Tunne edellä tuntemattomaan, osa 10

Mikael ei ollut koskaan ollut luokkansa suosituin poika, enemmin sitä keskikastia, joka tuli toimeen kaikkien kanssa, vaikka olikin hiljainen. Lauran ja hänen eronsa jälkeen tuntui, että jokaisella oli asiasta mielipide. Moni osoitti myötätuntonsa Lauralle ja siksi kohteli häntä kalseasti. Mikael ei ottanut kantaa suuntaa tai toiseen, joten yleisessä tiedossa oli vain Lauran puolelta vuodettu versio, jossa tyttö oli tunnustanut rakkautensa poikaan, joka jätti tämän ilman selityksiä pian sen jälkeen. Parempi sekin kuin raaka totuus kaikkien tiedossa. Poika luotti siihen että aika painaisi tapahtumat pinnan alle, asia ei unohtuisi, mutta ei siitä ensi syksynä enää kukaan jaksaisi välittää. Yhtä kännistä itkupuhelua lukuun ottamatta Laura ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Tyttö ei enää näyttänytkään murheen murtamalta, vaan tavalliselta iloiselta itseltään, joten Mikael alkoi hiljalleen antaa anteeksi itselleen.

Sade vihmoi hänen kasvojaan, kun Mikael käveli koululle. Ihan kohta olisivat ensimmäiset hiirenkorvat jo näkyvissä, lumi oli sulanut paksumpia penkkoja lukuun ottamatta lähes kaikkialta. Kesä oli aivan oven takana: loma ja kesätyöt. Hän oli päässyt suhteilla, äidin velikin työskenteli Itellalla, ajamaan postia. Herätykset olivat aikaiset, mutta siinäpä ne huonot puolet olivatkin.

Päivä matoi eteenpäin kuten kaikki aikaisemmatkin. Mikaelilla oli ruokailun jälkeen taas yksi typerä hyppytunti. Sen siitä sai kun ainut pyrkimys oli päästä lukio läpi mahdollisimman vähällä vaivalla, eikä kerätä kaikkia mahdollisia kursseja kuten Laura teki. Vatsa täynnä makaronilaatikkoa ja porkkanaraastetta ei jaksanut lähteä käymään kylällä kahvilla, joten hän istui koulun autiossa aulassa. Avonainen historian kirja oli hänen edessään, mutta poikaa ei huvittanut keskittyä Kylmään sotaan. Onneksi heidän historian opettajansa oli sen verran hyvä, että pelkästään tunneilla kuuntelemalla sai ihan kohtalaiset numerot.

Pääovi kolahti, ja Mikael katsoi välittömästi kuka tulija oli. Samu haroi tukastaan enimpiä pisaroita pois ja ravisteli itseään kuin märkä koira. Heidän välinsä olivat pysyneet ennallaan, mistä Mikael oli onnellinen. Valtteri ja Samu olivat ne joihin hän oli saattanut luottaa. Valtteriin näkyvämmin ja Samuun sitten kaksin heidän elokuva- tai peli-illoissaan. Poika huomasi hänet ja tuli tervehtimään.

- Eikö sulla pitäisi olla psykologiaa? Mikael ihmetteli.

- Joo, mutta piti käydä lääkärissä.

- Jotain vakavaa?

- Normaalit kevätallergiat. Koivut on kivoja, Samu hymähti.

Mikael nousi seisomaan, otti kirjan ja muistiinpanovälineet käsiinsä.

- Mä taidan lähteä tuonne lukion puolelle jo odottelemaan, sieltä tulee kohta ekat yläasteelaiset ja mä en jaksa kuunnella niiden riehumista.

Jotenkin hän kai yritti varoa joutumasta liian lähelle Samua, niin että törmäsi pöytään ja pudotti tavaransa. Manaten Mikael kumartui noukkimaan niitä. Samukin kyykistyi ja ojensi hänelle kauimmaksi lentäneen vihon.

