sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Veto(voimaa), osa 2



Aada huokaisi, eikä osannut sanoa monennenko kerran sinä iltana. Venla oli uskaltautunut moikkaamaan Tonille, ja nyt kaksikko oli syventynyt luomaan ujoja silmäyksiä toisilleen huoneen poikki. Hän sen sijaan oli keskittynyt tuijottamaan seiniä, sillä muiden hälinä tai känninen toikkarointi ei ollut kovin mielenkiintoista katsottavaa. Keittiön kellon viisarit siirtyivät viimeinkin osoittamaan vartin yli kymmentä, hän oli ollut täällä 45 minuuttia ja arveli sen olevan tarpeeksi.
- Minä lähden nyt, Aada ilmoitti Venlalle.
Ystävä hätkähti ja malttoi viimein repäistä katseensa irti Tonista. Venla näytti hätääntyneeltä.
- Mä en vielä haluaisi.
- Eihän sinun tarvitsekaan. Kyllä minä pääsen yksin kotiin, ja etköhän sinä löydä täältä seuraa, Aada hymyili tarkoituksella rohkaisevasti.
- Luuletsä? Venla kysyi toiveikkaana.
- Tietysti, eihän Toni saa sinusta silmiään irti. Nyt vain menet juttusille.
- En mä uskalla, Venla vinkaisi.
- No sitten täytyy toivoa, että hän on rohkeampi, Aada sanoi pitkästyneenä.
Venla katsoi jälleen Tonia, näytti entistä eksyneemmältä, mutta Aada vain toivotti hauskaa illan jatkoa ennen kuin lähti pujottelemaan kohti eteistä. Hän joutui tönäisemään juoruilevaa tyttölaumaa, että olisi päässyt heidän ohitseen pois keittiöstä. Olohuoneessa hän väisteli tanssivia tyttöjä, jotka varmasti kuvittelivat kiemurtelunsa olevan todella seksikästä. Seinustan poikien ilmeistä se todellakin oli sitä. Aada pudisti päätään huvittuneena.

Eteinen oli pitkä käytävä, ja äkisti Aadan vasemmalla puolella avautui ovi ja sieltä horjahti joku poika hänen päälleen. Aada haisti kaljan ja oksennuksen ja yritti tönäistä inhoten finninaamaa pois iholtaan.
- Shiish vau, poika sössötti ja katsoi häntä silmät kierossa.
Äkäisenä Aada ravisti kättään, johon poika oli tarttunut kuin kontaktimuovi.
- Päästä irti, käskevä ääni kuului aivan Aadan takaa.
Takiainen yritti tarkentaa katsettaan käskijään, mutta ei vieläkään irrottanut otettaan.
- Nyt, matala ääni murahti uudelleen.
Aada ei pystynyt näkemään taakseen, joten hän seurasi kiinnostuneena kuinka pojan silmät suurenivat, posket kalpenivat ja tämä livahti pois näkyvistä. Uteliaana Aada käännähti ympäri ja jähmettyi häkeltyneenä paikoilleen. Hän oli odottanut näkevänsä jonkun bodarin, joka pelkällä ulkonäöllään pelotti ahdistelijat tiehensä. Mutta vastassa olikin ihan tavallinen poika, tai ei, ei ihan tavallinen, vaan todella komea, mutta ei tämä mikään lihaskimppu ollut. Pojan tumma tukka sojotti huolettomasti pystyssä, vaikka Aada oli varma, että sen asetteluun oli käytetty paljon aikaa. Poskipäät erottuivat selvästi ja kasvot olivat muutenkin kiehtovan kovat. Harmaat silmät kuitenkin katsoivat häntä huolestuneina. Aada oli varma, että hänen poskensa lehahtivat punaisiksi pelkästään tuosta katseesta.
- Olethan sä kunnossa? poika kysyi.
- Kyllä olen. Kiitos avusta, Aada hymyili.

Aada kääntyi takaisin naulakolle päin ja etsi mustaa takkiaan muiden mustien takkien seasta.
- Joko sä olet lähdössä?
Poika seisoi edelleen hänen takanaan. Aada säpsähti, sillä hän oli olettanut tämän jo jatkaneen matkaansa.
- Kyllä. Bileet eivät oikein ole minua varten, hän lisäsi, ettei olisi vaikuttanut kovin tylyltä. 
Ystävällisyys tuntemattomia kohtaan ei ollut hänelle normaalia, ja hämmentyneenä käytöksestään Aada jatkoi takkien läpikäyntiä. Hän löysi omansa samalla, kun poika veti mustaa nahkatakkia päälleen. Aada kietoi vielä huivin kaulaansa ja loi viimeisen katseen juhliviin nuoriin. Tyytyväisenä hän asteli ulos ovesta viileään iltaan. Vasta kadulla hän tajusi pojan seuranneen, kun tämä otti muutaman nopean askeleen ja nousi hänen rinnalleen. Aada vilkaisi häntä, vielä muutaman kerran lisää ja lopulta Aadan oli pysähdyttävä.
- Mihin sinä olet menossa? hän töksäytti.
- Sinne minne sinäkin.
Aada kurtisti hämmentyneenä kulmiaan ja odotti selitystä.
- Tuon jälkeen mä haluan varmistaa, että sä pääset turvallisesti kotiin, poika sanoi ja nyökkäsi taloon päin.
- Oi, se on tarpeetonta. Kyllä minä pärjään yksin, Aada vakuutti, vaikka huolehtivaisuus lämmittikin.
- Pärjäät yksin. Aivan kuten äskenkin? hän kysyi kuivasti.
- Enhän minä ehtinyt edes puolustaa itseäni, kun sinä jo riensit apuun, Aada vastasi kipakasti.
- C’moon anna mun olla herrasmies
- Enhän minä edes tunne sinua, Aada vastasi epäröiden.
Hän kyllä pystyisi huolehtimaan itsestään, mutta ajatus vielä muutamasta hetkestä pojan kanssa ei tuntunut kovin kauhealta, oikeastaan päinvastoin.
- Miska, tämä hymyili ystävällisesti ja ojensi kättään.
Katuvalojen keltaisessa valossakin tämän virnistys oli todella häikäisevä. Automaattisesti Aada ojensi oman kätensä ja sanoi nimensä. Miskan kädenpuristus oli lämmin ja jämäkkä, tämä piti hänen kättään omassaan aavistuksen liian pitkään, mutta se ei reviiristään normaalisti niin tarkkaa Aadaa haitannut.

Huokaisten Aada antoi periksi ja lähti jatkamaan matkaansa. Ei kai tästä mitään haittaakaan olisi. Miska mukautti omat askeleensa hänen tahtiinsa.
- Miksi bileet eivät ole sua varten? tämä kysyi pian.
Aada vilkaisi poikaa sivusilmällä ennen kuin muisti maininneensa asiasta jo aiemmin.
- Liikaa melua ja ihmisiä.
- Miksi sä sitten edes olit tuolla?
- Kaverin henkisenä tukena ja… niin, Aada päätti olla mainitsematta mitään Anselmista tai tämän ohareista.
- Jos mä olisin saanut päättää, en mäkään tänne olisi tullut, Miska hymähti.
Aada vilkaisi tätä yllättyneenä. Miska kun vaikutti juuri sellaiselta, joka oli kuin kotonaan bileissä.
- Meidän piti mennä baariin, mutta kuski ja muu seurue päätti tulla tänne, hän jatkoi selitystään ja pilasi Aadan oletukset tämän juhlia inhoavasta puolesta.

