Tunne edellä tuntemattomaan, loppusanat

Ajattelin kokeilla jotain uutta ja analysoida omaa tekstiäni, siksi nämä loppusanat. Tämä tarina syntyi suhteellisen nopeasti, tai no, idea on parin vuoden takaa, mutta itse kirjoittaminen oli helppoa.

Kaikista vaikeinta oli otsikon keksiminen, enkä ole vieläkään ihan varma pidänkö nimestä vai en. Muita vaihtoehtoja oli ”Kaavoihin kirjoittamaton”, toi liikaa mieleen kaavoihin kangistumisen. ”Unesta todeksi”, jostain iskelmästä, ei. ”Unikuvia ja kuutamosuudelmia”, tässä oli kivaa poljentoa, mutta ei se tälle olisi sopinut, ja tästä tuli mieleen ne Georgia Nicholsonin kirjat. ”Pilkkimisen alkeet” houkutti myös, mutta en tiedä olisiko se ollut kovin houkutteleva. ”Tunne edellä tuntemattomaan” on vähän sinne päin ja valikoitui, koska halusin saada tämän julkaistuksi, muuten miettisin varmaan vieläkin sopivaa nimeä.

Mikaelista halusin kirjoittaa ihan tavallisen pojan, en tiedä tuliko hänestä liian tavallinen, eli tylsä. Samusta tykkään itse lujaa, hän jäi ehkä vähän salaperäisemmäksi. Mietin kovasti olisiko tuossa lopussa pitänyt kertoa hänestä enemmän, mutta tämä on Mikaelin tarina, joten se jäi. Valtteri sellainen hönö bff ja Laura pikku päivänsäteenä varmaan ajoivat osansa sivurooleissa.

Juonesta taas en osaa sanoa mitään. Näin se paritus nyt vain tässä tarinassa meni. Tämä vähän niin kuin kirjoitti itse itsensä, minä vain toimin kirjurina. Vähän jännitti kirjoittaa tarinaa pojan näkökulmasta. (miehet Marsista ja naiset Venuksesta...) Ja vielä tuo homous siihen päälle, mutta näillä nyt mentiin. Itse en osaa yhtään arvioida pysyinkö tiellä vai menikö komeasti metsään.

Parhaani tein kieliopin ja virheiden korjaamisen suhteen. Jotain lyöntivirheitä siellä voi tietysti olla. Pilkkusääntöjä kertasin ja sovelsin, säädin ja arvoin. Ehkä mä vielä joskus osaan laittaa yhdistelmän ja-sana+pilkku oikein…

Tämän kirjoittamisen aikana luin Tuulen viemää (todellakin suosittelen, upea kirja!) ja siinä oli aika pitkiä pätkiä Scarletin mietteitä ja muutakin höpinää, ja siitä otin tähän vaikutteita. Minusta aiemmissa tarinoissani on ollut enimmäkseen vain dialogia tai tarinan viemistä eteenpäin, mutta nyt maltoin pysähtyä ja kuvailla Mikaelin tuntoja ja mietteitä. Se oli yllättävän kivaa, ja paikoin tuntuu, että onnistuin.

Suosikkikohtaukseni oli tietysti se siellä rantasaunalla. Ja tekstistä olen tyytyväisin tähän kohtaan:

”Rinnassa läikähti vaarallisesti, perhoset räpistelivät niin, että ne kohta murtautuisivat vatsasta ulos, mutta Mikael vain istui liikkumatta paikallaan.

- Älä katso mua noin, jos sä et oikeasti tarkoita sitä, Samu varoitti.”

Nyt olen tyytyväinen, että jatkis on saatu kunnialla loppuun. Nyt en muuttaisi mitään ja olen muutenkin tähän tyytyväinen, parin kuukauden kuluttua on todennäköisesti toinen ääni kellossa. Mutta nautitaan nyt hetki onnistumisen ilosta.

Tunne edellä tuntemattomaan, osa 13

Mikael heräsi, kun aurinko alkoi paistaa häiritsevästi hänen kasvoilleen. Haukotellen hän nousi sängystä ja manasi, että oli unohtanut sulkea verhot. Se oli vaikuttanut turhalta, kun hän oli tullut töistä kotiin, ja taivas oli ollut harmaa ja sateinen. Tämä siis oli jo päivän toinen ylösnousemus. Kesäloma oli alkanut pari viikkoa sitten ja samoin hänen kesätyönsä. Postin jakaminen oli ihan mukavaa, ainut miinus oli liian aikaiset heräämiset, mutta niitä hän tasoitti näillä aamupäivän unilla. Hän oli luvannut ilmestyä Samun luo heti herättyään. Poika lämmitti mikrossa mukillisen kahvia ja vielä rinkeliä mutustaen suuntasi autolleen.

Mikaelin päästyä määränpäähänsä, Samu tervehti häntä ystävällisesti eteisessä:

- Sä näytät ihan ruumiilta.

- Kiitti hei, jäi unet vähän lyhyeksi, Mikael vastasi haukotellen.

- Mun pitää jatkossa päästää sut ajoissa nukkumaan.

- Mä tarkoitin nyt näitä mun kakkosunia. Unohdin laittaa verhot eteen, ja aurinko pääsi herättämään.

- Kahvia? Red Bullia? Samu tarjosi.

- Mieluummin sohva tai sänky.

- Sähän luet mua kuin avointa kirjaa, Samu naurahti käheästi ja kiersi kätensä Mikaelin ympärille.

Kaksikko päätyi suudellen Samun sängylle.

- Oli mulla ihan asiaakin, Samu aloitti.

Mikael hautasi kasvonsa pojan tuoksuviin hiuksiin ja jäi odottamaan jatkoa.

- Mun kaveri Helsingistä kyseli, että vieläkö mä olen tulossa. Olin jo unohtanut, että olin luvannut mennä käymään sen luona nyt viikonloppuna.

Mikaelin lihakset jännittyivät. Ainut yhteys, jonka hän tiesi Samulla olevan Helsinkiin oli se hiihtoloman vampyyri.

- Onko tää kuinkakin hyvä kaveri? hän kysyi ääni kireänä.

- Me ollaan oltu frendejä yläasteelta asti, ja välillä ollut melko hulvatonta menoa, Samu sanoi hymyillen.

Hän oli kyllä huomannut jo aiemminkin, ettei voinut Samun seurassa kontrolloida tunteitaan, eikä mustasukkaisuus tehnyt poikkeusta. Mikael kääntyi sängyllä, jotta näkisi paremmin pojan kasvot. Hän kuljetti sormeaan alas pehmeää poskea, seurasi leuan linjaa ja pysähtyi alahuulen kohdalle. Samu katsoi häntä täysin avoimena, totisena ja niin upeana, että katsominen melkein sattui. Mikael puri hampaita yhteen, yrittäen samalla karkottaa mielikuvia Samusta jonkun kasvottoman miehen kanssa.

- Mitä nyt? poika kuiskasi.

- Meinaatko sä nähdä sitä tyyppiä?

- Ketä?

- No sitä, jonka kanssa olit hiihtolomalla, Mikael sylkäisi sanat suustaan.

Samu alkoi ymmärtää mistä kenkä puristi. Hän nosti rauhoittavasti kätensä Mikaelin olkavarrelle.

- Voi olla, että mä näen sen, koska meillä on aika paljon yhteisiä kavereita, mutta mitään ei tule tapahtumaan, hän vakuutti.

Mikael ei vastannut mitään. Minun, oli ainut ajatus hänessä, kun hän asetti huulensa Samun kaulalle imemään ja näykkimään. Poika henkäisi yllättyneenä, mutta taivutti pian päätään voihkaisten ja veti häntä lähemmäksi. Vähän nolona Mikael siirtyi lopulta kauemmaksi Samusta, tämän kaulaa täplittivät jo punertavat läntit.