- Kiitos, Mikael sanoi vältellen ja häpesi kömpelyyttään.

Samu tuijotti häntä, eikä irrottanut otettaan vihkosta. Aika ja paikka häipyivät jonnekin taustalle, Mikael oli juuri repäisemässä itsensä irti hetkestä, mutta Samu oli nopeampi ja suuteli häntä. Voimattomana Mikael sulki silmänsä, hänen olisi pitänyt olla kauhuissaan, kuka tahansa saattaisi nähdä heidät, mutta hän välitti vain siitä, että sai taas tuntea Samun lähellään.

Suudelma loppui yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin, Mikael kohtasi Samun anteeksipyytävän katseen, kun hän jälleen avasi silmänsä.

- Anteeksi, poika vahvisti katseensa sanoilla.

Koulussa ei ollut koskaan ollut yhtä syvää hiljaisuutta.

- Älä leiki mun kanssani, Mikael kuiskasi ääni ja olemus lasiakin hauraampana.

- En ikinä.

Käytävästä kuuluvat lähestyvät askeleet saivat pojat kiirehtimään eroon toisistaan. Kun Mikaelilla oli kaikki tavarat jälleen käsissään, Samu oli jo hävinnyt lukion puolelle, ja koulun sihteeri käveli paksun monistenipun kanssa aulaan. Mikael painui vessaan, lukitsi kopin ja jäi nojaamaan oveen. Mitähän nyt? Himo, jonka hän luuli taltuttaneensa aikoja sitten, tykytti hänessä vahvempana kuin koskaan aiemmin.

Hän kuuli kellojen soivan välitunnin alkamiseksi, vessa ja aula täyttyivät hetkeksi meluavista nuorista. Hän kuuli kellojen soivan tunnin alkamisen merkiksi, hälinä vaimeni. Vasta sitten hän uskalsi tulla ulos vessasta, ympärilleen vilkuillen hän livahti autolleen ja lähti kotiin. Hän ei pystyisi kuitenkaan keskittymään tunneilla, eikä halunnut kohdata Samua muiden katseiden alla.

Mikaelista tuntui kuin hän olisi ollut Titanicin ruorissa, ja Samu oli jäävuori. Vaikka hän kuinka yritti tempoa vastaan, heidän kohtaamisensa oli väistämätön. Hän ei olisi halunnut olla tällainen, hän ei olisi halunnut haluta Samua, mutta ilmeisesti asia ei ollut hänen päätettävissään. Miksi Samu oli tehnyt niin? Ja vielä koulussa, jossa kuka tahansa oli saattanut nähdä heidät. Mikael kiitti onneaan, että hän ei ollut jäänyt kiinni. Oliko Samu ollut niin kauan puutteessa, että jopa hän alkoi näyttää houkuttelevalta? Raskaasti huokaisten poika päätti, että hänen täytyisi ottaa etäisyyttä Samuun. Ajatus ei houkuttanut yhtään, mutta mitäpä muutakaan hän voisi?

Kotona hän oli juomassa appelsiinimehua suoraan purkista, kun puhelin ilmoitti viestistä.

”Jos sä et tänään tule meille, voit olla varma, että mä tuun teille. Meidän on puhuttava.”

”Mä tuun.”

Hermostunut Mikael vastasi, jälleen hänen vaihtoehtonsa olivat olemattomat. Myöhemmin hän auttoi äitiään kuorimaan perunat jauhelihakeittoa varten, söi vanhempiensa kanssa ja jutteli kuin mitään uutta auringon alla ei olisikaan. Ruuan jälkeen hän istahti hetkeksi tietokoneelle, mutta tiesi, ettei kannattanut vetkutella enempää. Samu saattoi hyvinkin toteuttaa uhkauksensa, ja tuleva välikohtaus oli jotain mitä hän ei halunnut vanhempiensa näkevän.

