Veto(voimaa), osa 2

Aada huokaisi, eikä osannut sanoa monennenko kerran sinä iltana. Venla oli uskaltautunut moikkaamaan Tonille, ja nyt kaksikko oli syventynyt luomaan ujoja silmäyksiä toisilleen huoneen poikki. Hän sen sijaan oli keskittynyt tuijottamaan seiniä, sillä muiden hälinä tai känninen toikkarointi ei ollut kovin mielenkiintoista katsottavaa. Keittiön kellon viisarit siirtyivät viimeinkin osoittamaan vartin yli kymmentä, hän oli ollut täällä 45 minuuttia ja arveli sen olevan tarpeeksi.

- Minä lähden nyt, Aada ilmoitti Venlalle.

Ystävä hätkähti ja malttoi viimein repäistä katseensa irti Tonista. Venla näytti hätääntyneeltä.

- Mä en vielä haluaisi.

- Eihän sinun tarvitsekaan. Kyllä minä pääsen yksin kotiin, ja etköhän sinä löydä täältä seuraa, Aada hymyili tarkoituksella rohkaisevasti.

- Luuletsä? Venla kysyi toiveikkaana.

- Tietysti, eihän Toni saa sinusta silmiään irti. Nyt vain menet juttusille.

- En mä uskalla, Venla vinkaisi.

- No sitten täytyy toivoa, että hän on rohkeampi, Aada sanoi pitkästyneenä.

Venla katsoi jälleen Tonia, näytti entistä eksyneemmältä, mutta Aada vain toivotti hauskaa illan jatkoa ennen kuin lähti pujottelemaan kohti eteistä. Hän joutui tönäisemään juoruilevaa tyttölaumaa, että olisi päässyt heidän ohitseen pois keittiöstä. Olohuoneessa hän väisteli tanssivia tyttöjä, jotka varmasti kuvittelivat kiemurtelunsa olevan todella seksikästä. Seinustan poikien ilmeistä se todellakin oli sitä. Aada pudisti päätään huvittuneena.

Eteinen oli pitkä käytävä, ja äkisti Aadan vasemmalla puolella avautui ovi ja sieltä horjahti joku poika hänen päälleen. Aada haisti kaljan ja oksennuksen ja yritti tönäistä inhoten finninaamaa pois iholtaan.

- Shiish vau, poika sössötti ja katsoi häntä silmät kierossa.

Äkäisenä Aada ravisti kättään, johon poika oli tarttunut kuin kontaktimuovi.

- Päästä irti, käskevä ääni kuului aivan Aadan takaa.

Takiainen yritti tarkentaa katsettaan käskijään, mutta ei vieläkään irrottanut otettaan.

- Nyt, matala ääni murahti uudelleen.

Aada ei pystynyt näkemään taakseen, joten hän seurasi kiinnostuneena kuinka pojan silmät suurenivat, posket kalpenivat ja tämä livahti pois näkyvistä. Uteliaana Aada käännähti ympäri ja jähmettyi häkeltyneenä paikoilleen. Hän oli odottanut näkevänsä jonkun bodarin, joka pelkällä ulkonäöllään pelotti ahdistelijat tiehensä. Mutta vastassa olikin ihan tavallinen poika, tai ei, ei ihan tavallinen, vaan todella komea, mutta ei tämä mikään lihaskimppu ollut. Pojan tumma tukka sojotti huolettomasti pystyssä, vaikka Aada oli varma, että sen asetteluun oli käytetty paljon aikaa. Poskipäät erottuivat selvästi ja kasvot olivat muutenkin kiehtovan kovat. Harmaat silmät kuitenkin katsoivat häntä huolestuneina. Aada oli varma, että hänen poskensa lehahtivat punaisiksi pelkästään tuosta katseesta.

- Olethan sä kunnossa? poika kysyi.

- Kyllä olen. Kiitos avusta, Aada hymyili.

Aada kääntyi takaisin naulakolle päin ja etsi mustaa takkiaan muiden mustien takkien seasta.

- Joko sä olet lähdössä?

Poika seisoi edelleen hänen takanaan. Aada säpsähti, sillä hän oli olettanut tämän jo jatkaneen matkaansa.

- Kyllä. Bileet eivät oikein ole minua varten, hän lisäsi, ettei olisi vaikuttanut kovin tylyltä. 

