maanantai 6. tammikuuta 2014

Tunne edellä tuntemattomaan, osa 4


Mikael seisoi koulun hämärässä liikuntasalissa, poloneesi alkoi soida kaiuttimista, ja jonon ensimmäinen pari lähti liikkeelle. Poika hätääntyi sillä Lauraa ei näkynyt missään, ihan kohta olisi heidän vuoronsa astua valokeilaan. Hän tunsi kevyen hipaisun olkapäällään ja kääntyi katsomaan. Samu seisoi hänen takanaan.
- Mä voin tuurata Lauraa.
- Enhän mä sun kanssa voi tanssia, Mikael tokaisi ihmeissään.
- Miksi et? Minuthan sinä haluat, eikö niin? Samu kuiskasi kiusoitellen ja astui lähemmäksi.

Mikael perääntyi kunnes törmäsi kirjaston elämäkertahyllyyn, Samu tuli lähemmäksi, aina vain lähemmäksi. Mikael tajusi, ettei hän päässyt pakoon. Kauhistui, ettei oikeastaan edes halunnut paeta.
- Hei, mitä sä nyt.
- Shh, Samu tyynnytteli ja painoi päättäväisesti kapean suunsa hänen suutaan vasten.
Avuttomana Mikael vastasi suudelmaan, painautui Samua vasten ja kietoi toisen kätensä pojan ympärille.

Mikael heräsi ja tajusi puristavansa tyynyä tiukasti vasten rintaansa. Silmänräpäyksen ajan hän oli pettynyt, että uni oli päättynyt. Sen jälkeen hänen sisäinen äänensä sai itsensä kuuluviin ja alkoi kauhistella mitä kaikkea alitajunta saattoi saadakaan aikaiseksi, kuten hänen elämänsä oudoimman unen.

Toki hän oli joutunut olemana paljon tekemisissä Samun kanssa heidän filosofian tutkielmansa takia. Poika oli mukava, rento ja hänen seurassaan oli helppo olla. Mutta tuollainen uni? Aivan käsittämätöntä. Ehkä lähestyvät tanssit stressasivat häntä.

Mikael tuumasi helpottuneena unen johtuvan juuri siitä, ei mistään muusta. Hän seurusteli onnellisesti Lauran kanssa, eikä ollut ikinä edes kuvitellut mitään sellaista kenenkään pojan kanssa. Eikä kuvittelisi nytkään, Mikael päätti ja nousi ylös sängystä. Jokin muukin pysyi ylhäällä, mutta poika todisteli sen olevan vain aivan normaali aamuinen reaktio. Eikä sillä ollut mitään tekemistä unen kanssa. Ei yhtään mitään.

Vielä iltapäivälläkään Mikael ei ollut saanut täysin karistettua unen kuvia mielestään. Ja nyt kun Samu istui pöydän toisella puolen, hän ei oikein tiennyt miten päin olisi ollut.
- Onko tämä kappale kuitenkin tässä liikaa? Samu kysyi ja kiepautti läppärinsä Mikaelin nähtäväksi.
Poika ei tajunnut edes katsoa tekstiä, kun hänen silmänsä olivat taas jumittuneet Samun käsiin. Tänä aamuna ne olivat vetäneet häntä lähemmäksi. Mikael sulki silmänsä ja toisti, ettei sitä oikeasti ollut tapahtunut.
- Ehkä, hän vain pihahti toivoen hyppytunnin olevan pian ohi.
- Kun ei se tähän tuo oikein mitään uutta. On vain turhaa selittelyä, joten mä otan sen pois, Samu sanoi enemmän itselleen kuin Mikaelille.
Hetken poika keskittyi naputtelemaan näppäimistöä ja kuin ohimennen kysyi:
- Onko sulla kaikki okei? Vaikutat tänään vähän oudolta.
Mikael oli varma, että hän oli valahtanut täysin värittömäksi. Onneksi Samun katse ei irronnut näytöstä mihinkään.
- Ei mulla mikään ole, hän mutisi vaikeana.

