Veto(voimaa), osa 10

Aada istui tyynenä odotusaulan kovalla tuolilla. Levollisuus oli pelkkää pintaa, sillä hänen sisällään riehui täysi paniikki. Eilisen testin jälkeen hän oli varannut heti ajan gynekologilleen, siinä olikin ainut järkevä asia mitä hän oli koko päivänä saanut aikaan. Aada oli mennyt kouluun, mutta ei ollut pystynyt seuraamaan hetkeäkään opetusta. Hänen elämänsä suurin järkytys oli vienyt pohjan kaikelta.

Eikä Aada voinut vieläkään uskoa olevansa raskaana, vaikka hän oli aamulla oksentanut heti pystyyn noustuaan. Ehkä se oli stressiä. Aada oli lisäksi yrittänyt keksiä syitä testin epäonnistumiselle. Hän ei olisi saanut juoda vettä ennen sem tekoa, niin hän oli jostain lukenut. Eikä testiä ollut tehty aamuvirtsasta, joten sekin saattoi sekoittaa tulosta. Aada yritti kovasti olla ajattelematta tietoa, että raskaustestistä saattoi saada virheellisen negatiivisen tuloksen, muttei koskaan positiivista. Mutta ei kaikkeen netistä luettuun kannattanut luottaa, senhän tiesi jokainen.

Jostain hänen sivustaan kutsuttiin Korhosta ja seinustalla istunut keski-ikäinen nainen, jolla oli liian punaiset hiukset nousi ylös. Aada palautti katseensa edessään olevaan grafiikkaan. Kolmen taulun sarjassa oli erilaisia lintuja, ehkä niiden tarkoitus oli rauhoittaa, mutta Aada tunsi lähinnä kauhua katsoessaan lintuemoa ruokkimassa poikasiaan. Vajaan yhdeksän kuukauden päästä hänkin voisi olla äiti. Aada sulki silmänsä. Ei. Tuosta sanasta hän ainakin oli varma.

Viimein Aadan sukunimi mainittiin, ja hermostuneena tyttö seurasi lääkäriä tämän huoneeseen. Naisen kädenpuristus oli luja ja tämän olemus juuri niin rauhoittava kuin Aada muistikin. Aada istui hänelle osoitettuun tuoliin ja risti hermostuneena kädet syliinsä.

- Hei Aada, mitä kuuluu? Katariina Lehmus kysyi ja käänsi katseensa tietokoneen näytöstä häneen.

- Ihan hyvää, Aada vastasi automaattisesti. - Tai oikeastaan ei, minä tein eilen positiivisen raskaustestin, hän korjasi sanomaansa.

Aadan ilme ja ääni kertoivat, että testi oli ainut positiivinen asia koko sopassa. Lääkäri käänsi hienotunteisesti katseensa takaisin tietokoneen näyttöön.

- Kuinka paljon kuukautisesi ovat myöhässä?

- Viikon.

- Onko kiertosi säännöllinen?

- On, ollut aina 28 päivää.

- Ja edelliset kuukautisesi alkoivat milloin?

- Lokakuun viides päivä.

Aadasta tuntui helpottavalta vastata näihin kysymyksiin. Asia ei ollut enää pelkästään hänen käsissään. Kohta hänellä olisi varmuus asiasta ja pian hän voisi jättää koko asian taakseen.

- Millaista ehkäisyä olet käyttänyt?

- Pelkkää kondomia, minulle ei sovi mikään hormonaalinen ehkäisy.

- Niin, aivan, niinhän täällä lukeekin.

Seuraavaksi Aada sai vastailla kysymyksiin yleisestä terveydentilastaan.

- Selvä. Nyt otamme sinulta verikokeet ja varmistamme raskauden, ja katsomme sitten kuinka edetään.

- Minä haluan abortin, Aada kiirehti sanomaan.

Katariina hymyili hänelle lempeästi, ruskeat silmät silmälasien takaa olivat täynnä ymmärrystä.

- Varmistetaan ensin asia ja jatketaan sitten.

Aada nyökkäsi ja puri huultaan.