Ystävällisyys tuntemattomia kohtaan ei ollut hänelle normaalia, ja hämmentyneenä käytöksestään Aada jatkoi takkien läpikäyntiä. Hän löysi omansa samalla, kun poika veti mustaa nahkatakkia päälleen. Aada kietoi vielä huivin kaulaansa ja loi viimeisen katseen juhliviin nuoriin. Tyytyväisenä hän asteli ulos ovesta viileään iltaan. Vasta kadulla hän tajusi pojan seuranneen, kun tämä otti muutaman nopean askeleen ja nousi hänen rinnalleen. Aada vilkaisi häntä, vielä muutaman kerran lisää ja lopulta Aadan oli pysähdyttävä.

- Mihin sinä olet menossa? hän töksäytti.

- Sinne minne sinäkin.

Aada kurtisti hämmentyneenä kulmiaan ja odotti selitystä.

- Tuon jälkeen mä haluan varmistaa, että sä pääset turvallisesti kotiin, poika sanoi ja nyökkäsi taloon päin.

- Oi, se on tarpeetonta. Kyllä minä pärjään yksin, Aada vakuutti, vaikka huolehtivaisuus lämmittikin.

- Pärjäät yksin. Aivan kuten äskenkin? hän kysyi kuivasti.

- Enhän minä ehtinyt edes puolustaa itseäni, kun sinä jo riensit apuun, Aada vastasi kipakasti.

- C’moon anna mun olla herrasmies

- Enhän minä edes tunne sinua, Aada vastasi epäröiden.

Hän kyllä pystyisi huolehtimaan itsestään, mutta ajatus vielä muutamasta hetkestä pojan kanssa ei tuntunut kovin kauhealta, oikeastaan päinvastoin.

- Miska, tämä hymyili ystävällisesti ja ojensi kättään.

Katuvalojen keltaisessa valossakin tämän virnistys oli todella häikäisevä. Automaattisesti Aada ojensi oman kätensä ja sanoi nimensä. Miskan kädenpuristus oli lämmin ja jämäkkä, tämä piti hänen kättään omassaan aavistuksen liian pitkään, mutta se ei reviiristään normaalisti niin tarkkaa Aadaa haitannut.

Huokaisten Aada antoi periksi ja lähti jatkamaan matkaansa. Ei kai tästä mitään haittaakaan olisi. Miska mukautti omat askeleensa hänen tahtiinsa.

- Miksi bileet eivät ole sua varten? tämä kysyi pian.

Aada vilkaisi poikaa sivusilmällä ennen kuin muisti maininneensa asiasta jo aiemmin.

- Liikaa melua ja ihmisiä.

- Miksi sä sitten edes olit tuolla?

- Kaverin henkisenä tukena ja… niin, Aada päätti olla mainitsematta mitään Anselmista tai tämän ohareista.

- Jos mä olisin saanut päättää, en mäkään tänne olisi tullut, Miska hymähti.

Aada vilkaisi tätä yllättyneenä. Miska kun vaikutti juuri sellaiselta, joka oli kuin kotonaan bileissä.

- Meidän piti mennä baariin, mutta kuski ja muu seurue päätti tulla tänne, hän jatkoi selitystään ja pilasi Aadan oletukset tämän juhlia inhoavasta puolesta.

Aada vilkaisi ympärilleen risteyksessä, joutui hetken miettimään mistä he olivat Venlan kanssa tulleet. Hän huomasi onnekseen erään talon pihassa suuren veneen, jonka ohi muisti kävelleensä aiemmin. Aada kääntyi vasemmalle, katu oli pitkä ja autio.

- Sä olet vielä lukiossa? Miska kysyi hetken kuluttua.

- Kyllä, toisella luokalla. Sinä et taida enää olla?

- Näytänkö mä niin vanhalta, Miska naurahti.

- Sanoisin mieluummin, että aikuiselta.

Miskan naurukin oli ihana, ja Aada kuuli sen lisäksi selvän flirtin omasta äänestään. Mutta Miska jatkoi kävelyään, eikä näyttänyt noteeraavaan sen ihmeemmin hänen heittoaan. Aada vaikeni vaikeana. Tuuli oli edelleen navakka ja viileä, hän painoi kädet tiiviimmin vartaloaan vasten yrittäen lämmittää itseään.

- No Aada, mitä sä harrastat?

Tyttö joutui hetken miettimään vastausta, Miskan tapa sanoa hänen nimensä harhautti ajatukset. Aa-da, pehmeästi ja venyttäen. Tämä alkoi olla todella outoa. Yleensä hän inhosi poikien, tai no kaikkien ihmisten, kanssa käytävää small talkia, mutta tämä oli jotenkin luontevaa ja mukavaa. Ja hän halusi tietää Miskasta jotain. Sekin oli uutta.

- Minä pelaan tennistä, muuta en oikein ehdi. Koulu vie niin paljon aikaa.

