kun jotain kimalteli silmäkulmissa.
- Anteeksi ylpeyteni, itsepäisyyteni, äkkipikaisuuteni ja se, etten edes yrittänyt kuunnella.
Miska työnsi kädet taskuunsa, katsoi häntä mietteliäästi. Aada hymyili surumielisesti. Hän oli saanut sanotuksi sen minkä oli Miskalle halunnutkin sanoa. Hän ei odottanut anteeksiantoa, eikä mitään muutakaan.

Loputtomalta tuntuneen hetken jälkeen Miska puristi silmänsä hetkeksi kiinni ja lausui sitten hitaasti:
- Mä vannoin itselleni, etten ikinä enää tekisi tätä, mutta… Haluaisitko sä lähteä joskus vaikka kahville, puhuttaisiin asiat selväksi.
- Puhuisimme?
- Jotkut jutut vielä painaa mua, ehkä ne sanottuani pääsisin viimein eteenpäin.
Aadan hengitys pysähtyi hetkeksi, kuinka lujaa Miskan sanat satuttivatkaan. Miska halusi eteenpäin, ei häntä. Siitäkin Aada saattoi syyttä vain itseään. Hän oli ollut idiootti, kun oli torjunut Miskan kerran toisensa jälkeen. Miksi tämä enää odottaisi? Mutta hän lähtisi kahville, lähtisi ihan mihin vain, jos saisi vielä hetken Miskan seurassa, vaikka se tekisi kuinka kipeää.
- Minä ymmärrän
Samassa Aadan puhelin soi, hän vaiensi sen edes katsomatta kuka soitti. Hän halusi katsoa Miskaa niin kauan kuin se suinkin olisi mahdollista. Olisi sitten jotain mitä muistella.
- Mikä ilta ensi viikolla?
- Mikä vain käy, Aada vastasi nopeasti.
- Tiistai? Viiden maissa? Vaikka siinä Korvapuustitaivaassa?
- Käy, Aada nyökkäsi.
Hänen kalenterissaan ei olisi mitään tuota tärkeämpää.
- Okei, nähdään sitten siellä, Miska sanoi.
Katsoi häntä vielä kerran tutkivasti ennen kuin kääntyi ja lähti. Ei sanonut sanaakaan, ei hymyillyt, mutta Miska oli lähdössä hänen kanssaan kahville, siinä oli ystävällisyyttä ihan tarpeeksi. Kun Miskan selkä oli hävinnyt näkyvistä, Aada vilkaisi kännykkäänsä. Se oli Venla, joka oli yrittänyt soittaa. Hän muisti vasta siinä vaiheessa koko Venlan olemassaolon. Aada tarvitsi vielä hetken yksinäisyyttä, hän tunki puhelimen takaisin taskuunsa ja mietti äskeistä kohtaamista.  Ei hän niin optimisti ollut, että odottaisi saavansa Miskalta vielä yhden tilaisuuden, mutta hän yrittäisi kaikkensa vakuuttaakseen Miskan, että hän oli muuttunut.

Edelleen mietteliäänä Aada poistui kaupasta ja näki heti Venlan, joka päivysti neuvottomana vessan ovien edessä. Venla kiiruhti hänen luokseen.
- Mihin sä hävisit?
- Anteeksi, minä… Näin yhden vanhan tenniskaverin ja unohduin vaihtamaan kuulumisia.
- Mä jo pelästyin, että sut on kidnapattu tai jotain.
- Hölmö, Aada hymähti. – Minulta puuttuu vielä se äidin lahja, entä sinulta?
Venlakaan ei ollut vielä löytänyt kaikkia lahjoja, joten he lähtivät jatkamaan ostoksiaan. Aadan mieli ja into tosin olivat jossain kaukana, hän mietti vain tiistaita.

***

Vielä puolitoista tuntia, Aada mietti. Hän oli ollut oikeasti niin säälittävä, että oli lauantaista asti laskenut tunteja siihen, että näkisi jälleen Miskan. Aada oli perunut illan tennisvalmennuksen ja lintsannut saksan kaksoistunneilta. Koulu olisi loppunut puoli viideltä ja hän olisi ehtinyt helposti sieltä viideksi kahvilaan, mutta ei halunnut ilmestyä Miskan eteen pitkän päivän riuduttamana kouluvaatteissaan.

Hiukset oli kietaistu pyyhkeen sisään kuivumaan ja hän seisoi alusvaatteisillaan vaatekaapin edessä. Aada halusi näyttää mahdollisimman hyvältä Miskan silmissä. Kauniilta, houkuttelevalta ja ennen kaikkea sellaiselta tytöltä, jonka kanssa kannatti yrittää vielä kerran. Kovat vaatimukset yhdelle asulle. Tärkeintä oli tietysti hänen oma käytöksensä ja puheensa, joita hän oli hionut mielessään viimeiset päivät, mutta mitään ei saanut jättää sattuman varaan. Haikeana Aada katsoi ensitreffien vaatteitaan, nuo farkut ja tuo neule. Ilmeisesti Miskaan tehosi myös vähemmän vaikuttavan vaatteet. Ei sillä, että hänellä olisi mitään kovin vaikuttavaa asua. Kaikki olivat klassisia perusvaatteita. Mustaa, valkoista, sinistä, harmaata ja beigeä. Ei kirkkaita värejä, näyttäviä kuoseja tai paljetteja, eikä lyhyitä helmoja ja suuria kaula-aukkoja. Ei sillä, että hänellä juuri mitään kaula-aukon täytteeksi olisi, Aada hymähti ja tarttui mustiin farkkuihin. Hän kiemurteli pesun jäljiltä tiukkoihin pillifarkkuihin ja jäi miettimään paitaa. Uusi vilkaisu kelloon pakotti nopeuttamaan valintaa, joten Aada tarttui pehmeään, siniseen neuleeseen. Samoilla mentäisiin, kun ensimmäisellä kerralla, mutta ehkä se oli vain hyvä. Jonkinlainen enne.