- Laitoin tänne nyt lähetteen laboratorioomme, se on kolmannessa kerroksessa, menet nyt sinne ja jatketaan seuraavan asiakkaani jälkeen.

Aada kiitti ja lähti huoneesta hisseille. Laboratoriossakaan ei ollut ruuhkaa, joten Aada oli pian takaisin istumassa odotushuoneessa. Samalla paikalla, samojen lintutaulujen edessä. Viereisellä pöydällä olisi ollut lehtiä, mutta ei hänestä muuhun olisi kuin sivujen selailuun. Keskittymiskyky ei riittänyt lukemiseen, tuskin edes kuvien katseluun. Kello tikitti seinällä, normaalisti hän olisi nyt matematiikan kaksoistunnilla. Aada mietti millä selittäisi poissaolonsa opettajalle tai vanhemmilleen. Vähän helpotti keskittyä johonkin pienempään murheeseen.

Ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen lääkäri kutsui hänet jälleen sisään. Kohteliaisuudet oli jo vaihdettu, joten Lehmus meni suoraan asiaan:

- Apteekin testit ovat nykyisin hyvin luotettavia, joten saamasi tulos oli oikea. Verikokeissakin näkyi hCG-hormonin tasot kohonneina ja arvot vastaavat noin sitä viidennettä viikkoa, jolla raskautesi on.

Aadalle tulos ei ollut yllätys, mutta silti sen varmistuminen tuntui jälleen yhdeltä iskulta vatsaan. Vatsaan, jossa kasvoi nyt jotain muutakin. Aada nyökkäsi ilmeettömänä, odotti lääkärin sanovan jotain.

- Sanoit haluavasi abortin, oletko varma asiasta? lääkäri kysyi pienen tauon jälkeen.

- Olen. Tämä on ei-toivottu raskaus, ehkäisy vain petti. Olen alaikäinen, opiskelut kesken, enkä todellakaan halua lasta, Aada luetteli turtana syitä.

- Selvä, isoja ja vaikeita päätöksiähän nämä ovat. Minä kirjoitan sinulle nyt lähetteen sairaalan naistentautien poliklinikalle, jossa abortti tehdään. Sieltä lähetetään sinulle esitietokaavakkeet, jotka täytät kotona. Koska olet näin varhaisessa vaiheessa, abortti tehdään lääkkeillä. Veikkaisin, että saat ajan noin viikon-kahden päähän.

Aada nyökytteli tyynenä, vaikka häntä ahdisti, joutuiko hän vielä kaksi viikkoa pitämään tätä sisällään?

- Onhan sinulla joku jolle puhua ja pyytää tukea? Äiti, sisko, ystävä tai poikaystävä?

Naisen huolestunut ilme oli melkein liikaa. Aada nielaisi vaivalloisesti, hän ei tätä asiaa itkisi gynekologinsa edessä.

- On minulla, Aada sai sanottua.

Hän ei ollut varma uskoiko Katariina, mutta pian hän sai käteensä laskun ja jaksamisia-toivotukset. Aada laskeutui hissillä alakertaan ja kävi maksamassa käyntinsä. Rakennuksen ulko-ovella häntä tervehti yhtä harmaa maailma kuin hänen mielialansa.

Aada oli jotenkuten selviytynyt kouluun asti. Olo oli uutisista ja syömättömyydestä johtuen hutera. Mutta pelkkä ajatus ruuasta sai kuvotuksen nousemaan pintaan. Turhautuneena hän käveli Venlan luo. Tämä istui tuijottamassa puhelintaan. Odotti varmaan viestiä siltä Tonilta, Aada arvasi. Kun Venlan huomio oli kiinnittynyt muualle, saattoi Aada tarkkailla häntä rauhassa arvioiden. Venla oli hänen ainut ystävänsä koulussa, tai oikeastaan pelkkä kaveri. Aada oli aina ollut hyvin itsenäinen, eikä ollut ikinä tarvinnut ystävää. Venlan kanssa he olivat olleet tiimi yläasteelta lähtien. Venla oli ujoutensa takia ollut yksinäinen, joten samalle luokalle jouduttuaan he olivat alkaneet tehdä parityöt yhdessä ja samalla viettää välitunnit kahdestaan. Silloin tällöin he vierailivat toistensa luona myös vapaa-ajalla, mutta koska Aadalla ei vapaa-aikaa juuri ollut, käynnit olivat harvassa. Eikä hän muutenkaan kaivannut mitään pyjamabileitä tai juoruiluiltoja “tyttöjen kesken”, siinä missä Venla janosi juuri niitä.