Miska nyökkäsi vastauksen kuultuaan, mutta ei kommentoinut sitä mitenkään.

- Onko sinulla harrastuksia? Aada kysyi ja onnitteli itseään omaperäisyydestä

- Ei ihmeempiä, vähän lenkkiä tai salilla käyntiä, penkkiurheilua ja sellaista.

Kaksikko pysähtyi linja-autopysäkille, ja vasta siinä Aada tajusi, ettei hänellä ollut aavistustakaan mihin aikaan bussi tulisi. Pikainen aikataulun tarkistus ei luvannut kuin kuuden minuutin odotusta, mikä oli hyytävän sään takia hyvä, mutta Aada olisi vielä halunnut olla Miskan seurassa. Eikä hän oikein tiennyt miksi. Hänellä oli jo poikaystävä, eikä hän ollut ystävääkään vailla. Vaikka Aada kyllä tiesi, että ei hän Miskasta kaveria halunnut. Mitä sitten?

Miska oli keskittynyt tarkkailemaan ohikulkematonta liikennettä, joten Aada sai rauhassa tarkastella tämän sivuprofiilia. Vatsanpohjasta nipisti, koska Miska oli niin komea. Olihan Anselmikin hyvännäköinen, mutta ei tuollaisella vaarallisella ja houkuttelevalla tavalla, vaan poikaystävä oli enemmän sellainen mainoksiin kelpaava Elovena-mies tai joka kodin unelmavävy. Miskan kelloon kohdistama vilkaisu sai Aadan tajuamaan asian. Nolostuneena hän painoi katseensa katuun. Hän halusi, että Miska katsoisi häntä kuten se äskeinen känniääliö: ihaillen ja haluten. Hän ei voinut olla näin pinnallinen tyhjäpää, Aada mietti, mutta uusi pikainen vilkaisu Miskaan, joka nyt tuijotteli taivasta, ei ainakaan vähentänyt hänen epäilyjään. Miska oli sanonut olevansa herrasmies, ja Aada toivoi, että tämä ei olisikaan. Normaalisti häntä inhottivat miehet, jotka tuijottivat häntä avoimen himokkaasti, mutta nyt kun hänen vieressään oli poika, joka katseli häntä kuin ketä tahansa vastaantulijaa, hän toivoikin sitä katsetta. Ja minkä se hänestä sitten teki?

Bussin tulo keskeytti Aadan itsetutkiskelun. Onneksi, sillä hän ei halunnut vastausta itselleen esittämäänsä kysymykseen. Aada varmisti bussikortin löytyvän taskustaan ja hymyili sitten ujosti Miskalle:

- Kiitos saattamisesta.

- Ethän sä vielä ole kotona, Miska vastasi mutkattomasti ja seurasi häntä avoimelle ovelle.

Aada pysähtyi toinen jalka ensimmäisellä portaalla ja kääntyi katsomaan Miskaa.

- Et kai sinä aio tulla tänne?

- Tietysti tulen. Mähän sanoin, että kotiin asti.

Kuljettajan merkitsevä rykäisy keskeytti keskustelun, joten Aada vilautti korttiaan lukijalle ja lähti etenemään keskikäytävää. Takaosassa nuokkui epäsiisti pultsari puoliunessa, joten Aada istui puoliväliin bussia. Toden totta, Miska oli jäänyt maksamaan kyytiä ja horjahteli pian häntä kohti auton jo liikkuessa. Aada ei ollut ihan varma mitä olisi ajatellut, tavallaan hän oli iloinen, ettei ilta Miskan kanssa ollut vielä ohi, mutta eikö tämä ollut jo vähän liikaa?

Miska istui hänen viereensä, eikä Aada pystynyt hetkeen ajattelemaan muuta kuin toisiaan hipovia jalkoja ja käsivarsia. Miskan läheisyys ei saisi tuntua näin kutkuttavan miellyttävältä.

- Tämä on kyllä todella tarpeetonta, Aada moitti Miskaa, kun oli ensin torunut itseään vähän lisää ajatuksistaan ja tuntemuksistaan.

- Ei musta, poika vain pudisti päätään.

Aada oli entistä hämmentyneempi. Miska istui rentona hänen vieressään, sormet naputtivat laiskasti reittä ja katse oli suunnattu eteenpäin. Hänessä ei ollut pienintäkään vihjausta siihen suuntaan, että tämä olisi kiinnostunut Aadasta. Mutta oliko oikeasti olemassa poikia, jotka lähtivät saattamaan tuntemattomia tyttöjä ilman mitään takaa-ajatuksia? Ja kuinka väärin oli toivoa niitä?

- Missä päin sä asut? Miska kysyi ja vilkaisi häntä sivusilmällä.

- Kuistikossa, Aada vastasi ja nielaisi. Kurkku tuntui jotenkin kuivemmalta kuin pitkään aikaan.

Nyt Miska katsoi häntä kunnolla ja tämä näytti vähän yllättyneeltä. Aada kyllä tiesi miksi. Kuistikko tunnettiin kaupungissa rikkaiden asuinalueena. Hän halusi ohjata keskustelunaiheen muualle ja kysyi vuorostaan Miskalta:

- Entä sinä?

- Mulla on kämppä tuolla Heisiösuon suunnalla.

- Etkö sinä joudu vähän turhan kauaksi kotoa tämän takia?

Miska vain kohautti harteitaan, joten Aadakaan ei huolehtinut sen enempää, vaikka tämä oli joutunut ihan toiselle puolelle kaupunkia vain saattaakseen hänet kotiin. Miska nojasi päätään kunnolla selkänojaan, ja samalla Aadalle paljastui tämän vahva leukalinja ja pitkä kaula. Hänen olonsa alkoi tuntua jälleen lämpimältä. Mutta mikä ihme Miskassa vaikutti häneen näin voimakkaasti? Tietysti hän oli nähnyt komeita poikia paljonkin tenniksen parissa ja muualla, mutta ei yksikään heistä ollut saanut hänen oloaan näin oudoksi. Edes Anselmi ei ollut milloinkaan aiheuttanut mitään tällaista. Veri tuntui kohisevan polttavana hänen suonissaan, aistit olivat virittyneet ylikierroksille ja samaan aikaan hän oli todella hermostunut. Syyllisenä Aada käänsi katseensa ikkunasta ulos. Anselmi. Ensimmäistä kertaa aikoihin poikaystävä muistui hänen mieleensä. Vain muistui, muttei saanut hänen oloaan muuttumaan. Samassa tuttu päiväkoti vilahti ohi, enää lyhyt matka ja hän olisi kotipysäkillä.

- Painatko stoppia? hän pyysi Miskalta, mutta ei edes kehdannut katsoa poikaa. Oli varma, että hänen katseensa paljastaisi jotain kiellettyä.

Kuuliaisesti Miska painoi nappia, merkkiääni oli äänekäs muuten niin hiljaisessa bussissa. Auton alkaessa jarruttaa Miska nousi ylös ja suuntasi ovelle Aadan seuratessa perässä. Kylmä ilma olisi juuri sitä mitä hän nyt tarvitsisi. Aada hengitti syvään, kun pääsi astahtamaan jalkakäytävälle. Bussin pakokaasut kirvelivät kurkussa, mutta jo seuraava henkäys oli sitä hänen tarvitsemaansa raikasta happea, joka toivottavasti selvittäisi pään mahdollisimman pian.

- Missä sun koti on? Miska kysyi, ja Aada tajusi varmasti näyttävänsä idiootilta haukkoessaan henkeä kuin kala kuivalla maalla.

- Kyllä minä nyt jo selviän yksin, hän vastasi vältellen.

- Kotiin asti, Miska sanoi ja kallisti päätään haastavasti. Aadan vatsassa nytkähti.

- Millä sinä aiot päästä pois täältä? hän kysyi ja toivoi, että jokin järjellinen puheenaihe lopettaisi nämä epätoivotut fyysiset reaktiot, joita Miska hänessä aiheutti.

- Ei aavistustakaan, poika virnisti päätään puistellen.

- Todellä järkevää.

- Oli, Miska vain vastasi ja antoi katseensa jäädä Aadan silmiin.

Aada hämmentyi, Miskan katse oli kumman tunkeileva. Aivan kuin tämä olisi nähnyt hänestä jotain sellaista mitä hän ei tiennyt itsekään olevan olemassa. Tunne oli outo, ennen kokematon. Pelästyneenä hänen oli pakko kääntää katseensa pois.

- Minä asun täälläpäin, Aada mutisi ja lähti kävelemään kohti rannanpuoleista kotiaan.

Miska harppoi helposti hänen rinnalleen ja katseli uteliaana ympärilleen. Aadalle kulmat olivat jo niin tuttuja, ettei hän kiinnittänyt huomiota korkeisiin muureihin tai niiden takana pilkottaviin kivilinnoihin. Miskan huomion kohteena tosin näytti olevan erityisesti pihoissa näkyvät autot. Aada painoi käsiään syvemmälle taskuihin ja vilkaisi jälleen Miskaa, tämän katse oli nauliutunut naapurin uuteen Mersuun. Aada kääntyi omaan pihaan, asteli ripeästi yli harmaan kivetyksen ja pysähtyi ulko-ovelle.