Aada vilkaisi ympärilleen risteyksessä, joutui hetken miettimään mistä he olivat Venlan kanssa tulleet. Hän huomasi onnekseen erään talon pihassa suuren veneen, jonka ohi muisti kävelleensä aiemmin. Aada kääntyi vasemmalle, katu oli pitkä ja autio.
- Sä olet vielä lukiossa? Miska kysyi hetken kuluttua.
- Kyllä, toisella luokalla. Sinä et taida enää olla?
- Näytänkö mä niin vanhalta, Miska naurahti.
- Sanoisin mieluummin, että aikuiselta.
Miskan naurukin oli ihana, ja Aada kuuli sen lisäksi selvän flirtin omasta äänestään. Mutta Miska jatkoi kävelyään, eikä näyttänyt noteeraavaan sen ihmeemmin hänen heittoaan. Aada vaikeni vaikeana. Tuuli oli edelleen navakka ja viileä, hän painoi kädet tiiviimmin vartaloaan vasten yrittäen lämmittää itseään.
- No Aada, mitä sä harrastat?
Tyttö joutui hetken miettimään vastausta, Miskan tapa sanoa hänen nimensä harhautti ajatukset. Aa-da, pehmeästi ja venyttäen. Tämä alkoi olla todella outoa. Yleensä hän inhosi poikien, tai no kaikkien ihmisten, kanssa käytävää small talkia, mutta tämä oli jotenkin luontevaa ja mukavaa. Ja hän halusi tietää Miskasta jotain. Sekin oli uutta.
- Minä pelaan tennistä, muuta en oikein ehdi. Koulu vie niin paljon aikaa.
Miska nyökkäsi vastauksen kuultuaan, mutta ei kommentoinut sitä mitenkään.
- Onko sinulla harrastuksia? Aada kysyi ja onnitteli itseään omaperäisyydestä
- Ei ihmeempiä, vähän lenkkiä tai salilla käyntiä, penkkiurheilua ja sellaista.
Kaksikko pysähtyi linja-autopysäkille, ja vasta siinä Aada tajusi, ettei hänellä ollut aavistustakaan mihin aikaan bussi tulisi. Pikainen aikataulun tarkistus ei luvannut kuin kuuden minuutin odotusta, mikä oli hyytävän sään takia hyvä, mutta Aada olisi vielä halunnut olla Miskan seurassa. Eikä hän oikein tiennyt miksi. Hänellä oli jo poikaystävä, eikä hän ollut ystävääkään vailla. Vaikka Aada kyllä tiesi, että ei hän Miskasta kaveria halunnut. Mitä sitten?

Miska oli keskittynyt tarkkailemaan ohikulkematonta liikennettä, joten Aada sai rauhassa tarkastella tämän sivuprofiilia. Vatsanpohjasta nipisti, koska Miska oli niin komea. Olihan Anselmikin hyvännäköinen, mutta ei tuollaisella vaarallisella ja houkuttelevalla tavalla, vaan poikaystävä oli enemmän sellainen mainoksiin kelpaava Elovena-mies tai joka kodin unelmavävy. Miskan kelloon kohdistama vilkaisu sai Aadan tajuamaan asian. Nolostuneena hän painoi katseensa katuun. Hän halusi, että Miska katsoisi häntä kuten se äskeinen känniääliö: ihaillen ja haluten. Hän ei voinut olla näin pinnallinen tyhjäpää, Aada mietti, mutta uusi pikainen vilkaisu Miskaan, joka nyt tuijotteli taivasta, ei ainakaan vähentänyt hänen epäilyjään. Miska oli sanonut olevansa herrasmies, ja Aada toivoi, että tämä ei olisikaan. Normaalisti häntä inhottivat miehet, jotka tuijottivat häntä avoimen himokkaasti, mutta nyt kun hänen vieressään oli poika, joka katseli häntä kuin ketä tahansa vastaantulijaa, hän toivoikin sitä katsetta. Ja minkä se hänestä sitten teki?

Bussin tulo keskeytti Aadan itsetutkiskelun. Onneksi, sillä hän ei halunnut vastausta itselleen esittämäänsä kysymykseen. Aada varmisti bussikortin löytyvän taskustaan ja hymyili sitten ujosti Miskalle:
- Kiitos saattamisesta.
- Ethän sä vielä ole kotona, Miska vastasi mutkattomasti ja seurasi häntä avoimelle ovelle.
Aada pysähtyi toinen jalka ensimmäisellä portaalla ja kääntyi katsomaan Miskaa.
- Et kai sinä aio tulla tänne?
- Tietysti tulen. Mähän sanoin, että kotiin asti.
Kuljettajan merkitsevä rykäisy keskeytti keskustelun, joten Aada vilautti korttiaan lukijalle ja lähti etenemään keskikäytävää. Takaosassa nuokkui epäsiisti pultsari puoliunessa, joten Aada istui puoliväliin bussia. Toden totta, Miska oli jäänyt maksamaan kyytiä ja horjahteli pian häntä kohti auton jo liikkuessa. Aada ei ollut ihan varma mitä olisi ajatellut, tavallaan hän oli iloinen, ettei ilta Miskan kanssa ollut vielä ohi, mutta eikö tämä ollut jo vähän liikaa?

Miska istui hänen viereensä, eikä Aada pystynyt hetkeen ajattelemaan muuta kuin toisiaan hipovia jalkoja ja käsivarsia. Miskan läheisyys ei saisi tuntua näin kutkuttavan miellyttävältä.
- Tämä on kyllä todella tarpeetonta, Aada moitti Miskaa, kun oli ensin torunut itseään vähän lisää ajatuksistaan ja tuntemuksistaan.
- Ei musta, poika vain pudisti päätään.
Aada oli entistä hämmentyneempi. Miska istui rentona hänen vieressään, sormet naputtivat laiskasti reittä ja katse oli suunnattu eteenpäin. Hänessä ei ollut pienintäkään vihjausta siihen suuntaan, että tämä olisi kiinnostunut Aadasta. Mutta oliko oikeasti olemassa poikia, jotka lähtivät saattamaan tuntemattomia tyttöjä ilman mitään takaa-ajatuksia? Ja kuinka väärin oli toivoa niitä?
- Missä päin sä asut? Miska kysyi ja vilkaisi häntä sivusilmällä.
- Kuistikossa, Aada vastasi ja nielaisi. Kurkku tuntui jotenkin kuivemmalta kuin pitkään aikaan.
Nyt Miska katsoi häntä kunnolla ja tämä näytti vähän yllättyneeltä. Aada kyllä tiesi miksi. Kuistikko tunnettiin kaupungissa rikkaiden asuinalueena. Hän halusi ohjata keskustelunaiheen muualle ja kysyi vuorostaan Miskalta:
- Entä sinä?
- Mulla on kämppä tuolla Heisiösuon suunnalla.
- Etkö sinä joudu vähän turhan kauaksi kotoa tämän takia?
Miska vain kohautti harteitaan, joten Aadakaan ei huolehtinut sen enempää, vaikka tämä oli joutunut ihan toiselle puolelle kaupunkia vain saattaakseen hänet kotiin. Miska nojasi päätään kunnolla selkänojaan, ja samalla Aadalle paljastui tämän vahva leukalinja ja pitkä kaula. Hänen olonsa alkoi tuntua jälleen lämpimältä. Mutta mikä ihme Miskassa vaikutti häneen näin voimakkaasti? Tietysti hän oli nähnyt komeita poikia paljonkin tenniksen parissa ja muualla, mutta ei yksikään heistä ollut saanut hänen oloaan näin oudoksi. Edes Anselmi ei ollut milloinkaan aiheuttanut mitään tällaista. Veri tuntui kohisevan polttavana hänen suonissaan, aistit olivat virittyneet ylikierroksille ja samaan aikaan hän oli todella hermostunut. Syyllisenä Aada käänsi katseensa ikkunasta ulos. Anselmi. Ensimmäistä kertaa aikoihin poikaystävä muistui hänen mieleensä. Vain muistui, muttei saanut hänen oloaan muuttumaan. Samassa tuttu päiväkoti vilahti ohi, enää lyhyt matka ja hän olisi kotipysäkillä.