Samalla hän mietti lääkärin sanoja, mutta vaikka hän kuinka yritti suhtautua avoimin mielin, ei Venla ollut se jolle hän asiasta puhuisi tai pyytäisi tukea. Tenniksen parissa hänellä oli muutama kaveri, mutta ei heistäkään ollut tähän. Äiti? Ei ikinä. Aada teki kaikkensa, ettei äiti tai isä saaneet tietää asiasta. He eivät olleet niin läheisiä, että Aada olisi voinut kertoa asiasta. Koska tämähän oli epäonnistuminen, eikä sellainen ollut heidän perheessään suotavaa.

Entä Miska? Aada jyrsi mietteissään peukalonsa kynsinauhaa. Kaiken muun lisäksi se perhanan idiootti ei osannut käyttää edes kondomeja kunnolla. Tietenkin Aadalla oli kaikki päätösvalta asian suhteen, mutta jotenkin häntä houkutteli paiskata kaikki Miskan naamalle. Tietysti se oli lapsellista ja pikkumaista, mutta Aada halusi, että poikakin joutuisi osalliseksi tästä. Joutuisi miettimään tekojaan, pikku pelinsä seurauksia ja ehkä, toivottavasti, myös kärsimään.

***

Aada heräsi kellon soittoon, silmät kiinni hän vaimensi ärsyttävän piipityksen ja hamusi yöpöydän laatikosta muutaman suolatikun käteensä. Väsyneenä hän tuijotti kaihtimien välistä pilkistävää valoa samalla natustaen suolatikun toisensa jälkeen. Varovasti hän nousi istumaan ja odotti. Ei välitöntä vaaraa oksentamisesta, joten hän laahusti pukeutumaan.

Hänen sisällään majaileva loinen oli muuttanut kaiken. Ennen niin tuttu vartalo oli muuttunut vieraaksi. Aada oli varmasti oksentanut viime aikoina enemmän kuin koko elämänsä aikana yhteensä. Ja jos hän ei oksentanut, epämääräinen kuvotus oli koko ajan hänen seuranaan. Ruokavalio koostui lähinnä suolatikuista ja huoneenlämpöisestä mustikkakiisselistä. Terveelliset ja täysipainoiset urheilijan ateriat hän oli saanut unohtaa, kuten myös sen urheilun. Jatkuva väsymys oli lamaannuttavaa ja rinnat olivat niin arat, että Aada ei halunnut edes kuvitella miltä tuntuisi juosta pallon perässä. Ja sitten naiset vielä hankkiutuivat vapaaehtoisesti tähän tilaan, Aada ei voinut ymmärtää.

Aada ei ollut ikinä haaveillut lapsesta. Hän oli ajatellut, että omat lapset kuuluisivat ehkä tulevaisuuteen, kunhan hänellä olisi ensin ammatti ja ura valmis, ja sittenkin vain jos hänen miehensä niitä ehdottomasti halusi. Hän ei vain ollut mitenkään äidillinen tyyppi. Nyt alkion jo ollessa kohdussa, hän oli oikeasti harkinnut myös sen pitämistä. Harkinta oli kestänyt noin neljä sekuntia. Hän tiesi vuorenvarmasti, että vielä hänestä ei olisi tähän.

Koulussa hän taisteli tunnit sekä pahoinvointia että väsymystä vastaan. Lähestyvä koeviikko alkoi huolestuttaa toden teolla, kuinka ihmeessä hän tällä panostuksella saisi kiitettävien rivin todistuksessa jatkumaan? Mutta opettajien sanat olivat niin kovin vaikeita muistaa tai edes ymmärtää, kun ajatukset olivat yhtä sumua. Aada oli alkanut viihtyä välitunnilla auditorion nurkilla, sen vieressä oli vessa, jota harvoin kukaan muu käytti ja siellä hän sai rauhassa syljeskellä lavuaariin.