- Merkkasitko sä mut? Samu kysyi huvittuneena, muttei yhtään vihaisena.

Puna hänen kasvoillaan syveni muistuttamaan keitettyä rapua, eikä Mikael oikein tiennyt mihin olisi katsonut.

- Se on ihan okei. Oikeastaan aika kiihottavaakin, mutta mitä hittoa mä sanon porukoille?

- Sano, että ne teki sun poikaystävä, Mikael sanoi vakavana.

Hidas hymy levisi Samun kasvoille, hän liikahti lähemmäksi.

- Ai, mulla on nyt sellainenkin, tämä virkkoi tyytyväisenä.

- Tietysti on. Mä olen ajatellut, että ehkä tässä joskus mä voisin tavata sun vanhemmat. Ne kuulostaa kivoilta tyypeiltä, poika sanoi varovasti.

- Oho.

- Siis jos sulle vain käy, Mikael kiiruhti lisäämään.

Samun antaman suudelman saattoi tulkita erittäin myönteiseksi vastaukseksi.

- Ole muuten varovainen, Samu sanoi vakavana.

- Häh, Mikael äännähti pelästyneenä.

- Tuota menoa ei minkään kaapin ovet kauaa kestä, poika naurahti silmät tutusti tuikkien.

- Mä sulle kaapit näytän, Mikael murisi ja käänsi Samun alleen.

Hän sai todellakin tehdä parhaansa saadakseen Samun naurun sammumaan. Raukea hymy ei myöhemmin häntä haitannut, varsinkin, kun Mikael tiesi omilla kasvoillaan olevan täysin samanlainen ilme.

- Poikaystävä, Samu kuiskasi ja tukisti hellästi Mikaelin niskahiuksia.

Mikael myhäili vastaukseksi. He eivät aiemmin olleet mitenkään määritelleet suhdettaan. Nyt noin ääneen sanottuna se kuulosti hyvältä. Oikealta. Samun ajatukset taisivat kulkea samoja latuja:

- Tajusin just, että tämä on mun ensimmäinen oikea suhteeni.

Mikael kohotti epäuskoisena kulmiaan, mutta ei ehtinyt sanomaan mitään, kun Samu jatkoi:

- Eihän niitä säätöjä, kännipanoja ja… no, niitä muita voi mitenkään verrata siihen mitä meillä on.

Siihen poika ei pystynyt sanomaan mitään, tiukensi vain halaustaan entisestään.

- Niin, että hetkeäkään ei tarvitse pelätä, että mä sua pettäisin.

Hyvänolon tunne valtasi Mikaelin entistä syvemmin. Samuun hän luotti kuin kallioon, mutta ei ihmettelisi yhtään vaikka tämä Helsingissä saisi ties minkälaisia tarjouksia.

- Oli mullakin asiaa. Tai Valtteri kysyi haluttaisiinko me kehitellä sen kanssa jotain juhannukseksi, Mikael ilmoitti.

- Kaapit ja ovet, kaapit ja niiden ovet, Samu sanoi päätään puistellen.

- Yritätkö sä härnätä mua uusintaan? Mikael kysyi ja näykkäisi pojan leukaa.

- Mä olen taas ihan avoin kirja.

- Saat kyllä luvan vastata ennen kuin saat mitään muuta.

- No sustahan se riippuu. Valtteri on ihan jees tyyppi, eikä mulla ole mitään suunnitelmia juhannukseksi. Mutta oletko sä valmis siihen?

- Ai istumaan iltaa kahden mulle tärkeimmän ihmisen kanssa?

- Sä olet hienosti oppinut yksinkertaistamaan asioita. Ei olisi vielä keväällä uskonut, Samu ilmoitti tyytyväisenä.

- Mä olen oppinut parhaalta, Mikael sanoi ja suukotti Samun poskea.