- Painatko stoppia? hän pyysi Miskalta, mutta ei edes kehdannut katsoa poikaa. Oli varma, että hänen katseensa paljastaisi jotain kiellettyä.
Kuuliaisesti Miska painoi nappia, merkkiääni oli äänekäs muuten niin hiljaisessa bussissa. Auton alkaessa jarruttaa Miska nousi ylös ja suuntasi ovelle Aadan seuratessa perässä. Kylmä ilma olisi juuri sitä mitä hän nyt tarvitsisi. Aada hengitti syvään, kun pääsi astahtamaan jalkakäytävälle. Bussin pakokaasut kirvelivät kurkussa, mutta jo seuraava henkäys oli sitä hänen tarvitsemaansa raikasta happea, joka toivottavasti selvittäisi pään mahdollisimman pian.
- Missä sun koti on? Miska kysyi, ja Aada tajusi varmasti näyttävänsä idiootilta haukkoessaan henkeä kuin kala kuivalla maalla.
- Kyllä minä nyt jo selviän yksin, hän vastasi vältellen.
- Kotiin asti, Miska sanoi ja kallisti päätään haastavasti. Aadan vatsassa nytkähti.
- Millä sinä aiot päästä pois täältä? hän kysyi ja toivoi, että jokin järjellinen puheenaihe lopettaisi nämä epätoivotut fyysiset reaktiot, joita Miska hänessä aiheutti.
- Ei aavistustakaan, poika virnisti päätään puistellen.
- Todellä järkevää.
- Oli, Miska vain vastasi ja antoi katseensa jäädä Aadan silmiin.
Aada hämmentyi, Miskan katse oli kumman tunkeileva. Aivan kuin tämä olisi nähnyt hänestä jotain sellaista mitä hän ei tiennyt itsekään olevan olemassa. Tunne oli outo, ennen kokematon. Pelästyneenä hänen oli pakko kääntää katseensa pois.
- Minä asun täälläpäin, Aada mutisi ja lähti kävelemään kohti rannanpuoleista kotiaan.
Miska harppoi helposti hänen rinnalleen ja katseli uteliaana ympärilleen. Aadalle kulmat olivat jo niin tuttuja, ettei hän kiinnittänyt huomiota korkeisiin muureihin tai niiden takana pilkottaviin kivilinnoihin. Miskan huomion kohteena tosin näytti olevan erityisesti pihoissa näkyvät autot. Aada painoi käsiään syvemmälle taskuihin ja vilkaisi jälleen Miskaa, tämän katse oli nauliutunut naapurin uuteen Mersuun. Aada kääntyi omaan pihaan, asteli ripeästi yli harmaan kivetyksen ja pysähtyi ulko-ovelle.

- Kiitoksia nyt vaivannäöstä, vaikka vähän turhaa se olikin, hän sanoi Miskalle.
- Ei ollut, eikä kestä kiitellä, Miska nyökkäsi.
Aada alkoi etsiä avaimia käsilaukustaan ja kääntyi avaamaan oven.
- Tota, mitenkähän mä pääsen takaisin keskustaan? Miskan naurahti.
- Ihanko oikeasti?
- No joo, joo. Ei mitään havaintoa. Vieläkö täältä menee linjoja takaisin?
Aada kaivoi kännykän laukusta ja selasi esiin kaupungin liikenteen aikataulut, Miskan seisoessa kädet taskussa vieressä, edelleen täysin rentona. Uskomaton tyyppi.
- 23.45 lähtee seuraava bussi ja vielä yksi 00.40.
- Eli ei hätä tämän näköinen, Miska nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen.
- Mihin sinä nyt? Aada kysyi.
- Odottamaan sitä linkkiä.
- Tässä säässä? Siihenhän on aikaa vielä reilusti, ehdit jäätyä aika pahasti, Aada huolehti ääni kylmyydestä väristen.
Hän huomasi Miskankin kyyristelevän takkinsa suojissa, pelkkä nahkatakki ei paljoa vastusta tälle tuulelle tarjonnut.
- Mitä sä sitten ehdotat? Miska kysyi ja nosti toista kulmaansa.
Eleen seksikkyys sai Aadan harkitsemaan ehdotustaan toisen kerran. Turhaan.
- Tule sisälle, keitän meille vaikka teetä, hän vastasi ja aukaisi kunnolla oven.
- Mitä sun perhe siihen sanoo?
- Ei mitään, ei täällä ole ketään kotona.
- Niinkö? Miskan vastaus oli ensimmäinen kerta, kun Aada saattoi havaita edes pienen hitusen kiinnostusta. Asia ei olisi saanut tehdä häntä näin iloiseksi.
- Ala tulla, Aada sanoi painokkaasti ja asteli lämpimään eteiseen.

Hän ei edes vilkaissut taakseen, kun kuuli oven sulkeutuvan, riisui vain takkinsa ja suuntasi valoja sytytellen keittiöön. Siellä hän laittoi vedenkeittimen päälle ja alkoi etsiä kaapista mukeja ja laatikosta lusikoita. Pehmeät askeleet pysähtyivät ovelle, ja Aada jatkoi puuhailuaan.
- Käyhän sinulle tee? Voin minä keittää kahviakin. Tietysti jääkaapissa on mehua, mutta minua ainakin paleltaa niin, että olisi mukava saada jotain lämmikettä, Aada huomasi höpöttävänsä hermostuneena, mutta ei saanut itseään lopettamaan.
- Tee käy hyvin, Miska vastasi rauhallisesti. Aada vilkaisi oven karmiin nojaavaa poikaa ja tunsi jälleen sykähdyksen rinnassaan. Nahkatakin alta paljastunut tummanharmaa paita esitteli Aadan levottomalle mielelle turhan hyvin leveät hartiat ja... Aada sai katseensa pysähtymään Miskan rintakehälle, hänellä ei olisi varaa katsoa alemmas.
- Mene vain pöytään istumaan. Onko sinulla nälkä? Aada kysyi hätäisesti ja suuntasi katseensa yhtä nopeasti jääkaapin oveen.
- Voisin mä jotain ottaa, jos siitä ei ole liikaa vaivaa, tämä vastasi ja suuntasi Aadaa totelleen kohti pöytää.
- Ei, ei ollenkaan, tyttö vastasi ja pakeni ohi kulkevaa Miskaa jääkaapille.
Sieltä hän alkoi nostella pöytään levitettä, juustoa, salaattia, kinkkusiivuja, tomaattia ja kurkkua. Leipälaatikossa oli kokonainen juureen leivottu maalaisleipä, jonka äiti oli aamulla tuonut vielä lämpöisenä kotiin. Aada ehti istua pöytään ennen kuin tajusi siitä puuttuvan vielä teepussit, maidon ja hunajan.
- Vai käytätkö mieluummin sokeria? hän kysyi Miskalta palatessaan kantamustensa kanssa pöytään.
- Ei, kyllä tuo käy ihan hyvin.
Hiljaisena Aada kaatoi kiehuvaa vettä mukeihin ja katsoi kuinka Miska laittoi teepussin likoamaan. Poika oli valinnut perinteistä English Breakfastia, mutta hän kaivoi valkoisesta rasiasta pussin omenalla maustettua vihreää teetä.

- Ota vaan, Aada rohkaisi leipään ja muihin viitaten.
Outo tyytyväisyys levisi hänen sisälleen, kun hän katseli Miskaa leikkaamassa leipää, voitelemassa sitä ja valitsemassa haluamiaan täytteitä. Hajamielisesti hän nosteli teepussia mukissa ja vilkaisi välillä kuinka vesi muutti hitaasti väriä kellertävämmäksi, mutta mieluummin hän katseli Miskaa, joka selvästi nälkäisenä ahmi ensimmäistä voileipäänsä. Poika huomasi hänen tuijotuksensa ja virnisti nolona:
- Älyttömän hyvää leipää.
- Se on siitä torin reunalta, se pieni leipomo, äiti kävi siinä aamulla.
- Niin missä sun porukat on?
- Isän ystävä täytti tänään 50 vuotta ja he ovat juhlimassa.
- Onko sulla sisaruksia?
- Ei ole. Entä sinulla?
- Pari vuotta vanhempi isoveli.

Miska keskittyi lisäämään reilulla kädellä hunajaa ja maitoa mustaan teehensä ja teki samalla toisen voileivän.
- Teillä on hieno talo, poika sanoi ja vilkaisi ympärilleen keittiössä.
- Kiitos, me olemme asuneet tässä kohta kahdeksan vuotta.
- Puhutko sä aina kirjakieltä?
Miskan kysymys sai Aadan pasmat sekaisin. Hän oli juuri ollut aikeissa kertoa talosta enemmän.
- En minä tiedä. Ilmeisesti, Aada totesi hämillään ja katsoi jälleen teemukiaan.
- Ei se haittaa, mutta kuulostaa vain aika jännältä, kun sä olet noin nuori, Miska kiirehti selittämään.
Aada vilkaisi poikaa alta kulmiensa ja rentoutui, kun näki tämän silmien ystävällisen pilkkeen.
- Koulussa olen siitä välillä saanut kuulla. Minua haukutaan hienostelijaksi, mutta näin meillä on aina puhuttu, eikä ”mä” tai ”sä” vaan istu minun suuhuni, Aada avautui.
- Idiootteja, Miska ärähti. Aada suorastaan hätkähti kovaa ääntä muuten niin hiljaisessa talossa.
- Siis ne jotka sua on haukkunut, poika lisäsi hiljaisemmalla äänellä.
- Niin, mutta eivät ne minua haittaa.
- Kuinka niin? Eihän se ole ok, että sua kiusataan.
- Suoraan sanottuna minulle on aivan sama mitä minulle sanotaan päin naamaa tai kuiskitaan selkäni takana. Minä en juuri pidä ihmisistä.
- Enpä olisi arvannut, Miska virnisti.
Aada katsoi häntä silmiään siristäen. Miska iski silmää ja alkoi valmistaa kolmatta voileipää. Päätään puistellen Aada maistoi sopivaksi jäähtynyttä teetään. Ei se pelkästä teestä johtunut, kun lämmin tunne täytti Aadan ytimiään myöten. Keittiön rauhallinen tunnelma, Miskan syömisen katselu ja satunnaiset pitkittyvät katseet saivat posket punehtumaan ja sormet kiertymään tiukemmin mukin ympärille. Aada ei ollut vieläkään varma, katsoiko Miska häntä ihan vain ystävällisesti vai olisiko takana sittenkin jotain. Oli niin väärin toivoa jälkimmäistä vaihtoehtoa, koska mitäänhän ei tulisi tapahtumaan. Ei voisi tapahtua.

- Mitä sun vanhemmat sitten tekee, jos teillä puhutaan noin virallisesti? Miska uteli syömisen lomassa.
- Isä on asianajaja ja äiti yliopiston rehtori.
- Aah, ilmankos, Miska vastasi nyökäten. Ymmärsi varmaan talon Kuistikossa ja huolellisesti sisustetun ison keittiön, mutta ei maininnut niistä sen enempää. - Mikä susta sitten tulee isona?
- Lääkäri, Aada vastasi hetkeäkään epäröimättä. - Haluan erikoistua kirurgiaan.
- Sähän kuulostat varmalta.
- Minä olen, ja niin Aada alkoi kertoa Miskalle, kuinka hänen isoisänsä oli lääkäri, kuinka hän oli jo pikkutyttönä päättänyt haluavansa olla samanlainen kuin ukki. Ja kuinka hän oli lukiossa tajunnut, ettei pidempään voisi enää yhdistää tennistä ja opintoja.

- En minä tiedä olisiko minussa ollut tarpeeksi taitoa Wimbledonin voittoon, mutta tahto ainakin loppui kesken. Kyllähän valmentajat ja muut yrittivät puhua, että opiskella ehtii myöhemminkin ja nyt pitäisi panostaa kunnolla peliin, mutta minä en sitä enää halunnut. Sydän vain ei ollut tarpeeksi mukana, Aada kertasi ja samalla kun puhe oli siirtynyt urheiluun, Anselmi muistui jälleen hänen mieleensä. 
Syyllisenä hän vilkaisi Miskaa, joka oli keskittynyt kuuntelemaan hänen jutteluaan. Tyttö ei edes tiennyt missä hänen puhelimensa oli, eikä häntä juuri nyt kiinnostanut oliko Anselmi vaivautunut tavoittelemaan häntä. Tärkeämpää oli kaikki se mitä pöydän ääressä oli.
- Kuinka hyvä sä sitten olit? Tai olet, ja milloin päätit lopettaa?
- Minulla on Suomen mestaruuksia junioreissa ja joitakin voittoja kansainvälisissä nuorten turnauksissa. Lopetin aika tarkalleen vuosi sitten, kun ensimmäinen syksy lukiossa oli kunnolla päässyt alkuun. En pystynyt yhdistämään pitkää matematiikkaa, fysiikka ja kemiaa huipulle tarvittavaan treenaamiseen, mutta kaikella on aikansa, Aada totesi olkiaan kohauttaen.
- Kaipaatko sä sitä?
- Enhän minä täysin ole lopettanut, käyn kolmesti viikossa pelaamassa ja minulla on vielä valmentaja. Tietysti kaipaan voittamisen tunnetta, sehän se on parasta, mutta en niitä päivittäisiä pallotreenejä tai tennistä tukevia harjoitteita, enkä pitkiä pelimatkoja ja ainaista stressiä. Silloin minä tiesin, että oli lopetettava, kun voitin yhden turnauksen, mutta se ei enää tuntunutkaan niin hienolta kuin ennen. Hetkellisen ilon vanavedessä tuli uupumus siitä, että huomenna kaikki treenaus alkaisi taas alusta.
Miska nojasi päätään käteensä, ja Aadasta tuntui, että tämä oikeasti ymmärsi mistä hän puhui. Ne ihmiset olivat olleet harvassa viimeisen vuoden aikana. Sen lisäksi Miskalle oli helppo jutella, Aada ei edes muistanut milloin olisi edellisen kerran puhunut itsestään näin paljon uudelle ihmiselle. Ei ehkä ikinä. Mietteliäänä hän siemaisi lisää teetä. 

Miska ilmeisesti aisti hänen mielialan laskunsa, sillä tämä vaihtoi kevyesti puheenaihetta:
- Sano muuten äidillesi mun puolesta sori, poika naurahti ja osoitti limppua, josta oli hävinnyt lähes puolet.
Aada sai nostettua kasvoilleen hymyn.
- Toivotaan siis, että heillä on tänään niin kovat juhlat, että huomenna ei ruoka maita. Mutta mihin mahaan sinä oikein syöt?
- Tuo leipä oli ensinnäkin tosi hyvää, mutta kyllä meidän äiti on joskus ihmetellyt ihan samaa. Isän ja veljen kanssa pystyttäisiin syömään varmasti kokonainen sika, eikä tuottaisi edes vaikeuksia. Eli se kulkee geeneissä. Sä et muuten syönyt yhtään, teenkö sulle voileivän?
Miskan kysymys hämmästytti ja melkein liikutti Aadaa, eikä hän pystynyt muuta kuin nyökkäämään. Hiljaisena hän katsoi kuinka poika leikkasi sopivan siivun, voiteli palasen ja kysyi veitsi koholla mitä muuta hän halusi leivälleen. Aada pyysi kurkkua ja kinkkua. Hänen hengityksensä seisahtui, kun Miska ojensi hänelle voileivän ja heidän sormensa hipaisivat toisiaan. Aada näykkäisi pienen palan voileivästä ja pureskeli mietteliäänä. Yhtä hyvin hän olisi voinut syödä styroksia, sillä kaikki hänen huomionsa oli keskittynyt äskeiseen hipaisuun. Hän oli tuntenut oudon… sävähdyksen? Ei hän sitä muutenkaan osannut kuvailla. Pikainen kosketus oli tuntunut varpaissa asti. Mutta eihän sellaista ollut kuin Hollywood-ohjaajien mielikuvituksessa, ei todellisuudessa ollut mitään sähköä.
- Maistuuko? Miska kysyi ja katkaisi samalla Aadan analyysit.
- Maistuu, kiitos, tyttö vastasi hajamielisesti.
- Mitä sä mietit? Miska kysyi varovasti. Aada hätääntyi ja käänsi katseensa puolityhjään teemukiinsa:
- En mitään.
Eihän hän voinut tunnustaa menneensä pois tolaltaan mitättömästä hipaisusta. Hän yritti keksiä jotain uutta ja turvallista puheenaihetta.