- Kiitoksia nyt vaivannäöstä, vaikka vähän turhaa se olikin, hän sanoi Miskalle.

- Ei ollut, eikä kestä kiitellä, Miska nyökkäsi.

Aada alkoi etsiä avaimia käsilaukustaan ja kääntyi avaamaan oven.

- Tota, mitenkähän mä pääsen takaisin keskustaan? Miskan naurahti.

- Ihanko oikeasti?

- No joo, joo. Ei mitään havaintoa. Vieläkö täältä menee linjoja takaisin?

Aada kaivoi kännykän laukusta ja selasi esiin kaupungin liikenteen aikataulut, Miskan seisoessa kädet taskussa vieressä, edelleen täysin rentona. Uskomaton tyyppi.

- 23.45 lähtee seuraava bussi ja vielä yksi 00.40.

- Eli ei hätä tämän näköinen, Miska nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen.

- Mihin sinä nyt? Aada kysyi.

- Odottamaan sitä linkkiä.

- Tässä säässä? Siihenhän on aikaa vielä reilusti, ehdit jäätyä aika pahasti, Aada huolehti ääni kylmyydestä väristen.

Hän huomasi Miskankin kyyristelevän takkinsa suojissa, pelkkä nahkatakki ei paljoa vastusta tälle tuulelle tarjonnut.

- Mitä sä sitten ehdotat? Miska kysyi ja nosti toista kulmaansa.

Eleen seksikkyys sai Aadan harkitsemaan ehdotustaan toisen kerran. Turhaan.

- Tule sisälle, keitän meille vaikka teetä, hän vastasi ja aukaisi kunnolla oven.

- Mitä sun perhe siihen sanoo?

- Ei mitään, ei täällä ole ketään kotona.

- Niinkö? Miskan vastaus oli ensimmäinen kerta, kun Aada saattoi havaita edes pienen hitusen kiinnostusta. Asia ei olisi saanut tehdä häntä näin iloiseksi.

- Ala tulla, Aada sanoi painokkaasti ja asteli lämpimään eteiseen.

Hän ei edes vilkaissut taakseen, kun kuuli oven sulkeutuvan, riisui vain takkinsa ja suuntasi valoja sytytellen keittiöön. Siellä hän laittoi vedenkeittimen päälle ja alkoi etsiä kaapista mukeja ja laatikosta lusikoita. Pehmeät askeleet pysähtyivät ovelle, ja Aada jatkoi puuhailuaan.

- Käyhän sinulle tee? Voin minä keittää kahviakin. Tietysti jääkaapissa on mehua, mutta minua ainakin paleltaa niin, että olisi mukava saada jotain lämmikettä, Aada huomasi höpöttävänsä hermostuneena, mutta ei saanut itseään lopettamaan.

- Tee käy hyvin, Miska vastasi rauhallisesti. Aada vilkaisi oven karmiin nojaavaa poikaa ja tunsi jälleen sykähdyksen rinnassaan. Nahkatakin alta paljastunut tummanharmaa paita esitteli Aadan levottomalle mielelle turhan hyvin leveät hartiat ja... Aada sai katseensa pysähtymään Miskan rintakehälle, hänellä ei olisi varaa katsoa alemmas.

- Mene vain pöytään istumaan. Onko sinulla nälkä? Aada kysyi hätäisesti ja suuntasi katseensa yhtä nopeasti jääkaapin oveen.

- Voisin mä jotain ottaa, jos siitä ei ole liikaa vaivaa, tämä vastasi ja suuntasi Aadaa totelleen kohti pöytää.

- Ei, ei ollenkaan, tyttö vastasi ja pakeni ohi kulkevaa Miskaa jääkaapille.

Sieltä hän alkoi nostella pöytään levitettä, juustoa, salaattia, kinkkusiivuja, tomaattia ja kurkkua. Leipälaatikossa oli kokonainen juureen leivottu maalaisleipä, jonka äiti oli aamulla tuonut vielä lämpöisenä kotiin. Aada ehti istua pöytään ennen kuin tajusi siitä puuttuvan vielä teepussit, maidon ja hunajan.

- Vai käytätkö mieluummin sokeria? hän kysyi Miskalta palatessaan kantamustensa kanssa pöytään.

- Ei, kyllä tuo käy ihan hyvin.