Aada kuivasi hiuksensa, meikkasi kevyesti ja alkoi toden teolla hermostua. Panokset olivat valtavat. Tänä iltana hän saattoi saada tai menettää sen ihmisen, josta kuin varkain oli tullut hänen elämänsä tärkein. Ja hän oli tajunnut sen myöhään, toivottavasti ei liian myöhään.

Päättäväisesti hän suuntasi eteiseen, napitti takkinsa ja kumartui laittamaan kengät jalkaansa. Ulko-ovella äiti tuli häntä vastaan.
- Hei, eikö sinulla olekaan tennistä?
- Valmentaja sairastui, joten menen Venlan kanssa elokuviin.
- Pidä hauskaa, äiti toivotti ja Aada painoi oven takanaan kiinni.
Niin, toivottavasti tästä tulisi hauska ilta, Aada mietti kävellessään pysäkille. Milloin hänellä viimeksi oli ollut hauskaa? Kuukausia sitten, se aamu Miskan asunnolla. Oliko hän edes nauranut sen jälkeen? Tuskin. Hymyillytkin vain enemmän tai vähemmän pakotetusti, mutta ei nauranut. Aada tajusi, että ei hänen elämänsä ennen Miskaakaan ollut varsinaisesti mitään naurunremakkaa ollut. Koulua ja tennistä, päämäärätietoista pyrkimystä olla paras, pelkkää suorittamista. Eikä hän ollut muuta kaivannut. Ei kai, kun ei muusta tiennyt. Mutta ehkä elämässä tarvitsi myös välillä pysähtyä ihailemaan lentokoneita, nauramaan niin että vatsaan sattui tai syömään pitsaa aamupalaksi iltapäivä kahdelta.

Bussissa Aada huomasi käsiensä muuttuneen kylmiksi, hän oli entistä hermostuneempi. Ei menisi enää montaa minuuttia, kun hän istuisi Miskan kanssa samassa pöydässä. Ei siis ollut ihme, että hän torin reunalla kiirehti ensimmäisenä ulos bussista ja lähes juoksi kahvilaan. Hän oli kerran aiemmin käynyt Venlan kanssa Korvapuustitaivaassa. Kahvila sijaitsi kauppakeskuksen kulmassa, joten ikkunat antoivat kahteen suuntaan. Tilan valoisuus salli sisustuksen ruskealla ja keltaisella, ”voi ja kaneli, maailman kauneimmat värit”, Aada muisteli lukeneensa lehdestä omistajan haastattelun. Miska ei vielä ollut sisällä, joten hän palasi takaisin ulos.

Väristen Aada seisoi ovenpielessä ja katseli malttamattomana ympärilleen, mutta Miska pääsi yllättämään hänet tupsahtamalla yllättäen nurkan takaa juuri kun Aada katsoi toiseen suuntaan.
- Moi.
Aada hätkähti tervehdystä ja kiepsahti ympäri.
- Hei, hän henkäisi.
- Olisit sä voinut odottaa sisällä, ettei olisi tarvinnut täällä palella.
- En ehtinyt odottaa kuin hetken, Aada sanoi.
Jätti mainitsematta, että hänen tärinänsä johtui enemmän jännityksestä kuin kylmyydestä. Miska nyökkäsi ja aukaisi hänelle oven. Aada hymyili hermostuneesti kävellessään sisään, alku ainakin oli niin tuttua, mutta silti niin outoa. Tiskillä he laittoivat samalle tarjottimelle kahvimukit, Aadan porkkanakakun ja Miskan korvapuustin. Miska maksoi ostokset ja luovi puolityhjässä kahvilassa rauhalliseen nurkkapöytään.

Aada aukaisi takkinsa ennen istumista. Hän otti kahvin ja porkkanakakun omalle puolelle pöytää ja kietoi kätensä kuuman mukin ympärille saadakseen helpotusta entisestään kylmenneille kämmenilleen. Miska istui kaikessa rauhassa, maistoi kahvia ja pullaa, katsoi arvioivasta Aadaa ja totesi hitaasti:
- No, täällä ollaan.
- Niin.
Vaivautunut hiljaisuus laskeutui pöytään. Juuri sellainen, jonka aikana vain mietti tuskastuneena, mitä seuraavaksi sanoisi. Aadakin yritti kuumeisesti keksiä jotain järkevää sanottavaa ja hermostuneisuus kasvoi entisestään, kun kumpikaan ei puhunut mitään.
- Kiitos, että ehdotit tätä, minä en olisi uskaltanut, Aada viimein sanoi.
Ei sekään ollut kovin järkevää, mutta jollain jää oli rikottava, kun se vielä oli mahdollista.
- Miksi?
- Minä olin varma, että käytökseni takia sinä et haluaisi nähdä minua enää ikinä.
Aada yritti saada äänensä kuulostamaan kepeältä. Ehkä Miska olisi naurahtanut ja sanonut, että ei mitään peruuttamatonta vielä ollut tapahtunut. Mutta tämä vain siemaisi kahviaan ja katsoi häntä mietteliäänä mukinsa yli. Eli helppoa anteeksiantoa ei ollut luvassa, mutta hän oli valmistautunut menemään vaikeimman kautta.
- Anteeksi. Minä ylireagoin, olin liian hätäinen ja typerä. Minun olisi pitänyt kuunnella sinua. Minun olisi pysähtyä miettimään, eikä antaa vihani sokaista. Minun olisi pitänyt ymmärtää ajoissa kuinka hieno ihminen sinä olet. Arvostaa sitä, että sinä olit tukenani silloin kun sitä eniten tarvitsin. Tuo minun olisi pitänyt käsittää, eikä sysiä sinua pois. Kerta toisensa jälkeen. Anteeksi, Miska, Aada sanoi. Kävi läpi ääni väristen jokaisen kohdan miettimältään listalta.

Hän nielaisi hermostuneena. Miska katsoi häntä edelleen sama tyhjä ilme kasvoillaan. Niillä ei näkynyt Aadan odottamaa hymyä, helpotusta, ymmärrystä ja anteeksiantoa. Vaikeana hän puristi mukia yhä tiukemmin käsissään.
- Miksi sä sitten teit sen? Miska viimein kysyi.
Aada kurtisti otsaansa, joten Miska jatkoi:
- Miksi sä vihaat mua niin kovasti? Miksi sä et suostunut edes kuuntelemaan, vaikka mä matelin sun edessä?
- En minä sinua vihaa, Aada kiisti.
- No siltä se aika usein tuntui.
Aada ei vastannut mitään, vaihtoi vain vaivautuneena tuolilla asentoaan.
- Miksi sä et kuunnellut?
- Koska minä olin typerä.
Miska katsoi tyytymättömänä häneen.
- Miksi sä pyysit mua samaan sänkyyn nukkumaan ja seuraavana aamuna olit niin helvetin kalsea. Miksi sä käskit mun lähteä, kun mä tulin katsomaan sua abortin jälkeen? Miksi sä vastasit siihen suudelmaan ja heti seuraavassa hetkessä huusit mua poistumaan?
Aada pysyi vaiti. Hän huomasi, että Miska oli lähtökuopissa ja hänen täytyisi yrittää saada tämä jäämään.
- Kuule, se kaikki on nyt mennyttä. Minä lupaan jatkossa olla järkevämpi, jos sinä vain…
Aada puraisi huultaan hermostuneena. Kehtaisiko hän sittenkään ehdottaa sitä?
- Minä vain mitä?
- Annat minulle vielä uuden tilaisuuden, hän kuiskasi kahvikuppiinsa tuijottaen.
Hän ei pystynyt katsomaan Miskaa. Ei varsinkaan, kun kuuli matalan naurahduksen pöydän toiselta puolen. Nöyryytys humahti läpi Aadan. Millaisen pellen hän oli itsestään tehnytkään.
- Sä et tosiaankaan tajua, Miska sanoi kyllästyneenä.
Kasvojen poltteesta huolimatta Aada vilkaisi häntä nopeasti. Miska nojasi tuoliinsa kuin yrittäisi päästä mahdollisimman kauas hänestä. Kyyneleet alkoivat kuumottaa, Aada tuijotti jälleen kahvimukiinsa. Hän oli hävinnyt. Ei olisi uusia tilaisuuksia tai yhteistä tulevaisuutta. Ei olisi mitään.

- Tiedätkö, mä voisin antaa sulle anteeksi, lakaista kaiken maton alle ja antaa meille tilaisuuden. Voi helvetti, mikään ei tekisi mua onnellisemmaksi kuin se, että me oltaisiin taas yhdessä. Mutta. Mitä sitten kun sä seuraavan kerran flippaat tyhjästä? Ehkä sulla on omat syysi, mutta ne on mulle täysin pimennossa. Okei, se veto oli vitun typerä ja siitä olisin ansainnut kunnon huudot, mutta sä et huutanut, käskit vain poistumaan. Pakenit. Mutta sen jälkeen mä tein kaikkeni pitääkseni susta huolta ja sain niistäkin kerta toisensa jälkeen nenilleni. Mä en ymmärrä sua yhtään, enkä mä voi ottaa enää riskiä. Meillä ei niitä oikeesti onnellisia päiviä ollut kuin muutama ja niistäkin toipuminen on ollut ihan saatanan raskasta. Mitä se olisi kuukauden tai vuoden jälkeen?

Aada istui lyötynä paikoillaan. Kyyneleiden valumista hän ei edes yrittänyt estää, turhaa se olisikin ollut. Hän oli oman sulkeutuneisuutensa takia menettämässä Miskan. Helvetin typerys, aukaise nyt suusi ja kerro miksi olet sellainen kuin olet, Aada raivosi hiljaa itselleen.
Hän aisti kuinka Miska nojautui lähemmäksi. Tämä jatkoi äskeistä pehmeämmällä äänellä:
- Mä vihaan itseäni sen takia, että olen saanut sut itkemään. Mutta mä en voi enää alkaa sun jojoksi, jonka vuoroin vedät viereesi ja seuraavassa hetkessä työnnät pois. Mä en vaan pysty siihen enää. Sori.
- Et sinä ole jojo, Aada niiskaisi.
- Enkö muka?
Aada ei saanut enää vastatuksi, hän puristi huulensa tiukasti yhteen ja sulki silmänsä. Jos hän ei näkisi ketään, ei kukaan näkisi häntä. Pöydän toiselta puolen ei kuulunut tuolin liikkumisen ääniä. Miska siis edelleen istui, varmaan katsomassa häntä. Toivottavasti tämä ei odottanut enää mitään, sillä Aadalla ei ollut mitään mitä tarjota. Hän oli ollut niin varma, että anteeksipyynnöt ja lupaukset paremmasta olisivat riittäneet. Mutta Miska vaati vastauksia, joita hänellä ei ollut kunnollisia itselläänkään.