- Mun pitää varmaan lähteä, Miska sanoi vaisun oloisena. Aada vilkaisi kelloa ja tajusi ajan kuluneen kuin siivillä. Hän peitteli pettymystään noustessaan seisomaan. Kysyvänä poika katsoi pöydällä olevia eväitä.
- Älä niistä huolehdi, minä siivoan, Aada heilautti kättään.
Vaiteliaana Aada seurasi poikaa eteiseen, nyt kaikki olisi ohi. Hän oli turvallisesti kotona, eikä Miskalla olisi enää syytä viipyä pidempään. Miska puki takkinsa ja kääntyi katsomaan häntä.
- Kiitos yöpalasta.
- Ole hyvä.
Miska astui lähemmäksi, Aadan hengitys tiheni ja outo värinä palasi. Häkeltyneenä hän käänsi katseensa pojan rinnasta ylös harmaisiin silmiin.
- Haluaisitko sä joskus tavata uudelleen? pojan kysymys oli hiljainen, pelkkä kuiskaus.
- Kyllä, Aada vastasi ennen kuin ehti edes kunnolla miettiä mihin oli lupautumassa. Mutta tämän hän halusi kokea uudelleen. Yllättynyt hymy valaisi Miskan kasvot.
- Hienoa. Ja nyt tämän silmiin syttyi se kiinnostus, jota Aada oli odottanut koko illan, mutta se oli myöhäistä. Enää pelkkä katse ei riittänytkään. Hän halusi enemmän.
- Huomenna? Miska kysyi.
Aada nyökkäsi totisena.
- Tulenko mä hakemaan sua täältä vai tavataanko jossain?
Aada oli unohtunut kiinni katseeseen, siihen joka hehkui lupausta jostain. Ja hän halusi kipeästi lunastaa tuon lupauksen.
- Niin miten on? Miskan kysymys keskeytti jälleen hänen karkailevat ajatuksensa.
Aada tunsi poskiensa punehtuvan, hän käänsi päänsä pois ja toivoi, ettei silmissä ollut näkynyt hänen tuntemaansa halua. Koska se oli niin väärin. Anselmi, muistutti alati pienentyvä ääni jostain.
- Minulle käy kumpi vaan.
- Okei, mä olen täällä yhdeltä, Miska nyökkäsi ja nojasi vielä vähän lähemmäksi. 
Aada jähmettyi paikoilleen, aikoiko tämä suudella? Toivottavasti. Ei kun ei sittenkään. Tai ehkä sittenkin. Kyllä. Ei. Aadan päässä ajatukset risteilivät paniikinomaisesti.
- Hyvää yötä, Aada, poika kuitenkin vain kuiskasi hänen korvaansa. 
Miskan hengityksen tuntu hänen ihollaan lähetti uudet sähköiskut pitkin vartaloa. Aada painoi kynnet kämmeniään vasten, ettei olisi tarttunut Miskan takkiin kiinni kuin hukkuva. Poika viipyi muutaman tarpeettoman tarpeellisen sekunnin paikoillaan ennen perääntymistä. Aada ei pystynyt sanomaan mitään, ja Miska lähti hiljaisena.

Vasta kun ovi loksahti takaisin lukkoon, Aada uskalsi hengittää. Sen jälkeen hän ei hetkeen muuhun pystynytkään, aivan kuin hän olisi päässyt pinnan alta takaisin ylös. Ajatukset sekaisena puurona hän palasi keittiöön siivoamaan ruokatarvikkeita pois pöydästä. Askareen suoritettuaan Aada nousi yläkertaan omaan huoneeseensa. Vasta maatessaan viileiden lakanoiden välissä hän muisti alakertaan käsilaukkuun jääneen kännykän, mutta Anselmi ei jaksanut tällä hetkellä kiinnostaa häntä vähääkään. Sitä kiinnostuksen kohdettaan hän mietti pitkälle yöhön pyörien levottomana kyljeltä toiselle ja analysoiden jokaista hetkeä illalta.

Osa 3 

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Veto(voimaa), osa 1


Aada pompautti tennispalloa muutaman kerran, etsi sitä oikeaa tuntumaa ja keskittymistä ennen syöttöä. Kun hetki oli koittanut, hän heitti pallon kohti korkeuksia ja ponnisti perään lyömään sitä. Pallo mäjähti mailaan ja muutti vauhdilla suuntaa kohti kentän toista päätä. Valmentaja muistutti kyynärpään rentoudesta, Aada nyökkäsi ja alkoi pompottaa jälleen uutta palloa.

Viimein valmentaja ilmoitti tunnin päättyneeksi, ja Aada suuntasi kentän vieressä olevalle laukulleen, ovensuussa norkoilleet seuraavan kenttävuoron pelaajat tulivat jo sisään. Aada kuivasi otsaansa pyyhkeeseen ja vettä siemaillen poistui pukuhuoneeseen. Pukkari oli vetoinen ja ankea, joten Aada jätti suihkun väliin, vaihtoi vain verkkarit ja hupparin ylleen. Hän kävisi sitten kotona suihkussa, rauhassa omassa kylpyhuoneessa. Kevyt tihkusade sai hänet painumaan kumaraan ja tihentämään askelia entisestään kohti bussipysäkkiä. Aada vilkaisi kelloaan, tarkka päiväaikataulu piti edelleen, ja bussin pitäisi ilmestyä kolmen minuutin päästä.

Kotona hän huikkasi eteisessä tervehdyksen vanhemmilleen, muttei jäänyt odottamaan vastausta vaan kiiruhti odottamaansa suihkuun. Iho punoittaen kuumasta vedestä Aada pukeutui pyjamaan ja istui kirjoituspöydän ääreen. Fysiikan läksyjen ohella hän selvitti takkuja pitkistä hiuksistaan. Pieniä vesipisaroita roiskahteli kirjan sivulle harjan juuttuessa kiinni. Aada lopetti lukemisen vasta kun ymmärsi kaiken. Hänellä ei ollut varaa pudota kärryiltä hetkeksikään. Unelma lääketieteellisestä tiedekunnasta lukion jälkeen piti opiskelumotivaation korkealla, jopa niin korkealla, että hän oli lääkiksen takia luopunut toisesta unelmastaan: kilpatenniksestä. Päätös oli ollut yhtä aikaa vaikea ja helppo. Vuosi sitten alkanut lukio oli paljastanut, ettei hän enää pystynyt loistaviin tuloksiin sekä koulussa että kentällä, joten peli oli saanut jäädä. Ei tosin lopullisesti, nykyisin tennis oli vain rakas harrastus.

Aada vilkaisi kelloa, hän ehtisi vielä käydä hakemassa iltapalaa ennen kuin Anselmi soittaisi. Teetä, sämpylää ja banaania myöhemmin puhelin viimein soi. Aada ehti vastaamaan heti ja hymyili kuullessaan Anselmin pehmeän äänen. Poikakin oli iloinen, heidän joukkueensa oli voittanut, ja Anselmi tehnyt yhden maalin. Aada kuunteli tarkkaa selostusta maaliin johtaneista tapahtumista ja selasi hajamielisesti historian muistiinpanoja. Hiljaisuus linjan toisesta päästä havahdutti hänet.
- Anteeksi, mitä sinä sanoit?
- Kysyin vain, että miten sun päivä on mennyt.
- Normaalisti. Pitkä päivä koulussa, treenit menivät ihan hyvin ja juuri sain läksyt tehtyä. Väsyttää.
- Älä nyt suutu, mutta mun täytyy perua meidän perjantai-illan suunnitelmat, Anselmi sanoi varovasti.
Aada jäi tuijottamaan pettyneenä ikkunasta heijastuvaa peilikuvaansa. Niinpä tietysti. Hän oli odottanut niin kovasti yhteistä aikaa Anselmin kanssa, mutta pojan pelit ja treenit ja Aadan koulu ja treenit eivät olleet helpoin mahdollinen yhdistelmä.
- Mitä sinulla sitten on?
- Olenhan mä kertonut, että Hintikasta on tulossa isä? No, se lapsi on nyt syntynyt ja pidetään joukkueen kanssa varpajaisia.

Aada henkäisi tyrmistyneenä. He eivät olleet nähneet yli kolmeen viikkoon, ja kun yhteinen hetki oli viimein löytynyt molempien aikataulusta, meni joukkueen kanssa juhliminen hänen edelleen.
- Sano jotain, Anselmi pyysi.
Aada puri hampaitaan yhteen, hän ei keksinyt mitään sanottavaa. Tai ainakaan mitään sellaista minkä voisi päästää ilmoille.
- Nämä jutut on tosi tärkeitä yhteishengen kannalta, ja kun mä oon vielä uusi jengissä, niin ei ole vara jättää väliin. Yritä ymmärtää, Anselmi aloitti selittelyn.
- Joo, joo, Aada huokasi kyllästyneenä.
- Mä lupaan korvata tämän sitten kun nähdään, Anselmi sanoi varovasti.
- Ja milloinkahan se on?
- No en nyt osaa sanoa, katsellaan. Nyt pitää lopettaa, tullaan just taukopaikalle, Anselmi sanoi hätäisesti.
Aada ei ehtinyt sanoa mitään, kun puhelin jo alkoi tuutata. Korostetun rauhallisesti hän laski kännykän pöydälle, mieli olisi tehnyt paiskata se seinään, mutta mitäpä hyötyä siitäkään olisi. Huokaisten Aada lähti iltatoimille.