 

Ja tottahan se oli. Hän oli kulkenut pitkän matkan lyhyessä ajassa. Ei hän vieläkään osannut itseään pitää homona. Hän oli vain Mikael, poika, joka oli ihastunut toiseen poikaan. Mutta Samun seurassa hän oli oppinut ottamaan asiat rennommin, hyväksymään ne sellaisena kuin olivat. Hän kääntyi kyljelleen, jotta näkisi paremmin Samun, ujutti kätensä pojan rinnalle ja nautti sen lämmöstä kämmenensä alla. Kun h-sana ei ollut enää ongelma, oli eräs r-sana alkanut nousta hänen mieleensä. Ei se mikään ongelma ollut, Mikael mietiskeli. Vähän vain pelottava ja aika uskomaton, eikä sen aika olisi ihan vielä. Nyt riitti kaikki se mitä hänellä oli juuri tässä, kätensä ulottuvilla. Kannatti tosiaan pitää asiat yksinkertaisina.

Loppusanat 

Tunne edellä tuntemattomaan, osa 12

Mikael oli luullut, että olisi helppoa pitää heidän juttunsa salassa. Ja helppoa olikin se osuus, missä he hakeutuivat toistensa lähelle vain kun olivat ehdottoman varmasti kahden. Mutta se ei riittänytkään. Viimeiset viikot ennen kesälomaa kääntyivät kidutukseksi: samoissa luokissa ja käytävillä Samun kanssa ilman että hän olisi voinut koskettaa tätä. Tai edes puhua mitään satunnaista moikkausta kummempaa. Toisinaan hän ihmetteli olivatko heidän luokkakaverinsa sokeita. Kuinka keltään voisi jäädä huomaamatta ne katseet mitä hän Samuun loi? Hyvin usein hän joutui tekemään töitä, että sai katseensa pidettyä taululla tai kirjassa, eikä Samun niskassa tai sivuprofiilissa.

Kerran hän oli valittanut tuntemuksistaan Samulle, mutta tämä oli muistuttanut, että he tekivät vain, kuten Mikael oli halunnut.

- Eihän tämä paras mahdollinen tilanne ole, mutta minkäs teet. Ja onhan meillä nämä hetket, poika oli sanonut ja kiskonut hänet mukanaan sohvalle.

Hän tunsi punan kohoavan vieläkin poskilleen, kun mietti mitä sohvalla oli tapahtunut. Samalla hän pohti oliko kuinka riskialtista laittaa Samulle viestiä ja pyytää tätä välitunnilla vessaan. Neljä jalkaa kopin reunan alta saattoi tietysti tarkkasilmäisissä herättää epäilyksiä. Samun vuoksi hän oli valmis ottamaan täysin järjettömiäkin riskejä. Se oli outoa, Lauran kanssa hän oli vain olettanut, ettei välittänyt läheisyydestä tai muusta sellaisesta kovin paljoa. Nyt oli helppo todeta, että vierellä oli ollut vain väärä tyyppi. Samun kosketuksista tai koskettamisesta hän ei tuntunut saavan tarpeekseen. Ehkä hän vessan sijaan kuitenkin vain pyytäisi pojan mukaansa ilta-ajelulle.

Välitunnilla Valtteri ilmestyi hänen viereensä.

- Hei, tule tänään meille. Katsotaan Suomen peli, lämmitetään sauna ja otetaan pari kaljaa.

En mä oikein tiedä, Mikael mutisi ja etsi katseellaan Samua oppilaiden vilinästä.

- Me ei olla pitkään aikaan tehty mitään yhdessä. Mä alan kohta epäillä, että sulla on joku uusi kierroksessa, Valtteri protestoi.

Mikael yritti peittää hätkähdystään, vaikkei hänelle tullutkaan yllätyksenä, että Valtteri oli ensimmäinen, joka huomaisi, että jotain oli tekeillä. Mitä muuta saattoi odottaa ystävältä, joka oli ollut rinnalla kohta 15 vuotta?

- Voisin mä tullakin, Mikael sanoi ja heitti mielessään hyvästit illalle Samun kanssa.

- Jees, tule pyörällä niin voidaan ottaa sitä kaljaakin enemmän kuin yhdet.

- Huomennahan on koulua.

- Aamulla biologian kaksoistunti, sillä nyt niin ole väliä missä kunnossa Tiihosen tunnille ilmestyy. Jos ilmestyy, Valtteri hörähti. – Meillä on vielä niitä Viron kaljoja ihan reilusti, ettei tarvitse omiasi tuoda. Peli alkaa jo vartin yli neljä, niin saunotaan sen jälkeen. Yöksikin voi jäädä.

- Okei, mä tuun heti kun pääsen, Mikael nyökkäsi.

Kotona hän harkitsi hetken Valtterin ehdotusta ja päätti jättää auton kotiin. Pyörällä Valtterin luo polkaisi vartissa, kevättuuli piiskasi vastaan ja pyyhekassi heilui huolettomasti ohjaustangossa.

Suomi voitti USA:n 5-2, ja Mikael, Valtteri ja tämän isä olivat kaikki yhtä mieltä, että tänä keväänä tavattaisiin varmasti torilla. Pelin aikana oli esitetty vain satunnaisia huomioita tuomarin toiminnasta, ylivoiman tehottomuudesta tai maalivahtien peluutuksesta.

Valtterin vanhemmat kävivät ensin saunassa, ja sen jälkeen oli poikien vuoro. Mikaelin kunniaksi oli lämmitetty oikein rantasauna. Täällä olikin maailman parhaat löylyt, Mikael tunnusti tyytyväisenä ja nojautui rentona seinää vasten antaen Valtterin heittää vettä haluamallaan tahdilla.

- Mennään välillä hoitamaan nesteytys kuntoon, Valtteri ähkäisi oikein kovien löylyjen jälkeen.

Eteisessä Mikael kietaisi pyyhkeen lantiolleen ja seurasi ystäväänsä saunan kuistille. Järvi kimalteli sulana, lokkien kirkuna kuului vastakynnetyltä pellolta ja ilma oli illaksi lämmennyt. Ensimmäisen kulauksen jälkeen Valtteri esitti kysymyksen, jota Mikael epäili tämän miettineen jo pidempään.

- Kuka se on?

- Ai kuka? Mikael päätti esittää tyhmää.

Yksi sivuttainen vilkaisu Valtterilta teki jatkosta mahdottoman.

- Ei mulla ketään ole.

- Me ollaan oltu kavereita, mitä? 15 vuotta? Mä tunnen sut, ja sulla on nyt joku.

Mikael tyhjensi tölkkiään kuin saisi sieltä apua ahdinkoonsa.

- Onko se varattu? Ruma? Sukulainen? Puuma? Opettaja? Äh, en mä keksi enempää sellaisia joita sun pitäisi pitää salassa.

Ensimmäistä kertaa Mikaelin teki mieli kertoa. Hän vilkaisi Valtteria, mutta käänsi sitten takaisin järvelle katseensa.

- Mikael. Mä en kerro kenellekään. Oikeasti. Vai onko kukaan muka tänäkään päivänä selvillä siitä kuka jätti kuolleen rotan Kyllikin työpöydän laatikkoon? Valtteri muistutti kepposta, minkä he olivat tehneet yhdessä joskus ala-asteella.

Tai Mikael oli tehnyt, Valtteri oli toiminut vartiossa. Hän katsahti uudelleen Valtteriin, joka napitti häntä vakuuttavasti. Uskaltaisiko hän kertoa? Ymmärtäisikö Valtteri? Mikael sulki silmänsä, pyöritteli lausetta kielensä päällä, epäröi. Valtterin ystävyyteen hän oli kuitenkin aina voinut luottaa. Toivottavasti se kestäisi tämänkin, sillä Mikael halusi uskoutua jollekin. Ei kai onnea kannattanut ihan kaikilta kätkeä. Poika huokasi syvään, uskaltaisiko sittenkään? Jännitti ihan liikaa. Än-yy-tee-nyt, Mikael laski mielessään ja sanoi:

- Se on poika.

Valtteri pysyi hiljaa, ihan liian hiljaa. Mikael aukaisi silmänsä ja alkoi katua lipsautustaan. Hän pysyi jähmettyneenä paikoillaan, ei uskaltanut katsoa Valtteriin. Pelkäsi näkevänsä tämän ilmeessä jotain sellaista mitä ei kestäisi. Inhoa. Halveksuntaa. Miksi helvetissä hän oli mennyt tunnustamaan?

- Samu?

- Mistä sä arvasit?

- No eipä täällä paljon vaihtoehtoja ole, poika tokaisi kuivasti.

Ensimmäiset tölkit saatiin tyhjäksi yhtä aikaa. Valtteri ojensi heti perään toisen.

- Mitä mieltä sä olet? Mikael kysyi varovasti.

- En olisi kyllä uskonut, poika vastasi hetken mietittyään.

- Ethän sä… Tai mitä… Eiku. Onko meidän välit ennallaan? Mikael takelteli sanoissaan.

- Tietysti on, Valtteri katsoi häntä kuin idioottia. – No, kauanko te olette… olleet?

- Reilu pari viikkoa, tai kaikki alkoi siitä meidän filosofian projektista, Mikael kiiruhti helpottuneena selvittämään. – Kaikki on niin uutta ja outoa. Nyt vaan katsotaan mitä tästä tulee, tai tuleeko mitään, poika lisäsi. Tuntui helpottavalta kertoa asiasta.

- Kyllä siitä tulee, Valtteri uskoi.

- Miten niin?

- Mä en ole koskaan nähnyt sua tuon näköisenä. Edes Lauran kanssa, vaikka teidän piti olla se täydellinen pari.

- Minkä näköisenä? Mikael kysyi hämmentyneenä.

- No noin hömelönä, sulla oli ihan ihme hymy ja sä näytätkin ihan rakastuneelta, Valtteri sanoi ja virnisti ensimmäistä kertaa tunnutuksen jälkeen.

Mikael punastui lisää ja siemaisi hämillään olutta.

- Tämä muuten voi olla hieno homma, kun syksyllä lähdetään yhdessä baariin. Kaikki tytöt parveilee kuitenkin sun ympärillä ja sitten sä ilmoitat, että sorppa, pelaan teidän kanssa samassa joukkueessa, niin mä voin sitten lohduttaa niitä nätimpiä, Valtteri alkoi intoilla.

- Urpo, Mikael nauroi.

- Pakkohan mun on jotain keksiä, kun ei siitä Tiiankaan kanssa tullut oikein mitään, ja sen jälkeen on ollut vähän liiankin hiljaista, poika sanoi alakuloisensa.

- Kyllä säkin vielä jonkun löydät, Mikael rohkaisi.

- Toivotaan.

- Tästä ei sitten tiedä kukaan, eikä saakaan tietää. Älä kerro kenellekään, Mikael sanoi vakavana.

- En kerro.

Valtteri joi tölkkinsä tyhjäksi ja röyhtäisi sen jälkeen niin kovaa, että Mikael oli varma, että se kuului järven toiselle puolelle asti.

- Lähdetäänpäs löylyhuoneen puolelle, Valtteri ehdotti iho kananlihalla. – Mä lupaan olla pudottamatta saippuaa…

- Idiootti, Mikael tuhahti eteisessä, mutta oli kuitenkin salaa ylpeä ystävästään.

Kuinka hyvin tämä oli ottanut uutisen vastaan, ehkä hän vielä joskus uskaltaisi kertoa tästä muillekin. Lauteilla Mikael otti vuorostaan löylynheittäjän toimen vastaan ja nakkasi vähemmän vettä kuin Valtteri. Pehmeä höyry kietoutui ympärille rentouttavana peittona.

- Kiitos, sua parempaa kaveria ei olekaan, Mikael tunnusti hetken mielijohteesta.

Valtteri vilkaisi häntä varuillaan.

- Et kai sä halua nyt halata? Se olis aika homoa.

- Se ei ole homoa niin kauan kuin kivekset ei kosketa, Mikael muisti Samun heiton.

- Stop! Mä en ole lähellekään niin kännissä, että olisin valmis kuulemaan yksityiskohtia teidän… No siitä.

Mikael purskahti vapautuneeseen nauruun nähdessään Valtterin vaivautuneisuuden. Aikansa hekoteltuaan hän rauhoittui.

- Älä panikoi, ”siitä” ei mulla vielä olisi mitään kerrottavaakaan, hän lisäsi.

Osa 13 

Tunne edellä tuntemattomaan, osa 11

Mikael sammutti auton koulun pihassa ja hengitti syvään, kohta hän näkisi Samun. Tuntui, että koko hänen olemuksensa värisi odotuksesta. Se oli outoa, hän ei ollut ikinä ennen ollut näin tunteiden vietävissä. Lauran kanssa oli ollut vain kivaa, sitä ennen hän ei muistanut edes juurikaan ihastuneensa kehenkään. Toista se oli nyt.

Samu. Hän ei voinut vieläkään uskoa eilisen tapahtumia. Ehkä hänen olisi pitänyt olla peloissaan ja kauhuissaan tapahtumista, mutta hän oli vain onnellinen. Niin kauan kuin tämä olisi heidän salaisuutensa, hänellä ei olisi hätää.

Mikael kiiruhti sisään kouluun ja törmäsi heti naulakoilla Valtteriin. Hän keskittyi juttelemaan ystävänsä kanssa niitä näitä, mutta tarkkaili koko ajan valppaana näkisikö Samun jossain. Pettyneenä hän joutui maleksimaan fysiikan tunnille näkemättä poikaa.

Ja kun seuraavalla välitunnilla hän viimein näki Samun nojaamassa koulun seinään, aika oikeasti pysähtyi ja kaikki muu katosi. Eikä hän pystynyt muuta kuin tuijottamaan. Hän oli jo unohtanut, että tämän pitäisi pysyä salassa. Mutta Samu näytti pirun hyvältä. Halu ravisteli häntä päästä jalkoihin. Ehkä poika aisti hänen tiiviin tuijotuksensa, sillä tämä avasi silmänsä ja kohdensi katseensa Mikaeliin. Hän ei voinut mitään typerälle hymylle, joka nousi hänen kasvoilleen. Samu virnisti takaisin kuin salaliittolainen ja vilkaisi ympärilleen, siitä katseesta Mikaelkin muisti kuinka paljaana he olivat. Hän keskittyi vastahakoisesti seuraamaan Valtterin ja Peten keskustelua subwoofereista.

”Koulun jälkeen meillä?”

Mikael luki Samun tekstiviestin, vastasi heti kyllä ja kellojen soidessa lähti sisälle. Loppupäivän tunnit olivat kaikki samoja Samun kanssa, eikä Mikael muistanut sanaakaan opetuksesta, mutta osaisi kyllä tarkasti kuvailla Samun vaatteet, uuden korvakorun tai sitä kuinka tämän hiukset hohtivat keväisessä valossa. 

Malttamattomana Mikael kiiruhti tutun matkan Samun ovelle, ihan kohta koittaisi hetki, jota hän oli odottanut eilisestä asti. Samu avasi oven jo ensimmäisen kellon soiton jälkeen, Mikael astui sisään, mutta seisahtui ihmeissään eteiseen. Nyt kaikki ei ollutkaan kuin ennen.

- Mitä nyt? Samu kysyi huomatessaan hänen hämmennyksensä.

- Ei kun, tämä on vain niin outoa, hän sanoi ja jatkoi selitystään: - Tai kun en mä tiedä mitä tehdä.

Irstas hymy levisi Samun kasvoille ja hän hieroi käsiään yhteen.

- No käyhän peremmälle, niin Samu-setä pääsee opettamaan sinulle homouden alkeet.

Päätään puistellen Mikael laittoi farkkutakin naulakkoon ja sanoi olkansa ylitse:

- Toi sun huumori ei sitten todellakaan ollut se juttu, miksi mä suhun retkahdin.

- Mä olen aina ollut sitä mieltä, että se on parasta minussa, poika virnisti ja käveli hänen edellään olohuoneeseen.

Mikael istui Samun viereen kulmasohvalle, mutta ei vieläkään pystynyt rentoutumaan.

- Mikä sitten oli? Samu kysyi ja tarkensi: - Se miksi retkahdit muhun?

Hän vilkaisi poikaa hämillään ja jäi tuijottamaan sitten seinää.

- Kerro omasi, niin mä kerron sitten omani, Samu suostutteli.

- Sun kädet, Mikael viimein pihahti.

Samu levitti kätensä heidän eteensä.

- Ai nämä räpylät vai? tämä kysyi huvittuneena.

- Niitä mä jäin katsomaan silloin kun aloitettiin se filosofian projekti ja mietin, että sulla on kauniit kädet. Sen jälkeen aloin huomata kaiken muunkin susta.

Poika hymyili hänelle ja nojasi vähän lähemmäksi.

- Näillä käsillä voi muuten tehdä kaikenlaista, tämä kuiskasi ääni täynnä vihjausta.

Mikael nielaisi kuuluvasti ja hänen silmänsä rävähtivät lautasen kokoisiksi.

- Tiedäthän, pelata Dark Soulsia, tehdä voileipiä ja keittää kahvia, selata ruotsin kirjaa, Samu luetteli silmät vilkkuen.

- Idiootti, Mikael tuhahti ja nojasi viimein rentona taaksepäin.

Samu pysyi paikallaan ja jatkoi vakavoituen:

- Sun silmät. Kun muut mun ikäiset oli rippileirillä, niin mä olin äidin ja isän kanssa Uudessa-Seelannissa. Siellä Eteläsaarella me käytiin tutustumassa jäätiköihin, sun silmät on yhtä siniset kuin ne jotkut jäiden alaosat. Hemmetin upeat.

Mikael tunsi kuinka puna levisi hänen poskilleen. Samu kääntyi katsomaan häntä, huumori tämän katseessa oli vaihtunut joksikin muuksi. Mikael huomasi, että ei se, mitä hän oli pelännyt, ollutkaan kovin outoa, vaikeaa tai uutta. Täytyi vain nojata puolitiehen, ja Samu tuli saman verran vastaan.

Vaikka kaikki Mikaelin elämässä tuntui muuttuneen, ei mikään oikeastaan ollutkaan muuttunut. Samun seurassa oli yhtä helppo olla kuin ennenkin, he tekivät edelleen samoja asioita yhdessä, lisänä oli vain toisen kyljessä istuminen, ja alati pitkittyvät suudelmat, jotka Mikael tunsi varpaissaan asti.

Toisinaan hän edelleen muisti ne itseinhon, vihan ja pelon hetket, sen musertavan murheen, jonka voimasta hän oli pelännyt hajoavansa. Mutta hän oli selvinnyt siitä alhosta, ja hetket Samun kanssa nostivat hänet niin korkealla, että kaikki paha unohtui ja tuntui, ettei mikään voisi heitä satuttaa. Ei Mikael kuitenkaan maailmaa niin ruusunpunaisten lasien lävitse katsellut, etteikö olisi välillä miettinyt miten muut reagoisivat jos saisivat tietää. Tänään ei kuitenkaan ollut se hetki, eikä ehkä huomennakaan, joten miksi murehtia, kun saattoi keskittyä Samun lämpimiin huuliin korvansa alapuolella.

Osa 12