Hiljaisena Aada kaatoi kiehuvaa vettä mukeihin ja katsoi kuinka Miska laittoi teepussin likoamaan. Poika oli valinnut perinteistä English Breakfastia, mutta hän kaivoi valkoisesta rasiasta pussin omenalla maustettua vihreää teetä.

- Ota vaan, Aada rohkaisi leipään ja muihin viitaten.

Outo tyytyväisyys levisi hänen sisälleen, kun hän katseli Miskaa leikkaamassa leipää, voitelemassa sitä ja valitsemassa haluamiaan täytteitä. Hajamielisesti hän nosteli teepussia mukissa ja vilkaisi välillä kuinka vesi muutti hitaasti väriä kellertävämmäksi, mutta mieluummin hän katseli Miskaa, joka selvästi nälkäisenä ahmi ensimmäistä voileipäänsä. Poika huomasi hänen tuijotuksensa ja virnisti nolona:

- Älyttömän hyvää leipää.

- Se on siitä torin reunalta, se pieni leipomo, äiti kävi siinä aamulla.

- Niin missä sun porukat on?

- Isän ystävä täytti tänään 50 vuotta ja he ovat juhlimassa.

- Onko sulla sisaruksia?

- Ei ole. Entä sinulla?

- Pari vuotta vanhempi isoveli.

Miska keskittyi lisäämään reilulla kädellä hunajaa ja maitoa mustaan teehensä ja teki samalla toisen voileivän.

- Teillä on hieno talo, poika sanoi ja vilkaisi ympärilleen keittiössä.

- Kiitos, me olemme asuneet tässä kohta kahdeksan vuotta.

- Puhutko sä aina kirjakieltä?

Miskan kysymys sai Aadan pasmat sekaisin. Hän oli juuri ollut aikeissa kertoa talosta enemmän.

- En minä tiedä. Ilmeisesti, Aada totesi hämillään ja katsoi jälleen teemukiaan.

- Ei se haittaa, mutta kuulostaa vain aika jännältä, kun sä olet noin nuori, Miska kiirehti selittämään.

Aada vilkaisi poikaa alta kulmiensa ja rentoutui, kun näki tämän silmien ystävällisen pilkkeen.

- Koulussa olen siitä välillä saanut kuulla. Minua haukutaan hienostelijaksi, mutta näin meillä on aina puhuttu, eikä ”mä” tai ”sä” vaan istu minun suuhuni, Aada avautui.

- Idiootteja, Miska ärähti. Aada suorastaan hätkähti kovaa ääntä muuten niin hiljaisessa talossa.

- Siis ne jotka sua on haukkunut, poika lisäsi hiljaisemmalla äänellä.

- Niin, mutta eivät ne minua haittaa.

- Kuinka niin? Eihän se ole ok, että sua kiusataan.

- Suoraan sanottuna minulle on aivan sama mitä minulle sanotaan päin naamaa tai kuiskitaan selkäni takana. Minä en juuri pidä ihmisistä.

- Enpä olisi arvannut, Miska virnisti.

Aada katsoi häntä silmiään siristäen. Miska iski silmää ja alkoi valmistaa kolmatta voileipää. Päätään puistellen Aada maistoi sopivaksi jäähtynyttä teetään. Ei se pelkästä teestä johtunut, kun lämmin tunne täytti Aadan ytimiään myöten. Keittiön rauhallinen tunnelma, Miskan syömisen katselu ja satunnaiset pitkittyvät katseet saivat posket punehtumaan ja sormet kiertymään tiukemmin mukin ympärille. Aada ei ollut vieläkään varma, katsoiko Miska häntä ihan vain ystävällisesti vai olisiko takana sittenkin jotain. Oli niin väärin toivoa jälkimmäistä vaihtoehtoa, koska mitäänhän ei tulisi tapahtumaan. Ei voisi tapahtua.

- Mitä sun vanhemmat sitten tekee, jos teillä puhutaan noin virallisesti? Miska uteli syömisen lomassa.

- Isä on asianajaja ja äiti yliopiston rehtori.

- Aah, ilmankos, Miska vastasi nyökäten. Ymmärsi varmaan talon Kuistikossa ja huolellisesti sisustetun ison keittiön, mutta ei maininnut niistä sen enempää. - Mikä susta sitten tulee isona?

- Lääkäri, Aada vastasi hetkeäkään epäröimättä. - Haluan erikoistua kirurgiaan.

- Sähän kuulostat varmalta.

- Minä olen, ja niin Aada alkoi kertoa Miskalle, kuinka hänen isoisänsä oli lääkäri, kuinka hän oli jo pikkutyttönä päättänyt haluavansa olla samanlainen kuin ukki. Ja kuinka hän oli lukiossa tajunnut, ettei pidempään voisi enää yhdistää tennistä ja opintoja.

- En minä tiedä olisiko minussa ollut tarpeeksi taitoa Wimbledonin voittoon, mutta tahto ainakin loppui kesken. Kyllähän valmentajat ja muut yrittivät puhua, että opiskella ehtii myöhemminkin ja nyt pitäisi panostaa kunnolla peliin, mutta minä en sitä enää halunnut. Sydän vain ei ollut tarpeeksi mukana, Aada kertasi ja samalla kun puhe oli siirtynyt urheiluun, Anselmi muistui jälleen hänen mieleensä. 

Syyllisenä hän vilkaisi Miskaa, joka oli keskittynyt kuuntelemaan hänen jutteluaan. Tyttö ei edes tiennyt missä hänen puhelimensa oli, eikä häntä juuri nyt kiinnostanut oliko Anselmi vaivautunut tavoittelemaan häntä. Tärkeämpää oli kaikki se mitä pöydän ääressä oli.

- Kuinka hyvä sä sitten olit? Tai olet, ja milloin päätit lopettaa?

- Minulla on Suomen mestaruuksia junioreissa ja joitakin voittoja kansainvälisissä nuorten turnauksissa. Lopetin aika tarkalleen vuosi sitten, kun ensimmäinen syksy lukiossa oli kunnolla päässyt alkuun. En pystynyt yhdistämään pitkää matematiikkaa, fysiikka ja kemiaa huipulle tarvittavaan treenaamiseen, mutta kaikella on aikansa, Aada totesi olkiaan kohauttaen.

- Kaipaatko sä sitä?

- Enhän minä täysin ole lopettanut, käyn kolmesti viikossa pelaamassa ja minulla on vielä valmentaja. Tietysti kaipaan voittamisen tunnetta, sehän se on parasta, mutta en niitä päivittäisiä pallotreenejä tai tennistä tukevia harjoitteita, enkä pitkiä pelimatkoja ja ainaista stressiä. Silloin minä tiesin, että oli lopetettava, kun voitin yhden turnauksen, mutta se ei enää tuntunutkaan niin hienolta kuin ennen. Hetkellisen ilon vanavedessä tuli uupumus siitä, että huomenna kaikki treenaus alkaisi taas alusta.

Miska nojasi päätään käteensä, ja Aadasta tuntui, että tämä oikeasti ymmärsi mistä hän puhui. Ne ihmiset olivat olleet harvassa viimeisen vuoden aikana. Sen lisäksi Miskalle oli helppo jutella, Aada ei edes muistanut milloin olisi edellisen kerran puhunut itsestään näin paljon uudelle ihmiselle. Ei ehkä ikinä. Mietteliäänä hän siemaisi lisää teetä. 

Miska ilmeisesti aisti hänen mielialan laskunsa, sillä tämä vaihtoi kevyesti puheenaihetta:

- Sano muuten äidillesi mun puolesta sori, poika naurahti ja osoitti limppua, josta oli hävinnyt lähes puolet.

Aada sai nostettua kasvoilleen hymyn.

- Toivotaan siis, että heillä on tänään niin kovat juhlat, että huomenna ei ruoka maita. Mutta mihin mahaan sinä oikein syöt?

- Tuo leipä oli ensinnäkin tosi hyvää, mutta kyllä meidän äiti on joskus ihmetellyt ihan samaa. Isän ja veljen kanssa pystyttäisiin syömään varmasti kokonainen sika, eikä tuottaisi edes vaikeuksia. Eli se kulkee geeneissä. Sä et muuten syönyt yhtään, teenkö sulle voileivän?

Miskan kysymys hämmästytti ja melkein liikutti Aadaa, eikä hän pystynyt muuta kuin nyökkäämään. Hiljaisena hän katsoi kuinka poika leikkasi sopivan siivun, voiteli palasen ja kysyi veitsi koholla mitä muuta hän halusi leivälleen. Aada pyysi kurkkua ja kinkkua. Hänen hengityksensä seisahtui, kun Miska ojensi hänelle voileivän ja heidän sormensa hipaisivat toisiaan. Aada näykkäisi pienen palan voileivästä ja pureskeli mietteliäänä. Yhtä hyvin hän olisi voinut syödä styroksia, sillä kaikki hänen huomionsa oli keskittynyt äskeiseen hipaisuun. Hän oli tuntenut oudon… sävähdyksen? Ei hän sitä muutenkaan osannut kuvailla. Pikainen kosketus oli tuntunut varpaissa asti. Mutta eihän sellaista ollut kuin Hollywood-ohjaajien mielikuvituksessa, ei todellisuudessa ollut mitään sähköä.