Aada säpsähti, kun jokin kosketti hänen poskeaan. Automaattisesti hän aukaisi silmänsä ja näki Miskan nojautuneen pöydän yli pyyhkimään kyyneleitä servietillään. Se sai Aadan itkun vain yltymään.
- Hei, hei, ei mitään hätää.
- Sinä voit jo mennä, Aada sai sanotuksi.
Hän halusi olla yksin.
- En mä voi jättää sua näin.
Aada katsoi suoraan Miskaan syyttävästi.
- Niinpä, outoahan se on, mutta mä välitän susta edelleen ihan liikaa.
- Älä, Aada pyysi heikosti. – Älä herätä enää toiveitani, kun niistä ei kuitenkaan voi tulla mitään.
- Luuletko sä, että mulla ei ole toiveita? Miska kysyi pehmeästi.
Aada sulki uudelleen silmänsä. Miska oli niin lähellä ja ensimmäistä kertaa aikoihin tämä näytti ymmärtäväiseltä.
- Minä toivon, että sinä puhuisit. Selittäisit oikeasti mitä sun mielessä liikkuu. Ja vieläkin minä jaksan toivoa… No, okei, ei edes pitäisi ajatella niin pitkälle, mutta olihan meillä upeeta yhdessä, ja sä olet merkinnyt mulle enemmän kuin yksikään toinen.
Aada tiesi, että hänen olisi pitänyt selittää, mutta hän oli ihan liian lukossa siihen pystyäkseen. Yhtä hyvin Miska olisi voinut pyytää häntä lentämään.

- Ei sitten. Pidä huolta itsestäsi, Miska viimein tokaisi.
Tuoli kolahti, ja Aada kuuli loittonevat askeleet, jotka pian hävisivät kahvilan ääniin. Meni pitkään ennen kuin hän pystyi jälleen aukaisemaan silmänsä ja vielä pidempään, että hän oli saanut itsensä sen verran kasaan, että pystyi lähtemään. Pöytään jäi tyhjä lautanen ja muki, yksi kylmäksi jäähtynyt kahvi ja koskematon porkkanakakku.

torstai 2. lokakuuta 2014

Toivekonsertti (eli apua kaivataan)

Minullahan on kaikenlaisia kirjoittamiseen liittyviä ideoita koko ajan, ja nyt esitän teille niistä kaksi.

1. Lukiossa oli joku luovan kirjoittamisen kurssi, missä annettiin vain otsikot ja niiden pohjalta piti sitten kirjoittaa. Minä pidin siitä todella paljon, ja mietin, että voisi olla kiva kokeilla sitä teidän kanssanne.
2. Vuosi tai kaksi sitten oli Demissä Snowboyn novellijoulukalenteri, minusta idea oli nerokas ja halusin joskus toteuttaa saman.

Näitä pyörittelin aikani pienessä mielessäni, kunnes keksin yhdistää ne. Eli te saisitte ehdotella minulle kaikkea inspiroivaa, joista kirjoitan joulukalenterin. Miltäs kuulostaa?

Periaatteessa tämä on kai novelliblogi, vaikka harva tekstini on oikea novelli. Ne ovat liian pitkiä, mutta nyt otan tavoitteeksi joulukalenteriin kirjoittaa pelkästään niitä. Wikipedian mukaan suomalainen novelli on noin 1000-8000 sanaa pitkä. 24 novellia kahdessa kuukaudessa kuulostaa lievästi suuruudenhullulta, joten ihan varmasti en lupaa, että joulukalenteri on juuri vuodelle 2014. Varsinkin kun Veto(voimaa) on vielä kesken (se jatkuu vielä kahden tai kolmen osan verran). Mutta minä yritän parhaani!

Te lukijat saatte nyt ehdottaa joko novellin otsikkoa, ensimmäistä tai viimeistä lausetta, tai mitä nyt keksittekään. Voitte linkata kuvan tai biisin, mitä vain inspiroivaa tai teitä kiinnostavaa. Saa ehdottaa jotain tyylisuuntaa, antaa tiivistelmän juonesta tai kuvailla päähenkilön. Koska tämä on joulukalenteri, jätetään ne verilöylyt, suolenpätkät ja puukolla raiskaamiset johonkin toiseen kertaan. Mutta noiden toiveiden ei noin muuten tarvitse olla jouluisia.

Toivokaa rohkeasti! Ja kysykää, jos on jotain. Olen nyt niin innoissani, etten tiedä osasinko taas ilmaista itseäni tarpeeksi selvästi. (Ja jos siellä iskee kavereille tai sukulaisille ujous, niin saa ehdotuksia laittaa ihan privaatistikin.)

Veto(voimaa), osa 15



Miska löhösi sohvalla puoli-istuvassa asennossa, katse harhaili jossain katonrajassa. Kädessä oleva kaljatölkki oli lähes tyhjä, mutta edelleen kylmä. Helvetillisen viikon jälkeen hän katsoi tarvitsevansa kunnon nollauskännit. Eilen hän oli töiden jälkeen ottanut vain muutaman oluen, mutta tänään vähän myöhemmin oli tarkoitus vaihtaa juoma kaljaa vahvemmaksi. Sohvalta hän ei tosin aikonut nousta kuin jääkaapille tai vessaan. Ile oli taas houkutellut häntä baariin tai tarjoutunut tulemaan kämpille, mutta Miska ei halunnut seuraa. Tuntui, että nämä haavat oli parasta nuolla yksin.

Tarkemmin ajateltuna ei hän haavoittunut ollut, vaan turta, ytimiään myöten jäässä. Mikään ei liikauttanut häntä. Miska heräsi, meni töihin, tuli töistä kotiin, katsoi televisiota ja meni nukkumaan. Niin oli ollut koko viikon. Mutta ei kai muuta voinut odottaa, kun oli päästänyt Jääkuningattaren liian lähelle. Kuinka saatanan osuva Aadan lempinimi olikaan, Miska hymähti. Tämän ilme ainakin oli ollut pelkkää jäätävää raivoa, kun hän oli huutanut Miskaa poistumaan. Ja vain hetkeä aiemmin Aada oli ollut hänen sylissään, halukkaana ja vastaanottavaisena.

Muisto nousi katkerana palana kurkkuun, ja Miska kampesi itsensä pystyyn, ehkä kirkkaiden aika oli juuri nyt. Iltapäivä ei ollut ehtinyt kovin pitkälle, mutta se ei estänyt häntä hakemasta keittiöstä pullon Leijonaa ja mehua. Sinisen korkki kääntyi, ja mieleen nousi muistot.

Aada ensimmäistä kertaa hymyilemässä hänelle teemukin yli. Tämän ymmärtäväinen katse, kun hän oli puhunut lentäjän haaveiden kariutumisesta. Ensimmäinen suudelma hämärässä autossa. Aada vavahtelemassa hänen allaan. Kuinka tämä oli tukeutunut häneen kipujen keskellä ja yöllä painautunut hänen syliinsä kapealla hotellin vuoteella.

Ahnaasti Miska kallisti lasiaan, hän halusi vain unohtaa. Miksi hitossa hän oli hyväksynyt sen vedon? Ilman sitä hän ei olisi ikinä rohjennut lähestyä Aada, ilman sitä hän ei olisi nyt tässä jamassa. Loukattuna, vihaisena, turtana ja rikki. Yhden ainoan kerran hän oli erehtynyt uskomaan ja toivomaan, haluamaan enemmän ja tuntemaan muutakin kuin himoa. Kaikki muutaman päivän takia ja käteen oli jäänyt vain muistot, joita hän ei halunnut.

Mitä hän olisi voinut tehdä toisin? Kai hänen olisi pitänyt kertoa vedosta heti alkuunsa, mutta kuinka kertoa jotain sellaista mitä ei itsekään muistanut?  Miska ei vieläkään ymmärtänyt, mikä Aadan oli saanut niin raivoihinsa vedon takia. Tietysti se oli äärimmäisen typerä temppu häneltä, mutta Aada ei  edes halunnut kuulla hänen selityksiään. Abortinkin Miska oli mielestään hoitanut niin hyvin kuin sellaisen tilanteen saattoi ylipäätään hoitaa. Hän oli auttanut, tukenut ja kärsinyt voimattomana vieressä, kun Aada oli itkenyt kivusta. Voi helvetti. Ja hän oli oikeasti halunnut vain tietää, kuinka Aada oli selviytynyt kotona ja oliko tällä kaikki hyvin, mutta vastassa oli ollut pelkkää jäätä ja vihaa. Sitä yhtä suudelmaa lukuun ottamatta. Jos Aada vihasi häntä yli kaiken, miksi tämä oli vastannut siihen? Aada oli painautunut Miskaa vasten, eikä kyseessä edes ollut mikään hätäinen pusu, jota tämä ei vain ehtinyt väistää. Ei, se oli ollut niitä, joiden aikana maailma lakkasi pyörimästä ja jokainen atomikin täyttyi halusta. Aada oli ollut mukana, alusta loppuun. Miksi? Oliko sillä väliä? Ehkä se oli vain viimeinen katkeran kipeä muistutus siitä mitä heillä olisi voinut olla.

”We could have had it all”, mieleen nousi pätkä jostain biisistä, taisi olla se Adelen isoin hitti. Niin totta. Päässä humisi miellyttävästi ja Miska vilkaisi sohvapöydällä olevaa pulloa, nesteen pinta oli vajunut lupaavasti. Hän taisi olla humalassa. Huvittuneena Miska taputti itseään polveen, hyvä poika, havaintokyky edelleen terävänä. Tässä kunnossa hän ehkä uskaltaisi miettiä vähän isompiakin kysymyksiä.

Oliko hän rakastunut Aadaan?

Mietteliäänä Miska tyhjensi lasinsa ja kurkotti täyttämään sen uudelleen. Mihin hän oli jäänyt? Aivan, rakkaus. Huokaisten hän nojasi sohvan pehmeisiin tyynyihin. Tähän asti hän oli uskotellut itselleen olleensa vain ihastunut, koska rakastuminen oli jotain niin isoa, ettei hän uskonut sellaisen sattuvan hänen tielleen. Mistä edes tiesi, että oli rakastunut? Oliko se niin, että sen vain tiesi. Miska ei tiennyt tiesikö hän. Toisaalta tuntui hassulta, että pelkkä yksi viikonloppu olisi riittänyt rakastumiseen. Jos heillä olisi ollut enemmän aikaa, hän olisi aivan varmasti langennut, mutta sitä ylellisyyttä hän ei saanut.

”We almost had it all”, soi haikea ääni jossain kaukana. Niinpä niin, heillä melkein oli kaikki, mutta enää ei ollut mitään. Ja varovasti Miska uskalsi itselleen myöntää, että se kaikki oli nyt varmasti ohi. Hän ei pystyisi ottamaan enää kertaakaan turpaansa.

Puhelin helähti sohvapöydällä. Miska syöksyi kännykän luo, mutta koska näytössä ei lukenut Aadan nimeä, hän ei noteerannut mitenkään soittoa. Säälittävä reppana, hän soimasi itseään. Sinä helvetin idiootti odotat vieläkin, että Aada ottaisi yhteyttä. Miksi tämä soittaisi? Nythän Miska oli juuri siellä missä Aada halusi: poissa tytön elämästä.

Miska karjaisi raivostuneena itselleen ja paiskasi tyhjän lasin päin olohuoneen seinää. Helähtäen sirpaleet putosivat lattialle ja ohikiitävän hetken Miska oli tyytyväinen. Hän voisi sitten joskus imuroida lasinsirut, mutta nyt hän tarvitsi uuden lasin täytettäväksi. Tai miksi vaivautua, Miska mietti. Hän laski kaukosäätimen sohvalle, otti toiseen käteen viinapullon ja toiseen mehupurkin, niistä hän hörppi vuoronperään. Televisio näytti raveja.

Miska havahtui puhelimen piinaavaan pirinään. Ähkäisten hän käänsi kylkeä ja yritti jatkaa uniaan. Soitto lakkasi vain alkaakseen heti uudelleen. Miska ärähti ja painoi tyynyyn korvilleen. Se oli sohvatyyny, hän raotti silmiään ja tajusi makaavansa sohvalle. Hän yritti kelata takaisin eilistä, tai ainakin viimeisiä muistikuvia. Leijonaa raakana, aina hyvä idea. Hämärästi hän muisti ottaneensa tequila shotteja, suoraan pullon suusta.  Ei ihme, että päässä jyskytti kuin siellä olisi joku moukaroinut kallon sisäpintoja uuteen muotoon. Puhelin ei hiljentynyt, joten Miska hamusi sen käteensä ja painoi punaista luuria. Toisella silmällä hän vilkaisi kelloa, vähän yli yksi. Tehtävä saavutettu: viimeisen vajaan vuorokauden aikana hän ei ollut muistanut mitään. Ja nyt olo oli niin huono, ettei hän pystynyt ajattelemaan mitään. Ennen filmin katkeamista hän oli ehtinyt ajatella vähän liikaakin.

Puhelin kolahti lattialle ja Miska vaihtoi nieleskellen asentoaan.  Kännykkä ilmoitti jälleen olemassaolostaan. Kimpaantuneena Miska ponnisti pystyyn, pään asennon muuttuessa horisontaalisesta vertikaaliseksi hänen poskensa pullistuivat. Ensimmäinen ryöppäys oksennusta levisi olohuoneen matolle ja toinen vessan lattialle, kolmannen hän onnistui tähtäämään pönttöön. Saatuaan vatsansa tyhjäksi, mausta päätellen jotain palautui myös ohutsuolesta, Miska nousi horjahdellen kohtaamaan peilikuvansa. Ei olisi kannattanut. Rypytön iho oli ainut mikä erotti hänet aseman pultsareista. Viileällä vedellä hän huuhtoi hikiset kasvonsa ja viimeiset tipat oksennuksesta.

Horjahdellen hän palasi olohuoneeseen ja rojahti takaisin sohvalle. Oksennus pitäisi siivota, mutta ei ihan vielä. Hän ehti vetää muutaman kerran henkeä äskeisen urheilusuorituksen jälkeen, kun ovikello alkoi soida. Pimputuksen lisäksi ovea hakattiin nyrkillä. Kiroillen Miska taivalsi ovelle ja kohtasi veljensä hurjistuneen katseen.
- Mitä vittua? Miksi helvetissä sä et vastaa puhelimeen?
- Ai sinä, Miska äännähti ja lähti takaisin olohuonetta kohden. Kesken matkan hän korjasi reittinsä keittiöön. Sillä se lähtee millä se on tullutkin, kuului vanha kansanviisaus ja Miska muisteli, että vielä jotain oli jäänyt juomatta.
- Stop, nyt menet suihkuun ja sitten pukemaan. Anu odottaa jo autossa, joten ihan vitusti vauhtia tekemisiin.
- Mitä? Miska kysyi. Hän ei ymmärtänyt yhtään veljensä ohjeistusta.
- Suihkuun, Markus huusi, niin että varmasti koko rappu kuuli.
- Mitä helvettiä sä tulet mun kotiini komentelemaan? Miskakin alkoi tulistua.
- Faijan syntymäpäivä, Markus äyskähti takaisin.
Miska nipisti silmänsä kiinni. Sunnuntai. Niinpä tietysti, isän perinteinen syntymäpäivälounas.
- Äiti soitti mulle huolesta sairaana, sä et ole kuulema vastannut koko viikonloppuna puhelimeen.
- Oli vähän muuta, Miska mutisi nolona.
- Niin näkyy olleen, Markus huomautti purevasti ja vilkaisi merkitsevästi tyhjiä pulloja keittiön tasolla ja olohuoneen pöydällä.
- Mä soitan mutsille ja pyydän anteeksi.
- Sä voit pyytää sitä kohta ihan henkilökohtaisesti.
- En mä jaksa lähteä, Miska voihkaisi.
- No voi, voi ja vitun ikävää. Olisit eilen miettinyt paljonko kannattaa juoda. Krapula ei ole mikään syy luistaa tästä. Suihkuun siitä tai mä heitän sut sinne.
Miska suuntasi luimistellen takaisin kylpyhuoneeseen.

Kymmentä minuuttia myöhemmin Miska istui Markuksen auton takapenkillä ja toivoi, että olisi muistanut ottaa Buranan.
- Mitä sinulle kuuluu? Ei olekaan aikoihin nähty, Anu yritti aloittaa keskustelua etupenkiltä.
Miska vielä mietti uskaltaisiko avata suunsa vai vieläkö sieltä valuisi sanojen lisäksi ulos jotain muutakin, kun Markus jo vastasi hänen puolestaan.
- Sillä on helvetinmoinen darra. Voi olla vähän hiljaista poikaa tänään.
- No voi toista, Anu kääntyi katsomaan Miskaa, joka nojasi silmät kiinni niskatukeen. Ei matka ennen ollut tuntunut näin pitkältä.

Lapsuudenkodissaan Miska ei päässyt eteistä pitemmälle, kun äiti jo aloitti avautumisen:
- Mikä ihme sinua vaivaa? Miksi et ole vastannut puhelimeen? Minä mietin jo poliiseille soittamista.
- Anna olla, Miska voihkaisi ja seurasi Anua olohuoneeseen. Markus kätteli isää ja onnitteli, Anu ojensi lahjan halauksen kera. Miska ojensi kätensä huomattavasti vaisumpana ja mutisi onnittelut. Äiti seisoi kameran kanssa ovensuussa ja heti virallisen osuuden jälkeen kehotti kaikkia syömään.