Samu keskittyi tekstin paranteluun, ja vaikka Mikael kuinka yritti vastustaa, hänen katseensa hakeutui jatkuvasti poikaan. Suu oli todellakin kapea, mutta nyt huulet olivat raottuneet pojan keskittyessä kirjoittamaan. Vaalea tukka oli pöyheä ja lähes peitti Samun silmät.

- Vieläkö sä haluat oikolukea tämän vai olisko tää jo valmis?
Mikael ei ehtinyt kääntää päätään, ja hetkeksi heidän katseensa kohtasivat. Samun vihreät silmät olivat kysyvät. Mikaelin oli vaikea hengittää, mutta jotenkin hän sai pihahdettua:
- En halua.
- Selvä. Tämä on sitten valmis! Samu virnisti.
- Vihdoinkin, Mikaelilta pääsi.
Samu työnsi tietokoneen laukkuunsa ja nousi seisomaan.
- Täytyy sanoa, että sun kanssa oli kiva tehdä tätä. Varsinkin kun vertaa joidenkin muiden parien yhteistyöhön.
- No, sähän se kaiken teit, Mikael vähätteli nolona.
- Kyllähän mä innostuneempi olen filosofiasta, mutta sun esitelmä Lockesta oli oikeasti hyvä. Miten kokeisiin lukeminen on sujunut?
- Jos läpi pääsisi, Mikael irvisti.
- Läpipääsystä puheen ollen, ehtisitkö joku päivä kerrata mun kanssa tuota matikkaa?
Samun pyytävä ilme sai Mikaelin valitsemaan hänelle huonomman vaihtoehdon:
- Kyllä mä ehdin. Mulla on joka päivä vapaata, että sano vaan sitten kun ehdit.

Pojat pääsivät yhteisymmärrykseen ajasta ja paikasta, ja Samu väläytti Mikaelille kiitollisen hymyn ennen poistumistaan. Paikalleen jähmettynyt poika katseli Samun rentoa kävelyä, mustia nahkahousuja ja kapeita hartioita, ja jotain liikahti hänen sisällään. Aivan kuin kivi rattaiden välistä olisi irronnut ja ne lähtivät viimein liikkeelle. Se uni ei ollut pelkkä uni. Hän oli, jos nyt ei ihastunut niin ainakin kiinnostunut Samusta. Turtumus valahti hänen ylleen. Tämän oli pakko olla jotain surkeaa painajaista, josta hän kohta heräisi.

Kellon soidessa päivän viimeisen tunnin päättymiseksi, Mikael onnitteli itseään. Ihmeen hyvin hän oli pystynyt esittämään normaalia koko päivän, vaikka hänen maailmansa oli juuri kääntynyt ympäri. Hän ei todellakaan ollut aikaisemmin tuntenut vetoa kehenkään poikaan, eikä olisi voinut kuvitella niin koskaan tapahtuvan.

Lauran ilmestyminen naulakolla hänen kylkeensä katkaisi ajatukset, mutta vain hetkeksi. Heidän kävellessään Mikaelin autolle Laura lörpötteli tuttuun tapaan omiaan, ja hän sai keskittyä ihmettelemään mitä hänelle oli tapahtunut. Tai mitä oli tapahtumassa.

Kiihdyttäessään koulun risteyksestä isommalle tielle Mikael alkoi tuntea paniikin puristavan kurkkuaan. Hän ei voinut olla sellainen. Hän ei ollut ikinä halunnut olla erilainen. Äiti ja isä eivät ikinä hyväksyisi asiaa. Ja mitä sanoisivat Jani, Janne ja Reetta? Ei helvetti. Perkeleen Samu, Mikael kirosi raskaasti mielessään. Kädet puristuivat tiukasti ratin ympärille. Miksi hitossa sen jätkän oli pitänyt muuttaa tänne keekoilemaan nahkahousuissaan ja hymyilemään vinosti hänelle?