Silmät vihaisina viiruina hän tuijotti peilikuvaansa, perhanan Anselmi. Perhanan Aada. Tyttö mietti hampaita pestessään. Miksi hän oli aina se, joka joutui sivuutetuksi?

Aamulla pettymys ja pahantuulisuus eivät olleet väistyneet mihinkään, ja vaikka Aada kuinka yritti nieleskellä, tunteet eivät menneet mihinkään. Venla oli odottamassa häntä koulun pihalla, kaveri huomasi heti hänen huonon tuulensa ja kysyi syytä siihen.
- Anselmi jättää meidän tapaamisemme väliin joidenkin varpajaisten takia, Aada tuhahti ja marssi kohti koulun ovea.
- Voi ei, Venla totesi myötätuntoisesti ja yritti pysyä askelten tahdissa.
Aada riuhtaisi koulun oven auki ja suuntasi naulakoille, Venla kipitti perässä ja ehdotti hengästyneenä:
- Nythän sä voit lähteä mun kanssa sinne Iidan bileisiin.
- En minä halua.
- Et kai sä meinannut istua perjantai-iltaa kotona odottamassa Anselmin soittoa? Venla kysyi.
Aada kuuli tämän äänestä, että oikea vastaus oli jotain muuta kuin ”kyllä”, minkä hän oli aikonut sanoa.
- Minun täytyisi tehdä sitä historian tutkielmaa, Aada vetosi sen sijaan kouluun.
- Sen kyllä ehtii myöhemminkin, tyttö keskeytti hänet ja jatkoi: - Lähdet ja pidät hauskaa, etkä murehdi sitä yhtä.
- Minä en juo, minulla on jo poikaystävä, kaikki luokallamme ovat idiootteja ja minulla alkaa koskea päähän, jos musiikki on liian kovalla. Mitä minun tarkalleen ottaen pitäisi tehdä siellä bileissä? Aada kysyi terävästi.
Venla vaikeni ja puraisi alahuultaan. Aada odotti vastausta.
- Lähtisit mulle sitten henkiseksi tueksi, en mä uskalla sinne yksin mennä, ja Toni saattaa olla siellä.

Aada nyökkäsi ymmärtäen kutsun todellisen motiivin. Venla pyyhkäisi oranssinruskeat hiuksensa sivuun kasvoiltaan ja katsoi häntä parhaimmalla koiranpentuilmeellään. Tyttö oli tuhottoman ujo, eikä tällä ollut juuri muita kavereita Aadan lisäksi. Ei Aadallakaan juuri sen enempää ollut ystäviä, mutta häntä se ei ollut ikinä haitannut, toisin kuin Venlaa, joka oli maailman seurallisin tyyppi, eikä viihtynyt hetkeäkään yksin.
- Hyvä on, Aada antoi periksi, eikä oikein itsekään tiennyt miksi. – Mutta minä en sitten viivy koko iltaa siellä, hän lisäsi, mutta Venla oli jo kapsahtanut kiitollisena hänen kaulaansa.
Hämillään Aada taputti tyttöä olkapäälle ja toivoi tämän irrottavan pian otteensa. Samassa kello soi ensimmäisen tunnin alkamisen merkiksi, ja tukala halaus päättyi.

***

Onneksi viimeinkin oli perjantai-ilta, Aada mietti Venlan huoneessa. Kaveri ei ollut pystynyt koko viikolla mistään muusta puhumaankaan kuin bileistä, ja todennäköisesti hän kuulisi vielä joulunakin näiden juhlien jälkitunnelmia.

Venla oli keskittynyt mylläämään vaatekaappinsa sisältöä ja Aada istui sängyllä pyöritellen kännykkää käsissään. Anselmista ei ollut kuulunut mitään koko iltana. Mutta ymmärsihän sen, tietysti oli tärkeämpää örveltää joukkuekavereidensa kanssa kuin laittaa yhtä vaivaista viestiä tyttöystävälleen.

Venla siirtyi peilin eteen vaatenipun kanssa.
- Nyt vähän iloisempaa ilmettä, tänään pidetään hauskaa ja unohdetaan pojat, Venla sanoi ja katsoi häntä peilin kautta.
- Minä luulin, että olit menossa bileisiin Tonin takia, Aada huomautti.
- Niin… Mutta siitä tuskin tulee mitään, joten tämä on tyttöjen ilta.
Venlan odottava ilme ei vastannut hänen sanojaan, mutta Aada ei viitsinyt mainita asiasta mitään. Hän arveli, että tunti bileissä olisi aivan tarpeeksi henkistä tukea Venlalle, sen jälkeen hän voisi lähteä kotiin ja keskittyä historiaan. Tai odottaa Anselmin yhteydenottoa.
- Laita se vihreä toppi, Aada neuvoi ystäväänsä kyllästyttyään lopulta tämän jahkailuun.
- Luuletko?
- Se sopii parhaiten sinun ihosi ja hiustesi väriin.
Hän hymyili rohkaisevasti sanoja vahvistaakseen ja oli tyytyväinen Venlan sujauttaessa topin ylleen. Ehkä he vihdoin pääsisivät lähtemään, ja mikä tärkeämpää, hän olisi vähän lähempänä kotiin pääsyä.

Aada odotti väristen bussin tuloa, viileä syystuuli puhalsi suoraan mereltä ja tunkeutui helposti ohuiden bilevaatteiden ja niitä suojaavan villakangastakin lävitse. Venlalla näytti olevan yhtä kylmä, eikä kumpaakaan huvittanut puhua. Varsinainen tyttöjen ilta, Aada hymähti mielessään ja aprikoi samalla riittäisikö puoli tuntia juhlissa oloa. Viimein puolityhjä linja-auto kaarsi pysäkille, ja tytöt nousivat helpottuneina kyytiin. Venla suuntasi suoraan takapenkille Aadan seuratessa. Heti päästyään istumaan Venla kaivoi käsilaukustaan ohuen taskumatin, Aada kohotti kulmiaan pullolle.
- Vähän lämmikettä. Ja rohkaisua, Venla virnisti ja joi huikan. Hän ojensi taskumattia Aadalle, mutta tämä pudisti päätään.
- Mitä se edes on?
- Kaakaolikööriä. Pihistin äidiltä ja isältä. Ota nyt vaan.
- Kiitos ei.
Venla pyöräytti silmiään vastaukseksi ja otti uuden siemauksen likööriä. Alkoholi vain ei ollut Aadan juttu. Ei hän koskaan kyllä ollut sitä kunnolla kokeillut, mutta kokeilemattakin hän arveli, ettei kännissä toikkaroiminen ollut se mitä hän halusi. Venla pysyi vaiti, ja Aada vilkaisi oliko tämä suuttunut hänelle, mutta tyttö oli unohtunut tuijottamaan ikkunasta ulos. Varmaan mietti sitä Tonia, Aada arvasi ja samalla Anselmi muistui hänen mieleensä. Hän kaivoi kännykän käsilaukustaan, mutta se ei edelleenkään ilmoittanut uusista viesteistä. Pettymys vaihtui samalla kertaa ylpeydeksi, olkoon sitten. Hän ei odottaisi enää yhteydenottoa, eikä taatusti olisi se, joka seuraavaksi ottaisi yhteyttä.

Venla painoi nappia oikean pysäkin lähestyessä, Aadalla ei ollut aavistustakaan missä olisi pitänyt jäädä pois ja minne mennä. Iida oli pari viikkoa sitten laittanut heidän luokkalaisilleen kutsun Facebookiin, Aada oli kutsun kyllä lukenut, mutta ei ollut edes harkinnut osallistumista. Anselmin ja Venlan takia hän nyt kuitenkin oli tässä, kävelemässä hiljaisen omakotitaloalueen läpi. Heidän kääntyessä eräästä kadunkulmasta alkoi basson jumputus kuulua kaukaisena, ja ääntä seuraten oli helppo löytää perille. Aada tunsi ensimmäisen vihlauksen ohimossaan, kun he astuivat pihaan. Ihan tavallinen, vaaleansininen omakotitalo oli täydessä valaistuksessa ja kadun varressa ja pihassa oli autoja tiiviisti parkissa. Muutama tupakoitsija loi heihin arvioivan katseen, kun tytöt kävelivät ohi. Aada nyrpisti nenäänsä savulle. Puoli tuntia ei yhtään enempää, hän rohkaisi itseään, kun ovi avautui ja äänimassa löi hänen ylitseen. Venla piti ovea auki ja viittoi häntä menemään ensin. Nyt olisi Aadan tehnyt mieli pyöräyttää silmiään, mutta hän yritti jälleen kerran ymmärtää ystävänsä ujoutta.

Aada tunsi ihmettelevät katseet itsessään laittaessaan takkia naulakkoon. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun hän osallistui mihinkään luokkalaistensa juhliin. Hän vilkaisi ympärilleen, oudot kasvot paljastivat paikalla olevan muitakin kuin vain tuttuja. Paljon muita. He joutuivat luovimaan tiensä tiiviissä ihmismeressä olohuoneeseen ja sieltä keittiöön. Venla etsi katseellaan Tonia, Aada vilkuili muuten vain ympärilleen. Talon sisustus näytti olevan suoraan peräisin Ikeasta. Ei sillä, Ikeassa oli ihan hyviäkin juttuja, mutta oliko ihan jokaisen sohvatyynyn ja keittiönhyllyn oltava samasta kaupasta? Nuoriso hänen ympärillään oli meluisaa ja eriasteisissa vaiheissa kohti täyttä humalaa.

Vielä 28 minuuttia.

- Tuolla se on, Venla kuiskasi kiihtyneenä Aadan korvaan.
Hän vilkaisi ympärilleen ja näki kyseisen pojan seisoskelemassa olohuoneen ikkunan edessä. Aada ei ihan ymmärtänyt mitä Venla näki Tonissa, joka näytti siltä kuin laboratoriossa olisi saatu risteytettyä hilleri ja nörtti, mutta makunsa kullakin. Toni vilkaisi heihin päin ja käänsi sitten äkkiä katseensa mattoon.

Aadan seisoskellessa Venlan vieressä keittiössä, talon pihaan kaarsi jälleen uusi auto. Miska könysi Volvon takapenkiltä ylös ja katsoi sinistä omakotitaloa, josta kuului jytisevä musiikki ja pihalla toikkaroi nuoria tupakoimassa.
- Niin miksi me oikein tultiin tänne? hän kysyi ystävältään Ileltä.
- Täällä on bileet.
- Näkyy olevan, mutta eikö Thunder olis ollut ihan hyvä vaihtoehto? Miska jatkoi kyselyään. Meluisa baari, halpa kalja ja nätit tytöt tuntuivat tässä vaiheessa paljon houkuttelevammalta kuin tuntemattomia täynnä olevat kotibileet.
- Aapon joku säätö on täällä, ja siksi me kai tänne tultiin. Kyllähän me vielä baariin ehditään, käydään ensin katsomassa tämän paikan tarjonta, Ile iski silmää ja lähti kävelemään sisälle.
Miska loi myrkyllisen katseen tupakkaa vetävään Aapoon auton toisella puolella ja lähti sen jälkeen seuraamaan Ileä, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Kuskina heillä nimittäin oli Aapon pikkuveli Eeli, joten kyytiä oli turha odottaa.

Naulakoiden luona Miska pääsi luomaan ensimmäiset tarkemmat silmäykset juhlijoihin, he näyttivät kovin nuorilta. Hänelle kotibileet olivat vaihtuneet baarien tarjontaan jo muutama vuosi sitten.
- Ketä nää tyypit on? hän kysyi Ileltä ja Aapolta.
- Emman luokkalaisia ja jotain muita, Aapo vastasi.
- Emma who?
Aapo ei enää kuullut kysymystä vaan oli siirtynyt eteisestä kohti olohuonetta.
- Varmaan se tyttö, jonka takia täällä ollaan, Ile arveli.
Miska kohautti harteitaan, samapa tuo. Kaksikko lähti seuraamaan Aapoa peremmälle taloon. Porukkaa oli paljon, musiikki kovalla ja tunnelma riehakas. Miskan vastarinta alkoi murentua, ehkä täälläkin pystyisi pitämään hauskaa.

Hän oli luullut pääsevänsä suoraan baariin, joten Miskalla ei ollut omia juomia mukana, mutta ehtoisa emäntä esitteli heille tiskipöydälle asetetun boolimaljan. Juoma oli vaaleanpunaista, makeaa ja juuri sellaista, millä teinitytöt helposti hankkivat ensimmäisen humalansa. Miska irvisti joka kerta maistaessaan imelää boolia, mutta oli se vettä parempaa, joten kärsivänä hän kallisti lasiaan tasaiseen tahtiin.

Miska oli jumiutunut olohuoneen nurkkaan Ilen, Eelin ja tämän muutaman kaverin kanssa. Hän ei poikia tuntenut, eikä juuri jaksanut kiinnittää huomiota heidän jauhamiseensa juuri ilmestyneestä GTA:sta. Sen sijaan hän oli aloittanut silmäpelin söpön näköisen tytön kanssa. Tytön vaaleanruskea tukka kihartui kauniisti alas selkää pitkin, hymy oli leveä ja synnytti vasempaan poskeen hymykuopan. Oikeasti Miskan huomion oli kiinnittänyt tytön vartalo. Joko tällä oli hemmetinmoiset geenit tai sitten tyttö oli näitä fitness-harrastajia, niin tai näin, näkymä oli suorastaan hengästyttävä. Tyttö katsoi häntä silmät säkenöiden lasinsa takaa, punastui ja käänsi päänsä pois. Miska virnisti ja oli valmis tekemään ensimmäisen liikkeensä päästäkseen tutustumaan tuohon vartaloon paremmin.

- No mitä munapää? tuttu ääni keskeytti Miskan suunnitelmat.
Hän tunsi välittömästi verenpaineensa kohoavan vaarallisiin lukemiin. Joonahan se siinä seisoi pilkallisesti hymyillen. Heillä oli pitkä, ja riitaisa, historia takanaan. Kumpikaan ei muistanut mistä kaikki oli alkanut, todennäköisesti jostain särjetystä hiekkakakusta tai varastetusta leikkiautosta, mutta tora ei vieläkään osoittanut laantumisen merkkejä.
- Kiitos kysymästä, mun munalla menee oikein hyvin. Kerro vaan äidillesi terveisiä, että eipä kestä, Miska hymyili leveästi ja iski vihjaavasti silmää.
Tyytyväisenä hän pani merkille Joonan kasvoille kohonneen punan.
- Sitä kuvitellaan olevan niin panomiehiä, niin panomiehiä, mutta totuus on toinen.
- Toisin kuin sun, mun ei tartte kuvitella mitään, Miska vastasi kipakasti ja suoristi ryhtiään.
Eivät he aikoihin olleet nyrkein ottaneet yhteen, vaikka toisinaan houkutti suuresti kokeilla kuinka helposti Joonan nenästä saisi veret irti.
- Mitä sä edes länkytät? Mulla on tyttöystävä, saan niin paljon pillua kuin haluan. Sullahan ei ole ketään.
- Miksi tyytyä yhteen, kun voi saada kenet tahansa?
- Aika paksua puhetta. Sinäkö muka saisit kenet tahansa? Joona ilkkui.
- Ei sellaista naista olekaan, joka mulle sanois ei, Miska heitti itsevarmasti.
- Älä viitsi puhua paskaa.
- Mistä vetoa? Miska tuhahti turhautuneena.
- Ai, että sä saat kenet vaan? Joona vilkaisi ympärilleen ja muuttui sen jälkeen selvästi kiinnostuneemmaksi vedosta.

Miska nyökkäsi, oli aika laittaa Joona hetkeksi hiljaiseksi voittamalla veto. Hän ei nimittäin epäillyt hetkeäkään omia mahdollisuuksiaan.
- Eikö tuo ole pikkaisen lapsellista? Ile yritti olla järjen ääni sivustalla, mutta pojat olivat jääneet tuijottamaan toisiaan virnistellen, kumpikin varmoina voitosta.
- Minä määrään kenet sun pitää kellistää, vain pano lasketaan. Viikko aikaa…
- Viikko? Miska keskeytti nauraen. - Jumalauta, tästä tulee helppoa.
- Ei tässä tapauksessa, vaikka sulla olisi vuosi aikaa.
- Kunhan se daami on sitten yli 16, tämän takia mua ei kiinnosta joutua poliisien kanssa tekemisiin, Miska muistutti, katsoessaan kovin nuoria juhlijoita.
- Joo, joo, Joona tuhahti. - Sullahan on iPhone?
- Mitä sitten?
- Pistetään se panokseksi.
- Mitäs mä sitten saan, kun mä voitan?
- No kun et sä voita.