Hän ei ollut varma oliko Venla huomannut mitään, ei tämä ainakaan ollut maininnut asiasta mitään. Aada toivoi asian laidan pysyvän samana, kaikki sujuisi hyvin, kunhan kukaan ei saisi häntä kiinni oksentamisesta. Hän muisti kuinka yläasteella eräs rinnakkaisluokkalainen oli ollut raskaana. Pari viikkoa koko koulu ei ollut muusta puhunutkaan, mutta se tyttö oli vain kulkenut pää pystyssä välittämättä juoruista mahan koko ajan kasvaessa. Siihen Aadasta ei olisi ikinä. Eikä tarvitsisikaan olla.

- Miksi sä et ollut syömässä? Venla kysyi biologian luokan edessä.

- Piti lukea, Aada sanoi hiljaisella äänellä.

- Syödä sun pitää, että jaksat. Milloin sä edes viimeksi olet käynyt syömässä?

Aada puristi suunsa kiinni, pelkkä ajatus ruokalan hajuista sai hänen vatsansa vääntyilemään.

- Muutenkin näytät vähän… no, jotenkin nuutuneelta. Onko kaikki kunnossa?

Aada väisti tutkivaa katsetta. Venla oli siis pannut hänen käytöksensä merkille, toivottavasti kukaan muu ei.

- Minulla on ollut vähän nuhainen olo, Aada viimein valehteli, jotain sanoakseen, mutta Venla ei antanut niin helposti periksi.

Itsepintainen katse ei vieläkään väistynyt. Onneksi Aada tunsi Venlan niin hyvin, joten hän keksi uuden valheen, joka varmasti jättäisi hänet rauhaan. Hän kumartui luottamuksellisesti Venlan puoleen ja kuiskasi:

- Minä olen vasta nyt ymmärtänyt millaista elämä on ilman Anselmia.

Ne olivat kuin taikasanat. Venlan olemus tulvahti täyteen myötätuntoa ja hän tarttui lohduttavasti Aadan käsivarteen.

- Voi toista, mä arvasin, että sua painaa joku. Mutta et sä saa itseäsi sen takia riuduttaa. Jos sua teidän ero kaduttaa, niin ehkä sä voisit vielä yrittää puhua Anselmille. Tai puhu ainakin mulle, älä pidä tätä sisälläsi.

- Kiitos, Aada kuiskasi ja seurasi Venlaa luokkaan.

Anselmia hän ei ollut heidän eronsa jälkeen ajatellut hetkeäkään, mutta hän antaisi Venlan mielellään luulla niin. Sydänsuruilla hän saisi paljon anteeksi.

Koulun jälkeen hän löysi postilaatikosta sen odottamansa kirjekuoren. Hän oli pitänyt huolen, että oli päivittäin ensimmäisenä tarkistamassa postin, sillä sairaanhoitopiirin logo vasemmassa yläkulmassa olisi saattanut äidissä herättää kysymyksiä. Aada jätti muun postin eteisen pöydälle ja kapusi raput nopeasti omaan huoneeseensa. Aada repi kuoren auki ja silmäili kuumeisesti tekstiä. “20.11. klo 10.30 naistentautien poliklinikka”. Siinä se nyt oli. Aada huokaisi helpottuneena. Kohta hän saisi elämänsä ja vartalonsa takaisin.

Aada istui kirjoituspöydän ääreen ja täytti tunnollisesti esitietolomakkeet, nyt kun ei varmasti ollut pelkoa äidin ja isän häiriöstä. Ei sillä, että nämä normaalistikaan tulivat hänen huoneeseensa, ainakaan koputtamatta. Kun lomakkeet olivat valmiina, hän kävi piilottamassa ne vanhan satukirjan väliin kirjahyllyynsä.

Toimettomana hän istui sängylleen ja tuijotti epäröiden kännykkäänsä. Aada oli pohtinut ja pyöritellyt asiaa päässään viime päivät, ja nyt asioiden liikahdettua eteenpäin, hän päätti sittenkin lähettää viestin.

“Tule huomenna klo 16.15 Jylhäniemeen.”

Osa 11