Kuukausien aikana hänen rutiininsa olivat hioutuneet tutuksi, hän ajoi auton parkkiin K-Kaupan taakse, käveli mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti Samun kotiin, pää painuksissa soitti ovikelloa ja toivoi, ettei kukaan huomaisi häntä. Samu ei pyrkinyt hänen lähelleen vaan tuntui, että tämäkin halusi etäisyyttä. Hyvä niin. Mikael meni omalle paikalleen olohuoneeseen, tavoistaan poiketen Samu hakeutui ikkunan ääreen. Mikaelista näytti kuin poika olisi kerännyt itseään kokoon ennen kuin tämä kääntyi ja katsoi häntä vakavana.

- Mä haluan sanoa tämän, joten älä keskeytä mua. Kuuntele vain. Silloin tanssien jatkoilla, kun sä suutelit mua, mä olin vähän imarreltu ja otettu ja pikkuisen huvittunut. Sä et todellakaan ole mun tyyppiäni, joten en ajatellut sitä sen enempää. Tässä keväällä kun me on vietetty aikaa yhdessä, mä kuitenkin kiinnostuin susta ja tänään en sitten voinut enää itselleni mitään, Samu vaikeni.

Mikael tuijotti hänen jalkojaan, näki kuinka poika vaihtoi painoa jalalta toiselle. Kylmä hiki kostutti kämmenet, paniikki alkoi vyöryä piiloistaan. Oli ollut ihan eri asia olla ihastunut Samuun, kun hän oli tiennyt, ettei asiasta kehittyisi ikinä mitään unikuvia kummempaa, mutta nyt poika oli tunnustanut hänelle tunteensa. Mikael ei ollut varma, mutta totta hitossa hänellä oli syytä olettaa, että Samu halusi enemmän. Ja kun hän suostuisi… Hän ei voisi enää leikkiä, ettei ollut ho- .Perkele, hän ei voinut tunnustaa sitä edes omissa ajatuksissaan, saati sitten ääneen tai muille ihmisille. Hengitys kiihtyneenä Mikael ponnahti pystyyn ja suuntasi olohuoneen ovelle.

- Mikael, pehmeä ja anova ääni pysäytti hänet.

Poika otti tukea oven karmista, sulki silmänsä ja yritti saada maailman takaisin paikalleen. Varovainen kosketus tuntui hänen olallaan.

- Ei.

Samu ei välittänyt, vaan kiersi hänen eteensä. Nosti leukaa ja pakotti katsomaan itseään. Kasvoja, joiden jokaisen yksityiskohdan hän muistaisi ulkoa vielä tuhannen vuoden kuluttuakin.

- Ei, Mikaelin kuiskaus oli edellistä heikompi.

Hellästi Samu silitti hänen hiuksiaan ja astui lähemmäksi. Mikaelin seuraava ”ei”, oli pelkkä huulten liike ilman ääntä. Mutta Samu ei välittänyt, vaan hitaasti liitti huulensa pojan suuta vasten.

Mikael ei voinut vieläkään käsittää, kuinka mikään, mikä tuntui näin täydellisen oikealta, saattoi olla väärin ja tuomittavaa. Hän antoi Samun ottaa ja omistaa, vetää hänet saumattomasti itseään vasten. Pojan kädet sivelivät pehmeästi hänen hiuksiaan, niskaansa ja selkäänsä. Jossain vaiheessa Mikael hahmotti, että hänen poskensa olivat märät. Säälittävää, huomautti aina valveilla oleva ääni jostain syvältä. Samu suuteli hänen kyyneleensä pois ja talutti sohvalle. Antoi Mikaelille aikaa koota itsensä

- Mä en voi. Mä en vaan voi, Mikael sanoi anteeksipyytävällä äänellä.

- Mä luulin, että sä haluat mua, Samu tokaisi ja kumartui hänen viereensä.

- Voi kun asia olisikin noin yksinkertaista, hän tuhahti katkerasti.

- Se on just niin yksinkertaista.

