Tunne edellä tuntemattomaan, osa 9

Siitä illasta oli alkanut jotain, mitä Mikael ei osannut määritellä. Hän alkoi käydä Samun luona, pelaamassa tai katsomassa elokuvia. Samu oli kutsunut hänet ensimmäisellä kerralla, mutta pian Mikael oli oppinut tämän vanhempien aikataulun ja kävi sen mukaan kylässä. Tanssien jatkoista tai ”pilkkimisestä” ei mainittu sanallakaan, mutta muuten Samu jutteli kaikesta maan ja taivaan välillä. Mikael oli tapansa mukaan hiljaa, kuunteli vain hyvillään Samun ääntä ja tämän eloisia juttuja. Hän oli edelleen ihastunut. Oppiessaan tuntemaan Samua paremmin, tunteet vain kasvoivat. Mutta Samun kodista oli muodostunut hänelle turvasatama, eikä hän ollut valmis riskeeraamaan sen menettämistä. Missä muualla hän olisi saanut olla näin vapaasti Samun lähellä? Eikä olisi toista tällaista paikkaa, jossa hänen sisimpänsä tiedettiin ja se ei kuitenkaan muuttanut mitään.

Yöt olivat vaikeita, tai oikeastaan heräämiset. Unissahan kaikki oli mahdollista ja niissä kyllä tapahtui kaikki mahdollinen. Aamuisin Mikael tunsi järisyttävää kaipuuta, jota pyrki hillitsemään päivän mittaan. Hän ei ikinä uskaltaisi tehdä aloitetta. Hän myös järkeili, että Samu kyllä tiesi hänen tunteensa ja olisi voinut asialle tehdä jotain. Mutta mitään ei tapahtunut, joten Mikael antoi asian olla. Ehkä jossain toisessa universumissa olisi ollut mahdollista, että heistä olisi tullut jotain enemmän kuin pelkkä Pleikkaria hakkaava kaksikko, joka välillä keitti nuudeleita modernissa keittiössä. Mutta ei tässä maailmassa.

Koulussa he moikkasivat, kun sattuivat kohdakkain, mutta eivät muuten juurikaan jutelleet. Samu oli löytänyt oman porukkansa, ja Mikael oli edelleen enimmäkseen vain Lauran tai Valtterin kanssa. Ja siitä filosofian tutkielmasta he saivat kiitettävän, ja Mikaelkin onnistui pääsemään kurssin läpi.

Jos Mikaelilla oli Samun kanssa vähän arvoitukselliset välit, Lauran kanssa sujui yhtä vaivattomasti kuin ennenkin, tai niin ainakin poika luuli.

Mikael makasi Lauran sängyllä ja tuijotti räystäällä sulavia jääpuikkoja. Vesipisarat säkenöivät kirkkaassa kevätauringossa, ja taivas oli korkea ja niin sininen että silmiin sattui. Laura suuteli tiensä rinnalta kaulalle, siitä leualle ja suulle. Tyttö otti vähän etäisyyttä ja katsoi häntä totisesti.

- Mä rakastan sua.

Mikael oli varma, että sanojen myötä hänen verensä muuttui jääpuikkojen sulamisvedeksi. Tyttö hymyili arasti ja selvästi odotti hänen vastaustaan. Poika ei voinut muuta kuin kohottautua suutelemaan Lauraa. Myöhemmin Laura katsoi häntä edelleen merkitsevästi.

- Tota. Sori. Mä en halunnut sanoa pelkkää niin mäkin sua, joten mä säästän niitä sanoja vähän pidemmälle.

Tyytyväinen hymy levisi Lauran kasvoille.

- Ei mitään hätää, mulle riittää nyt, että mä en ole ainut, joka tuntee näin.

Poika toivoi, ettei hänen hymynsä olisi kovin teeskennellyn näköinen, silmissä ainakin paistoi puhdas paniikki. Puolittaisen tekosyyn varjolla hän livahti pois Lauran kotoa, ajeli sen jälkeen ympäri kylää yrittäen taltuttaa ahdistustaan. Missä välissä Laura oli ehtinyt rakastua häneen? 

Lopulta hän löysi itsensä tutulta kadulta, Samun vanhempien autot olivat pihassa, joten hän ei voinut mennä käymään. Mutta Samu oli ainut jolle hän saattoi kuvitella kertovansa tästä. Hermostuneena hän viestitti pojalle, pyysi tätä tulemaan ulos. Tovin kuluttua Samu astui ovesta ja asteli autolle nahkatakkia pukien.

- Moi, Samu tervehti autoon istuessaan ja vaikutti siltä kuin olisi maailman luonnollisin asia, että Mikael pyysi häntä mukaansa.