Pöytä oli katettu viidelle niillä hienoilla, häälahjaksi saaduilla Arabian posliineilla. Miska otti oman paikkansa ikkunan vierestä ja yritti olla haistamatta uunista kohoavaa paistuvan lihan tuoksua. Ennen se olisi saanut hänet kuolaamaan, nyt hän tunsi vatsansa heittävän levotonta volttia.
- No, käykääpäs istumaan, olemme jo vähän myöhässä, äiti hoputti heitä.
Tuolin jalat hankasivat lattiaa vasten liian äänekkäästi, kun muu perhe istuutui. Äiti tuli pöytään kantaen sinikukallista keittokulhoa. Miska värähti, kun kansi nostettiin pois paikaltaan ja sienikeiton aromit tavoittivat hänen sieraimensa.
- Eilen poimittuja suppilovahveroita. Vielä löytyi sieltä meidän apajalta sieniä runsaasti, jos sää jatkuu näin lämpimänä, niin saamme sieltä varmasti vielä yhden sadon, äiti hehkui tyytyväisyyttä.
Miska katsoi kun muut lappoivat vaaleanruskeaa keittoa lautaset täyteen. Hän pakotti itsensä kaatamaan puoli kauhallista lautaselleen. Äiti ei olisi äiti, jollei hän olisi kiinnittänyt siihen huomiota.
- Mitä nyt? Ainahan sinä olet minun suppiskeitostani pitänyt. Et kai sinä ole kipeä?
- Se on itse aiheutettua, Markus sanoi pöydän toiselta puolen. Miska loi murhaavan katseen veljeensä, joka maisteli tyytyväisenä keittoaan.
- Et kai sinä ole ole krapulassa? Ja vaikka tiesit, että meillä on juhlat? äiti kauhisteli. Miska katsoi paremmaksi olla hiljaa.
- Erinomaista keittoa, Anu pisti väliin, mutta Kirstiä ei niin vain hämätty.
- Miska, minä odotan jotain järkevää selitystä.
- Anteeksi, etten vastannut soittoihisi, Miska mutisi lautastaan tuijottaen. Hän siirteli lusikalla keittoa reunalta toiselle. Yritti olla kuin ei olisikaan, mutta äiti ei noin vain luovuttanut.
- Ethän sinä ennen ole tehnyt mitään tällaista. Mistä kenkä nyt puristaa? Onko sinulla ongelmia?
- Taitaa olla naishuolia, Markus ehdotti avuliaasti pöydän toiselta puolelta.
- Voitko jumalauta pitää sen turpasi kiinni, Miska räjähti.
Jokainen pöydässä hiljeni täysin. Miska mutisi anteeksi ja nousi pöydästä. Jos hänellä olisi ollut pisarakin ylimääräistä energiaa, hän olisi suunnannut pihalle, mutta tässä kunnossa hän ei jaksaisi pihaporttia pidemmälle. Sen sijaan hän meni entiseen huoneeseensa. Nykyisin se toimi yhdistettynä vierashuoneena ja äidin ompelutilana. Miska istui sängylle ja roikotti päätään polviensa välistä. Huutaa nyt veljelleen isänsä juhlapäivällisellä, helvetti, että hänellä meni putkeen.

Kovin kauaa hän ei saanut nauttia yksinäisyydestä, kun ovelta kuului yksittäinen koputus ja isä astui sisään. Miska ei ollut yllättynyt, näin heidän perheessään oli aina toimittu. Äiti oli se joka piti järjestystä yllä arjessa, mutta kun veljesten välillä räjähti isommin, isä toimi sovittelijana.
- Puhu, isä vain sanoi ja istui ompelupöydän viereiselle tuolille.
- Anteeksi, mulla on vähän huono päivä, Miska mutisi nolona.
- Ja mistä tämä sun huono päiväsi johtuu?
- Otin eilen muutaman liikaa.
- Miksi?
Miska vilkaisi isäänsä. Ne harmaat silmät, jotka hän oli nähnyt peilistä koko ikänsä, katsoivat häntä tiukasti.
- Tuntui vain siltä, että se olisi tarpeen.
- Meinaatko vielä kauankin kierrellä vai olisiko jo aika siirtyä asiaan?
Hän antoi katseensa jäädä mattoon, se taisi olla taas uusi. Punainen, toi mieleen joulun. Näkökentän laidalla isän jalka naputti merkitsevästi.
- Markus oli oikeassa, hän viimein tunnusti pitkin hampain.
- Ja.
- Ei siitä sen enempää, Miska sanoi hiljaisella äänellä.
- Sinä saat meidän huolestumaan, kun et vastaa puhelimeen. Ilmestyt krapulassa minun syntymäpäivilleni ja vielä karjut kuin kolmevuotias veljellesi aterian äärellä, jota äitisi on tehnyt koko päivän. Ja nyt sinä et edes yritä saada minua ymmärtämään käytöstäsi, isä luetteli.
Miska värähti kuullessaan pettymyksen tämän äänestä. Vastahakoisesti hän antoi periksi.
- Oli yksi tyttö, ja meillä oli jotain, joka tuntui tärkeämmältä kuin yksikään aikaisempi juttu. Ja… Kai se sitten minun virheisiin kaatui heti alkuunsa, turhautuneena Miska hieroi silmiään. – Se on nyt ohi, ja mun täytyy nyt vaan saada itseni kasaan.
Isä ei toviin virkkonut mitään, mutta viimein hän sanoi:
- Kiitos, että kerroit.
Miska tuijotti edelleen punaiseen mattoon. Isä taputti häntä olalle ja lähti jättäen huoneen oven raolleen. Miska hengitti muutaman kerran syvään ja lähti perään.