- Mutta äiti ja isä, Jani, Janne, Reetta, kaverit, kaikki koulussa, Mikael luetteli kiihtyvällä äänellä ja tunsi, että talosta loppui happi.

- Rauhoitu. Keskity hengittämään ja laita pää polvien väliin. Just noin. Nyt suljet silmäsi. Unohdat vanhemmat ja sisarukset, kaikki sukulaiset, kaverit, Laura, kaikki tyypit koulusta. Unohda minut. Nyt jäljellä olet vain sinä. Mitä sinä haluat?

Sinut.

- No Mikael, mitä sinä haluat?

- Ei sillä ole väliä, hän vastasi vältellen.

- Tietysti on. Mitä sinä haluat? Samu toisti painokkaasti.

- Mä en halua olla homo, Mikael sai sanottua tukahtuneesti.

Samu huokasi kärsivällisesti ja jatkoi sitten lempeällä sävyllä, kuin olisi puhunut pelästyneelle lapselle.

- Ei sun tarvitse heti olla lokeroimassa itseäsi. Elä ja kokeile ja…

Mikael keskeytti hänet tylysti:

- Ai me täällä pussailtaisiin ja se olis ihan okei, eikä yhtään homoa?

- Se ei ole homoa niin kauan kuin kivekset ei kosketa, Samu lohkaisi ja sai Mikaelin sävähtämään kauemmaksi.

- Selvästi liian aikaista huumorille, Samu mutisi.

Poika katseli nyrkkiin puristettuja käsiään, ja päätti kertoa jostain mikä oli painanut häntä jo tovin.

- Mä olin kerran vähän utelias ja katselin sellaista pornoa. Ja se oli kauheeta ja pelottavaa, ja mä vaan ajattelin, että tuota mä en ainakaan halua.

Samu hänen vieressään rentoutui, pojan silmät tuikkivat huvittuneina, vaikka tämä selvästi teki töitä, ettei nauraisi.

- Oletko sä katsonut heteropornoa?

Mikael nyökkäsi posket punaisina.

- Ja mä oletan, että sä olit Lauran kanssa sängyssä. Paljonko teidän seksi muistutti pornoa? Laura kiljui silarit heiluen ”fuck me harder”? Ja sä painoit menemään tennissukat jalassa ja läpsit sitä perseelle koko ajan?

- No ei tietenkään mitään tuollaista, Mikael kiisti nopeasti.

- Ei se homoseksikään ole sellaista, että iso tatuoitu äijä tulee ja työntää hervottoman melansa sun perseeseen ja ryskyttää täysillä seuraavan vartin. Välttämättä.

Samu kyykistyi hänen eteensä ja otti käsistä kiinni.

- Sä saat valita täysin mitä haluat tehdä, mitä et halua ja kenen kanssa. Etenet siinä tahdissa kun tuntuu hyvältä, ja jos et halua edetä mihinkään, niin sekin on ihan okei.

Hän halusi uskoa Samua.

- Jos sä nyt uskaltautuisit kertomaan tunteistasi ja ajatuksistasi minulle, niin ei se tarkoita, että mä olisin ensi viikolla suutelemassa sua keskellä kylänraittia tai raahaamassa sua nahkahousuissa pride-kulkueelle. Olisit vain rehellinen itsellesi. Muhun voit luottaa, mä en ikinä kerro tästä kenellekään. Mä vaan haluaisin tietää.

Mikael tiesi, että hänen pitäisi sanoa jotain, ennen kuin Samu kyllästyisi tai olettaisi, ettei häntä kiinnostanutkaan. Poika oli jo siirtynyt takaisin sohvalle, tämä tuijotti hiljaisena seinällä olevaa maalausta, joka Mikaelista muistutti lähinnä koiran oksennusta, mutta kai se oli sitä taidetta.

- Tiedätkö milloin mä lopullisesti ihastuin suhun? Tai ainakin tajusin sen.

Mikael valpastui, muttei kehdannut katsoa Samua, joka kuulosti kuin olisi puhunut enemmän itselleen.