Mikael vastasi tervehdykseen samalla tarkistaen, ettei ketään tullut takaa ja käänsi auton takaisin tielle. Samu kesti yllättävän pitkään hiljaisuutta tai oikeastaan radion soittoa, mutta lopulta hän aukaisi suunsa:

- Sinällään mulla ei ole mitään tätä ajelua vastaan, mutta oliko sulla jotain asiaakin?

Mikael ajoi vaiti koulun parkkipaikalle ja peruutti auton niin, että saattoi nähdä koko pihan, eikä kukaan näin pääsisi yllättämään heitä.

- Laura sanoi rakastavansa mua, hän totesi hiljaisella äänellä.

- Okei, Samu sanoi varovasti.

Uupuneena poika nojasi päätään niskatukeen ja sulki silmänsä.

- Mikä on ongelma? Tehän näytätte niin onnelliselta, Samu pudotteli sanoja tarkkaan harkiten.

- Ai näytetään vai? Mikael naurahti kolkosti. – Mulle Laura on vain… Tai mä olen sen kanssa ihan vain tappaakseni aikaa tai etten ole saanut erotuksi tai… En mä tiedä. Mä luulin, että sekin ajattelee, että meillä on ihan kivaa, mutta ei sen kummempaa. Ja nyt se raukka on rakastunut, enkä mä ole ikinä tuntenut oloani yhtä paskiaiseksi. Hyväksikäyttäjäksi, Mikael suomi itseään.

Samu kuunteli hiljaisena.

- Jos mä nyt jätän Lauran, mä ole ihan helvetinmoinen kusipää. Ja jos mä odotan pidempään, tuleeko siitäkään yhtään helpompaa? Huomaanko mä tätä menoa olevani sen kanssa naimisissa ja liuta lapsia tulossa?

- Mitä sä haluat? Samu kysyi hetken miettimisen jälkeen.

- Ettei ketään sattuisi, Mikael mutisi.

- Se taitaa olla vähän myöhäistä nyt.

- Mä tiedän. Mä tiedän, poika tunnusti murheellisena.

Surullisena ja turhautuneena Mikael löi rattia ja kiroili puoliääneen. Samu antoi hänen rauhassa osoittaa mieltään, mistä Mikael oli kiitollinen.

- Ehkä olisi parasta, että jättäisit Lauran mahdollisimman pian, ennen kuin se luulee, että säkin rakastat sitä, Samu ehdotti varovasti.

- No kun se tavallaan taitaa jo luulla sitä.

- Mitä?

- Mä menin niin paniikkiin, kun se sanoi ne sanat ja taisin sitten lipsauttaa jotain siihen suuntaan.

- Voi Mikael, Samu huokasi päätään puistellen.

- Jos et ole jo sattunut huomaamaan, niin mä en ole mikään pro näissä ihmissuhdejutuissa, Mikael tuhahti katkerana.

Painava vaikeneminen kartanlukijan penkiltä oli myöntymisen merkki. Mikael käynnisti auton ja ajoi pois koululta.

- Ei mulla mikään kiire kotiin ole, jos sä olisit vielä halunnut puhua…

- Mä sain jo sanottua kaiken, mutta ei tämä kyllä yhtään mun oloa helpottanut. Omapahan on soppani ja täytyy nyt yrittää keksiä kuinka hitossa mä tämän setvin.

Kumpikaan ei puhunut mitään matkalla Samun kotiin, Mikael pysäytti pikaisesti kadun varteen. Samu kurkisti vielä sisälle autoon huolestuneena.

- Pärjäätkö sä nyt varmasti?

- Kyllä. Enhän mä ole se jota tulee sattumaan, Mikael tokaisi alakuloisesti.

Siihen Samukaan ei keksinyt mitään sanottavaa, joten hän löi oven kiinni ja lähti kävelemään sisälle.

***

Mikael tiesi, että tänään olisi se päivä. Hän ei pystynyt pitämään kulisseja pystyssä enää yhtään pidempään. Häntä ahdisti Lauran lempeä tihkuva katse, sydämillä täytetyt viestit ja suunnitelmat kesälomamatkoista tädin mökille Kajaaniin tai Turku-Tukholma-risteilystä. Koulun jälkeen hän tarjoutui heittämään Lauran kotiinsa, tyttö takertui tyytyväisenä hänen käsivarteensa ja sirkutti iloisena suunnitelmia vappubileistä.

Hiljaisena hän seurasi Lauraa sisälle ja tämän huoneeseen. Laura huusi pikkusiskolleen, että he halusivat olla rauhassa. Huoneessa Mikael väisti Lauran kosketusta ja siirtyi kirjahyllyn eteen. Hän nosti pienen vaaleanpunaisen nallen takaisin istumaan ja käänsi keijukaispatsaan katsomaan ikkunasta ulos. Hän tiesi pelaavansa aikaa ja vaikka hän oli yrittänyt miettiä oikeita sanoja, ei niitä tuntunut olevan. Ei kai niitä ollut olemassakaan.

- Tota. Sä olet upea tyttö ja tämä ei johdu mitenkään susta. Vika on pelkästään minussa, muista se. Mä haluan lopettaa tämän.

Iloinen ja odottava ilme valui pois vaihtuen järkytykseksi.

- Mitä? Laura kuiskasi ja valahti istumaan sänkynsä reunalle.

- Mä haluan erota, Mikael toisti vähän kovemmalla äänellä.

- Miksi?

- Koska mä haluan olla yksin.

- Meillähän on kaikki niin hyvin ja me rakastetaan toisiamme ja meillä oli suunnitelmia kesälle ja… Laura pyyhkäisi ensimmäiset kyyneleet poskiltaan.

Mikaelia sattui oikeasti. Hän oli tiennyt, että tämä ei olisi miellyttävää, mutta nähdä kuinka toinen murtui hänen takiaan, teki hitosti kipeää. Paluuta vain ei enää ollut.

- Mä olen pahoillani, hän mutisi.

Laura oli haudannut kasvonsa käsiin, hänen hartiansa vavahtelivat itkun tahdissa. Mikael seisoi voimattomana keskellä huonetta. Ehkä hän oli pelkuri, mutta mitään mitä hän sanoi tai teki, ei voisi olla avuksi, joten hän livahti ulos huoneesta.

Kotimatkalla hän tunsi olonsa hirvittävän väsyneeksi. Lauran itku soi taustalla vaikka hän käänsi stereoita kuinka kovalle. Omassa huoneessaan hän heittäytyi sängylle ja hetken mielijohteesta lähetti Samulle viestin.

”Jätin Lauran.”

”Meillä ei ole ketään kotona, jos haluaisit jutella.”

”Mieluummin erä Assassin’s Creedia”

”Sekin käy.”

”Ok. Mä tuun kohta.”

Mikael vääntäytyi ylös sängystä ja hieroi kasvojaan. Kai se tästä joskus, sitten kun Lauralla olisi kaikki taas hyvin. Itsestään hän ei välittänyt tipan vertaa.

Hiljaisena Samu tuli aukaisemaan oven. Niin maalaistuneita tämän perhe ei vielä ollut, että pitäisi ovea lukitsematta, kuten Mikaelin kotona oli aina tehty. Pojat syventyivät puhumattomina näpertämään peliohjaimia ja imeytyivät merirosvoseikkailuun. Mikaelin kiskoi nykyhetkeen puhelimen merkkiääni. Hän kirosi hiljaa luettuaan Valtterin viestin.

- Mitä nyt? Samu ihmetteli.

- Valtteri laittoi viestiä, ihmetteli, että ollaanko me oikeasti erottu vai mitä Laura kirjoittaa Facessa.

Peloissaan Mikael avasi Facebookin ja etsi Lauran päivityksen, ainakin hän vielä oli tämän kaveri, tuskin enää kovin pitkään.

- Sitä on onnellinen ja luulee, että kaikki on hyvin. Kunnes matto vedetään jalkojen alta ilman varoituksia. Kiitti vitusti Mikael, poika luki ääneen. – Laura Heinonen on nyt sinkku.

- Miten Laura otti asian, kun sä kerroit?

- Alkoi itkeä.

- No entäs sitten?

- En minä tiedä, mä lähdin siinä vaiheessa.

- Ja jätit sen itkemään? Samu ähkäisi.

- Tuskin mun sanomisillani olisi enää ollut apua, Mikael puolustautui.

Samun katse väitti muuta, mutta tämä ei sanonut mitään. Mikael nousi seisomaan, ei ollut hyvä idea tulla tänne, hänen täytyi nyt saada olla yksin.

- Mun pitää lähteä.

- Kyllä sä voit jäädä, ei meidän ole pakko puhua Laurasta, Samu nousi kiireesti seisomaan.

- Ei kun mun täytyy nyt saada olla yksin ja miettiä.

Mikael ei halunnut mennä kotiin, eikä jaksanut keskittyä ajamiseen, joten hän ajoi kotinsa lähellä olevaa pikkutietä pellon reunaan, josta näkyi kymmenien kilometrien päähän. Poika nojasi autoonsa ja katseli maisemaa. Ei häntä itkettänyt, olo oli muuten vain alakuloinen. Laura oli oikeasti mainio tyyppi, ja hän katui aiheuttamaansa murhetta. Jos hän olisi tiennyt Samusta, hän ei olisi ikinä alkanut olemaan Lauran kanssa. Hänen olisi pitänyt laittaa suhteelle piste heti tanssien jälkeen, eikä antaa Lauran rakastua. Ilta-auringon kullatessa avaraa maisemaa Mikael jatkoi jossittelua, katumista ja oman pelkuruutensa inhoamista. Turhaahan kaikki enää oli, mutta muisto Lauran surusta ei jättänyt häntä rauhaan.

Osa 10