- Ei sillä, etten mä luottaisi sun ajotaitoihin, mutta tässä on kuudenkympin rajoitus, Laura ilmoitti hermostuneella äänellä hänen viereltään.
Mikael vilkaisi mittaria ja huomasi vauhdin kohonneen reilusti yli sallitun. Hän nosti jalan kaasulta jatkaen samalla hiljaista raivoamista. Olisi ollut Samun vika, jos hän olisi menettänyt korttinsa ylinopeuden takia. Aivan kuin tämä ei olisi jo muutenkin tarpeeksi mullistanut hänen elämäänsä. Mikael pysäytti pian Volvon Lauran pihaan, tyttö tavoitteli oven kahvaa ja muistutti:
- Meillä ei olisi nyt ketään kotona.
Mikael ei tarvinnut enempiä kehotuksia tai vihjauksia, hän lähes raahasi Lauran tämän huoneeseen, ainoana ajatuksenaan näyttää kuka tässä ei ainakaan ollut pojista kiinnostunut. Ainostaan tytöistä. Vain Laurasta.

Heti jos hän päästi ajatuksensa vaeltamaan, vittumainen ääni kuiskaili hänen päässään kuinka Lauran käsi voisi olla Samun hyväilyjä. Miltä tuntuisikaan olla näin lähellä Samua, haistaa hänen ihonsa tuoksu, maistaa tätä ja pitää kiinni niin ettei ikinä päästäisi irti? Mikael ei kestänyt Lauran luottavaista ja hellää katsetta, joten hän sulki silmänsä, saaden ainoastaan huomata näkevänsä Samun suljetuilla luomillaan. Turhautuneena poika kysyi:
- Kokeillaanko takaapäin?
Laura vaihtoi innokkaasti asentoa, pian Mikael tajusi tehneensä siinäkin virheen. Näinhän ne hinttaritkin naivat, puppelipoika taitaakin haluta saada itse kakkoseen parrua, ruma ääni ilkkui Mikaelin mielessä. Hän alkoi vapista, kylmä hiki kihosi pintaan. Seuraavaksi hän joko alkaisi itkeä tai romahtaisi. Hätääntyneenä Mikael vetäytyi irti Laurasta ja kompuroi etsimään vaatteitaan lattialta.

Hölmistynyt Laura katsoi häntä:
- Mitä nyt? Mikael? Mikä sulle tuli?
- Mä… Mä… hän aloitti, muttei tiennyt itsekään vastausta ja paitaa päälleen vetäen ryntäsi eteiseen.
Takki kainaloon, kengät jotenkuten jalkaan ja autolle. Mitään näkemättömin silmin hän peruutti pois pihasta, eikä tajunnut kotimatkastakaan mitään. Pihassa hän istui pitkään autossa yrittäen rauhoittua. Hän ei voinut olla... Hän ei halunnut olla... Helvetti, hän ei pystynyt edes ajatuksissaan käyttämään sitä sanaa. Ikkunaan koputettiin ja säikähtynyt Mikael kääntyi katsomaan kuka ulkopuolella oli. Äiti tuijotti häntä huolestuneena lasin lävitse. Mikael aukaisi oven ja puristi tiukasti huulensa yhteen, hän ei aikonut itkeä.
- Onko jokin hätänä vai mitä sinä täällä istut?
- Mulla on vähän huono olo, Mikael sanoi tukahtuneesti.
Äideille ominaiseen tapaan Tarja nosti kätensä poikansa otsalle.
- Sinä tunnutkin vähän kuumalle, tule nyt ihmeessä jo sisälle, ettet vain vilustu pahemmin.
Äiti ohjasi kuopuksensa sisälle omaan sänkyynsä ja touhotti hänelle lämmintä mustaviinimarjamehua, kuumemittarin sekä villasukat.

Mikael makasi pimeässä peiton alla tuntien olonsa väsyneemmäksi ja nujerretummaksi kuin koskaan elämänsä aikana. Viimein jossain kyynelten tuolla puolen hän vaipui unettomaan uneen.

Osa 5 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti