torstai 6. helmikuuta 2014

Tunne edellä tuntemattomaan, osa 11


Mikael sammutti auton koulun pihassa ja hengitti syvään, kohta hän näkisi Samun. Tuntui, että koko hänen olemuksensa värisi odotuksesta. Se oli outoa, hän ei ollut ikinä ennen ollut näin tunteiden vietävissä. Lauran kanssa oli ollut vain kivaa, sitä ennen hän ei muistanut edes juurikaan ihastuneensa kehenkään. Toista se oli nyt.

Samu. Hän ei voinut vieläkään uskoa eilisen tapahtumia. Ehkä hänen olisi pitänyt olla peloissaan ja kauhuissaan tapahtumista, mutta hän oli vain onnellinen. Niin kauan kuin tämä olisi heidän salaisuutensa, hänellä ei olisi hätää.

Mikael kiiruhti sisään kouluun ja törmäsi heti naulakoilla Valtteriin. Hän keskittyi juttelemaan ystävänsä kanssa niitä näitä, mutta tarkkaili koko ajan valppaana näkisikö Samun jossain. Pettyneenä hän joutui maleksimaan fysiikan tunnille näkemättä poikaa.

Ja kun seuraavalla välitunnilla hän viimein näki Samun nojaamassa koulun seinään, aika oikeasti pysähtyi ja kaikki muu katosi. Eikä hän pystynyt muuta kuin tuijottamaan. Hän oli jo unohtanut, että tämän pitäisi pysyä salassa. Mutta Samu näytti pirun hyvältä. Halu ravisteli häntä päästä jalkoihin. Ehkä poika aisti hänen tiiviin tuijotuksensa, sillä tämä avasi silmänsä ja kohdensi katseensa Mikaeliin. Hän ei voinut mitään typerälle hymylle, joka nousi hänen kasvoilleen. Samu virnisti takaisin kuin salaliittolainen ja vilkaisi ympärilleen, siitä katseesta Mikaelkin muisti kuinka paljaana he olivat. Hän keskittyi vastahakoisesti seuraamaan Valtterin ja Peten keskustelua subwoofereista.

”Koulun jälkeen meillä?”

Mikael luki Samun tekstiviestin, vastasi heti kyllä ja kellojen soidessa lähti sisälle. Loppupäivän tunnit olivat kaikki samoja Samun kanssa, eikä Mikael muistanut sanaakaan opetuksesta, mutta osaisi kyllä tarkasti kuvailla Samun vaatteet, uuden korvakorun tai sitä kuinka tämän hiukset hohtivat keväisessä valossa. 

Malttamattomana Mikael kiiruhti tutun matkan Samun ovelle, ihan kohta koittaisi hetki, jota hän oli odottanut eilisestä asti. Samu avasi oven jo ensimmäisen kellon soiton jälkeen, Mikael astui sisään, mutta seisahtui ihmeissään eteiseen. Nyt kaikki ei ollutkaan kuin ennen.
- Mitä nyt? Samu kysyi huomatessaan hänen hämmennyksensä.
- Ei kun, tämä on vain niin outoa, hän sanoi ja jatkoi selitystään: - Tai kun en mä tiedä mitä tehdä.
Irstas hymy levisi Samun kasvoille ja hän hieroi käsiään yhteen.
- No käyhän peremmälle, niin Samu-setä pääsee opettamaan sinulle homouden alkeet.
Päätään puistellen Mikael laittoi farkkutakin naulakkoon ja sanoi olkansa ylitse:
- Toi sun huumori ei sitten todellakaan ollut se juttu, miksi mä suhun retkahdin.
- Mä olen aina ollut sitä mieltä, että se on parasta minussa, poika virnisti ja käveli hänen edellään olohuoneeseen.

Mikael istui Samun viereen kulmasohvalle, mutta ei vieläkään pystynyt rentoutumaan.
- Mikä sitten oli? Samu kysyi ja tarkensi: - Se miksi retkahdit muhun?
Hän vilkaisi poikaa hämillään ja jäi tuijottamaan sitten seinää.
- Kerro omasi, niin mä kerron sitten omani, Samu suostutteli.
- Sun kädet, Mikael viimein pihahti.
Samu levitti kätensä heidän eteensä.
- Ai nämä räpylät vai? tämä kysyi huvittuneena.
- Niitä mä jäin katsomaan silloin kun aloitettiin se filosofian projekti ja mietin, että sulla on kauniit kädet. Sen jälkeen aloin huomata kaiken muunkin susta.
Poika hymyili hänelle ja nojasi vähän lähemmäksi.
- Näillä käsillä voi muuten tehdä kaikenlaista, tämä kuiskasi ääni täynnä vihjausta.
Mikael nielaisi kuuluvasti ja hänen silmänsä rävähtivät lautasen kokoisiksi.
- Tiedäthän, pelata Dark Soulsia, tehdä voileipiä ja keittää kahvia, selata ruotsin kirjaa, Samu luetteli silmät vilkkuen.
- Idiootti, Mikael tuhahti ja nojasi viimein rentona taaksepäin.
Samu pysyi paikallaan ja jatkoi vakavoituen:
- Sun silmät. Kun muut mun ikäiset oli rippileirillä, niin mä olin äidin ja isän kanssa Uudessa-Seelannissa. Siellä Eteläsaarella me käytiin tutustumassa jäätiköihin, sun silmät on yhtä siniset kuin ne jotkut jäiden alaosat. Hemmetin upeat.
Mikael tunsi kuinka puna levisi hänen poskilleen. Samu kääntyi katsomaan häntä, huumori tämän katseessa oli vaihtunut joksikin muuksi. Mikael huomasi, että ei se, mitä hän oli pelännyt, ollutkaan kovin outoa, vaikeaa tai uutta. Täytyi vain nojata puolitiehen, ja Samu tuli saman verran vastaan.

Vaikka kaikki Mikaelin elämässä tuntui muuttuneen, ei mikään oikeastaan ollutkaan muuttunut. Samun seurassa oli yhtä helppo olla kuin ennenkin, he tekivät edelleen samoja asioita yhdessä, lisänä oli vain toisen kyljessä istuminen, ja alati pitkittyvät suudelmat, jotka Mikael tunsi varpaissaan asti.

Toisinaan hän edelleen muisti ne itseinhon, vihan ja pelon hetket, sen musertavan murheen, jonka voimasta hän oli pelännyt hajoavansa. Mutta hän oli selvinnyt siitä alhosta, ja hetket Samun kanssa nostivat hänet niin korkealla, että kaikki paha unohtui ja tuntui, ettei mikään voisi heitä satuttaa. Ei Mikael kuitenkaan maailmaa niin ruusunpunaisten lasien lävitse katsellut, etteikö olisi välillä miettinyt miten muut reagoisivat jos saisivat tietää. Tänään ei kuitenkaan ollut se hetki, eikä ehkä huomennakaan, joten miksi murehtia, kun saattoi keskittyä Samun lämpimiin huuliin korvansa alapuolella.

Osa 12 

2 kommenttia:

  1. Oon kyllä ihan koukuttunut tähän :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla :) Ihana tätä on ollut kirjoittaakin.

      Poista