Hetkeksi pojat syventyivät jälleen mulkoilemaan toisiaan, Miska yritti keksiä mitä voisi haluta Joonalta. Eikä keksinyt mitään.
- Sä maksat mulle tuon luurin arvon, 500 euroa, Miska totesi.
- Sovittu, Joona hymyili leveästi ja ojensi kättään. 
Miska katsoi ojennettua kättä pitkin nenänvarttaan.
- Minähän en sun hikisiin räpylöihin koske. Ile ja toi sun kaveri todistaa tämän vedon.
Joona ei vaikuttanut pätkääkään loukkaantuneelta, antoi vain kätensä pudota alas ja kääntyi keittiötä kohden.
- Se tyttö on tuolla.
Miska kääntyi innokkaana samaan suuntaan, ja yritti paikallistaa kenet Joona oli valinnut.
- Et varmaan tunne, mutta keittiönpöydän vieressä lähellä seinää. Blondi, musta paita ja farkut.

Miska löysi tytön katseellaan ja unohti hetkeksi kuinka hengitetään. Kuinka ihmeessä hän ei ollut aiemmin huomannut tyttöä? Olihan tämä vain ehdottomasti kauneinta mitä poika oli eläissään nähnyt. Vaalea tukka näytti hehkuvan kultaa, suuret silmät tuijottivat tylsistyneenä vastapäiseen seinään, täyteläiset huulet muistuttivat väriltään kypsää vadelmaa ja mustiin puettu vartalo oli kuin suoraan Victoria’s Secretin näytöslavalta. Se kiharapää, jota hän oli äsken katsellut, vaipui unholaan, koko hänen huomionsa oli nyt tuossa tytössä.

- Sen nimi on Aada, lempinimeltään Jääkuningatar. Ollaan samassa koulussa, Joonan nimeämättä jäänyt kaveri esitteli auliisti tytön.
- Niin joo, se seurustelee. Poikaystävä pelaa Liigassa ja on matkalla änäriin. Anselmi Saraste, jos oot sattunut kuulemaan.
Joonan sanat saivat Miskan nielaisemaan. Anselmi Saraste oli ratkaissut nuorten MM-kullan viime keväänä Suomelle, ja varausta kymmenen parhaan joukossa NHL:ään pidettiin lähes varmana. Oli vaikea kuvitella kenenkään haluavan vaihtaa sellaista poikaystävää häneen, varsinkaan jos näytti noin jumalaiselta.

Hän oli odottanut, että hänelle olisi määrätty joku perusmirkku, mutta ensimmäistä kertaa hän kohtasi tytön, joka oli täysin eri luokkaa hänen kanssaan.
- Se ei olekaan vielä tavannut mua, Miska sanoi ja toivoi äänensä kuulostavan kepeältä. Olo ei sitä ainakaan ollut. Joona nauroi räkäisesti päälle.
Ile vilkaisi häntä huolestuneena, ja poika arvasi tämän ajatusten kulkevan samaa latua hänen omiensa kanssa. Hei, hei iPhone, tervetuloa Joonan vittuilu täältä ikuisuuteen.



Ei peliä vielä oltu hävitty, Miska tsemppasi itseään ja lähti kohti keittiötä. Hän täytti puolityhjän kertakäyttömukinsa boolilla, kun ei muutakaan keksinyt ja asettautui nojaamaan sähkölieteen. Siitä hän saattoi tarkkailla tyttöä, Aadaa. Vähän lähempää katsottuna tämä oli vieläkin kauniimpi. Sehän siinä ongelmana olikin. Nätit tytöt, normaalit tytöt, rumat tytöt ja seksikkäät tytöt olivat kaikki samalla lailla alttiita kehuille, mutta tuollaiset täydellisyydet olivat jo kuulleet ne kaikki, eikä heitä hetkauttanut mikään ihailu. Sen lisäksi harvassa olivat ne miehet, jotka pystyivät olemaan coolisti Aadan kaltaisten lähellä. Ei ihme, että tämä seurusteli jääkiekkoilijan kanssa. Aada vain oli niitä normaaleja missi-tyttöystäviä kauniimpi. Miska nielaisi hermostuneena, hän oli varma, ettei uskaltaisi koskaan edes moikata tuota tyttöä, ja se kaikki muu vetoon kuuluva olisi kuutakin kauempana.

Osa 2 

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Palautteen tärkeydestä

Minähän olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut enimmäkseen pelkkää positiivista palautetta ja kiitosta, joten ehkä siitäkin syystä kaipaisin nyt kritiikkiä. (Kuuluisia viimeisiä sanoja…)

Kritiikissä on vähän negatiivinen kaiku, mutta oikeasti se on elintärkeää kehittymisen kannalta. Tärkeintä on, että palaute on edes jollain tavalla perusteltua. Tietysti mieluummin lukee ”Ihana <3” kommentin kuin ”Täyttä paskaa”, mutta jos paskaksi haukkumiseen lisätään, miksi teksti ei nappaa (epäuskottava juoni, tönköt henkilöhahmot, toistuvat kielioppivirheet…), niin otan mieluummin sen. Parhain palaute on tietysti se, mistä löytyy sekä kehuja että haukkuja.

Voin kyllä tunnustaa, että ne muutamat ei-niin-ylistävät kommentit ja parannusehdotukset ovat saaneet minut ensin puolustuskannalle, mutta jonkin tovin palautetta makusteltuani olen huomannut palautteen antajan olevan jokseenkin oikeassa. Ne huomautukset ovat saaneet minut kiinnittämään kyseisiin vikoihin huomiota seuraavassa tekstissä, ja toivottavasti parantamaan.

Jos minä joskus saan aikaiseksi edes yrittää oikean käsikirjoituksen kirjoittamista, tietysti luetutan sen mahdollisimman monella ihmisellä ja tyyliin pyydän heitä täyttämään 22 sivuisen palauteraportin avuksi korjailuun ennen kustantamoille lähettämistä (tämä siis todella kaukaisessa tulevaisuudessa, jos edes siellä). Näissä jatkotarinoissa ei ole tosi kyseessä, joten näitä ei kukaan minua lukuun ottamatta ole ennakkoon lukenut. Tavallaan olisi huojentavaa, jos olisi se hovilukija, jonka mielipidettä voisi kysyä ongelmakohdissa. Mutta en tämän harrastelun takia ole halunnut keltään pyytää apua, koska, kuten kaikessa muussakin, en halua olla kenellekään vaivaksi.

Joten jokainen teistä on nk. beta-lukija ja teillä olisi halutessanne mahdollisuus auttaa minua tulemaan paremmaksi kirjoittajaksi kertomalla huomioita ja parannusehdotuksia. Tiedän kyllä, että kunnon palautteen antaminen aiheuttaa päänvaivaa paljon enemmän kuin pelkkä lukeminen. Onhan jokaisen luetun kirjan jälkeen helppo sijoittaa se tykkäsin/en tykännyt/ihan jees –kategoriaan, mutta sitten kun pitäisi alkaa miettiä mikä teki kirjasta hyvän tai huonon, pitää miettiä paljon enemmän.

Höpisen nyt tästä kritiikistä, koska uusi jatkotarina on julkaisua vaille valmis. Tällä hetkellä inhoan koko perhanan räpellystä, kadun raskaasti, että ikinä aloitin tämän harrastuksen ja mieli tekisi vain siirtää koko juttu roskakoriin. Älkää huoliko, fiilis on ihan normaali näin ensi-illan lähestyessä. Olen ideoinut, kirjoittanut, korjannut ja lukenut tätä sepustusta kurkkuani myöten täyteen, enkä halustani huolimatta saa sitä enää paremmaksi. Yksin. Älkää kuitenkaan stressatko, ei se palautteen antaminen mitenkään pakollista ole, kyllä siitä omat kiksinsä saa, että ylipäätään tietää, että joku jaksaa lukea minun tekstejäni.

Juhlitaan nyt juhannus ensin rauhassa, ja sen jälkeen aloitan julkaisemisen. (Lue: minulta puuttuu vielä otsikko  :D)

Siispä hauskaa juhannusta!