Vaisuna Miska istui takaisin omalle paikalleen, väkinäinen keskustelu pöydässä loppui kuin seinään.
- Anteeksi, että mä hermostuin sulle, hän sanoi Markukselle.
- Ei se mitään. Sori, että auoin päätäni, vaikka olen nähnyt kuinka koville tämä ottaa, veli vastasi.
Molemmat nyökkäsivät ja virnistivät sen jälkeen, kuten veljesten kuuluukin.
- Ja tämäkö on tällä selvä? Aiotko sinä äidillesi kertoa yhtään missä mennään?
Miska huomasi kuinka isä puristi varovasti äidin kättä, mutta se ei tätä hillinnyt yhtään.
- Miska? Älä luulekaan, että vain isäsi ja veljesi saavat olla perillä asioista. Tietysti minä haluan tietää, kuka tai mikä on onnistunut saamaan kuopukseni noin sekaisin. Tämä ei ole yhtään normaalia sinulta.
- Oli yksi tyttö, ei ole enää.
- Mikä tyttö? Ethän sinä ole kertonut kenestäkään.
- En ehtinyt, Miska tuhahti.
- No nyt saat kertoa.
- Hyvää keittoa, Miska yritti vaihtaa puheenaihetta ja pakotti lusikallisen ruokaa alas. Ehkä jos hän oksentaisi keskelle kattausta, tästä ei tarvitsisi puhua.
- Jos äiti annat vaan olla, Markus sanoi.
Miska vilkaisi kiitollisena veljeään.
- On tämäkin. Minä olen yrittänyt kasvattaa pojistani avoimia ja korostanut, että aina kannattaa puhua. Se auttaa, toisinaan esiin pilkistävä marttyyri kuului selvästi äidin äänessä.

- No jos sun on ihan pakko tietää, niin tämä sinun poikasi tapasi tytön, johon sillä ei ikinä pitänyt olla mitään saumaa, mutta jostain käsittämättömästä syystä hän kuitenkin sai mahdollisuuden. Tyttö on käsittämättömän kaunis, ihana, kunnianhimoinen, terävä ja hauska. Hänen seurassa poikasi pystyi olemaan täysin oma itsensä. Ja hetken ajan heillä oli kaikki, mutta koska poikasi on mitä on, hän onnistui pilaamaan koko jutun. Piste, Miska sanoi katse lautasessa.
Pöytään laskeutui entistä syvempi hiljaisuus. Ei olisi pitänyt sanoa mitään, Miska mietti, mutta kun tarpeeksi kauan sulloo asioita sisäänsä ilmeisesti ne sieltä joskus karkaavat uloskin. Miska tunsi käden hipaisevan hiuksiaan. Hän katsahti yllättyneenä sivulle ja näki äidin, tämän silmät olivat luonnottoman kirkkaat.
- Mitä? Miska kysyi hermostuneena.
- Voi minun pikkuistani.
- Voidaanko nyt viimeinkin vaihtaa puheenaihetta? Miska kysyi kireänä.
Huomion keskipisteenä oleminen hermostutti, ja vähän häntä jo kaduttikin kertominen.
- Tietysti. Mutta älä vielä luovu toivosta, jos teidät on tarkoitettu yhteen, te kyllä löydätte vielä toisenne, äiti vielä sanoi.

Miska vain tuhahti ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta. Äiti kiiruhti pelastamaan paistia uunista, ja isä syventyi esittämään Markukselle kysymyksiä uuden urakkatarjouksen jättämisestä. Miska jäi miettimään äidin sanomisia. Aada löytäisi jonkun aatelisen, F1-tähden tai toimitusjohtajan. Ja hän… Palaisi varmaan jonkun ajan kuluttua Thunderiin iskemään niitä yhden yön pysäkkejä. Miska muisteli viime yönä tulleensa siihen tulokseen, että hän ei enää pystyisi lähestymään Aadaa, ja se päätös piti edelleen päivänvalossa ja pää selvänä.

Päivällinen jatkui vähän kevyemmissä tunnelmissa, mutta Miska ei juuri jaksanut osallistua keskusteluun, hän vain kuunteli hajamielisenä perheensä jutustelua. Krapula ei hellittänyt otettaan, joten hän ei uskaltanut edes syödä muutamaa näykkäisyä enempää. Kakkukahvien jälkeen Markus ja Anu alkoivat tehdä lähtöä kotiin ja Miska seurasi heitä kiitollisena ulos. Ihan kohta hän olisi kotona, ja pääsisi omaan sänkyyn nukkumaan.
- Sä kestit hyvin sen äidin hiillostuksen. Mä odotin, että sä räjähdät uudestaan, Markus tunnusti, kun he olivat kolmestaan autossa.
- Niin, Miska vain mutisi.
- Jos sä vielä haluat puhua, niin mä oon aina valmis kuuntelemaan.
- Eiköhän siitä jutusta ole jo kaikki sanottu, Miska sanoi uupuneena.
- Mä olen niin surullinen sun puolesta, sä kuulostit siltä, että todella välitit siitä tytöstä, Anu huomautti varovasti.
Miska tiesi, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain, mutta hän ei pystynyt. Tuntui, että kaikki kaatui juuri silloin niskaan. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni ja odotti kiihkeästi matkan päättymistä.

Viimein auto pysähtyi, Miska kiitti kyydistä ja vasta sitten aukaisi oven. Hän kiiruhti ulos autosta niin, ettei kattovalo vain paljastaisi Markukselle tai Anulle hänen kasvojaan. Nopeasti hän käveli alaovelle, mutta ei mennytkään heti sisään. Sen sijaan hän perääntyi muutaman askeleen ja jäi nojaamaan mattotelineeseen. Miska haukkoi henkeä ja yritti saada itsensä rauhoittumaan. Voi vittujen vittu, tämä sai olla ensimmäinen ja viimein kerta, kun kukaan särki hänen sydämensä.

Osa 16