- Maistuuko? Miska kysyi ja katkaisi samalla Aadan analyysit.

- Maistuu, kiitos, tyttö vastasi hajamielisesti.

- Mitä sä mietit? Miska kysyi varovasti. Aada hätääntyi ja käänsi katseensa puolityhjään teemukiinsa:

- En mitään.

Eihän hän voinut tunnustaa menneensä pois tolaltaan mitättömästä hipaisusta. Hän yritti keksiä jotain uutta ja turvallista puheenaihetta.

- Mun pitää varmaan lähteä, Miska sanoi vaisun oloisena. Aada vilkaisi kelloa ja tajusi ajan kuluneen kuin siivillä. Hän peitteli pettymystään noustessaan seisomaan. Kysyvänä poika katsoi pöydällä olevia eväitä.

- Älä niistä huolehdi, minä siivoan, Aada heilautti kättään.

Vaiteliaana Aada seurasi poikaa eteiseen, nyt kaikki olisi ohi. Hän oli turvallisesti kotona, eikä Miskalla olisi enää syytä viipyä pidempään. Miska puki takkinsa ja kääntyi katsomaan häntä.

- Kiitos yöpalasta.

- Ole hyvä.

Miska astui lähemmäksi, Aadan hengitys tiheni ja outo värinä palasi. Häkeltyneenä hän käänsi katseensa pojan rinnasta ylös harmaisiin silmiin.

- Haluaisitko sä joskus tavata uudelleen? pojan kysymys oli hiljainen, pelkkä kuiskaus.

- Kyllä, Aada vastasi ennen kuin ehti edes kunnolla miettiä mihin oli lupautumassa. Mutta tämän hän halusi kokea uudelleen. Yllättynyt hymy valaisi Miskan kasvot.

- Hienoa. Ja nyt tämän silmiin syttyi se kiinnostus, jota Aada oli odottanut koko illan, mutta se oli myöhäistä. Enää pelkkä katse ei riittänytkään. Hän halusi enemmän.

- Huomenna? Miska kysyi.

Aada nyökkäsi totisena.

- Tulenko mä hakemaan sua täältä vai tavataanko jossain?

Aada oli unohtunut kiinni katseeseen, siihen joka hehkui lupausta jostain. Ja hän halusi kipeästi lunastaa tuon lupauksen.

- Niin miten on? Miskan kysymys keskeytti jälleen hänen karkailevat ajatuksensa.

Aada tunsi poskiensa punehtuvan, hän käänsi päänsä pois ja toivoi, ettei silmissä ollut näkynyt hänen tuntemaansa halua. Koska se oli niin väärin. Anselmi, muistutti alati pienentyvä ääni jostain.

- Minulle käy kumpi vaan.

- Okei, mä olen täällä yhdeltä, Miska nyökkäsi ja nojasi vielä vähän lähemmäksi. 

Aada jähmettyi paikoilleen, aikoiko tämä suudella? Toivottavasti. Ei kun ei sittenkään. Tai ehkä sittenkin. Kyllä. Ei. Aadan päässä ajatukset risteilivät paniikinomaisesti.

- Hyvää yötä, Aada, poika kuitenkin vain kuiskasi hänen korvaansa. 

Miskan hengityksen tuntu hänen ihollaan lähetti uudet sähköiskut pitkin vartaloa. Aada painoi kynnet kämmeniään vasten, ettei olisi tarttunut Miskan takkiin kiinni kuin hukkuva. Poika viipyi muutaman tarpeettoman tarpeellisen sekunnin paikoillaan ennen perääntymistä. Aada ei pystynyt sanomaan mitään, ja Miska lähti hiljaisena.

Vasta kun ovi loksahti takaisin lukkoon, Aada uskalsi hengittää. Sen jälkeen hän ei hetkeen muuhun pystynytkään, aivan kuin hän olisi päässyt pinnan alta takaisin ylös. Ajatukset sekaisena puurona hän palasi keittiöön siivoamaan ruokatarvikkeita pois pöydästä. Askareen suoritettuaan Aada nousi yläkertaan omaan huoneeseensa. Vasta maatessaan viileiden lakanoiden välissä hän muisti alakertaan käsilaukkuun jääneen kännykän, mutta Anselmi ei jaksanut tällä hetkellä kiinnostaa häntä vähääkään. Sitä kiinnostuksen kohdettaan hän mietti pitkälle yöhön pyörien levottomana kyljeltä toiselle ja analysoiden jokaista hetkeä illalta.

Osa 3