- Kun me katsottiin Avaruusseikkailu 2001. Tiesin, että sua ei kiinnostanut se yhtään ja sä todennäköisesti inhosit jokaista sekuntia, mutta katsoit sen silti ja vielä peittelit haukotustasi. Silloin mä tajusin, että sä teet sen ihan vain mun takiani. Eikä yksikään mies ole ikinä tehnyt liikoja pelkästään mun takiani.

- Sehän oli joskus maaliskuussa, Mikael henkäisi. – Siitä asti? hän kääntyi katsomaan Samua ihmeissään.

Poika nyökkäsi totisesti.

- Oli varsin mukavaa seurata sivusta sinun ja Lauran onnellista parisuhdetta, tai istua täällä eri sohvilla pelaamassa ja yrittää olla ihan vaan kaveri, hän jatkoi kuivasti.

Rinnassa läikähti vaarallisesti, perhoset räpistelivät niin, että ne kohta murtautuisivat vatsasta ulos, mutta Mikael vain istui liikkumatta paikallaan.

- Älä katso mua noin, jos sä et oikeasti tarkoita sitä, Samu varoitti.

Eikä hän tietenkään voinut kääntää silmiään mihinkään muualle. Samu harkitsi asiaa hetken ennen kuin nojasi lähemmäksi. Kun Mikael ei vieläkään liikkunut mihinkään, poika suuteli häntä jälleen. Samun hellyys huuhtoi pois pelon, epäilykset ja kaiken vastarinnan.

- Okei, Mikael sanoi, kun hänen huulensa olivat jälleen vapaan puhumiseen.

- Okei mitä?

- Okei tälle, hän vastasi.

Vaikka häntä hirvitti enemmän kuin ikinä ennen, hän ei voinut hymylleen mitään.

- Mutta tämän pitää pysyä ehdottomasti salassa. Mä en halua kuvitellakaan mitä äiti ja isä sanoisivat, jos ne saisi tietää.

- Ne on sun vanhemmat, kyllä niitten pitäisi hyväksyä ja rakastaa sut just sellaisena kuin olet, Samu sanoi varovasti.

Mikael nojautui sohvalla taaksepäin päätään pyöritellen.

- Mun äiti on kanttori ja isä kunnanhallituksen puheenjohtaja. Isä nyt ei ole mitenkään himouskovainen, mutta käy kirkossa joka sunnuntai, koska äiti on siellä soittamassa. Äiti uskoo raamattuun, ja sen mielestä homous on syntiä. Isä on sellaista vanhaa kansaa, jonka mielestä homot on sairaita. Ei ole edes kovin pitkä aika, kun jotain puolueen heppuja oli meillä kahvilla ja ne keskusteli miten nykyisin kaikki tv-sarjat pilataan, kun niihin pitää laittaa niitä homoja. Ja että niitten oma poika olisi toisen pojan kanssa… Ei hirveästi haluta ottaa selvää niitten reaktioista.

- Nyt mä ymmärrän vähän paremmin sun pelkoasi, mutta kyse on kuitenkin sun elämästäsi ja onnestasi.

- Niin kai, mutta katsotaan nyt mitä tästä tulee. Ehkä mä en olekaan… Mikael jätti lauseen lopun jälleen roikkumaan ilmaan.

Samu vetäytyi kauemmaksi sulkeutuneena. Mikael pelkäsi loukanneensa häntä.

- Tai mä tarkoitan vain sitä, että kukaan toinen poika ei ole ikinä aiheuttanut mussa mitään tällaista. En keksi koulustakaan yhtään ketään, joka kiinnostaisi edes pisaraa siitä kuinka paljon sä.

- Noinkin hiljaiseksi ja sosiaalisesti rajoittuneeksi jätkäksi sä kyllä osaat yllättävän hyvin sanoa just sen mitä mä haluan kuulla, Samu hymähti ja nojasi kiinni hänen kylkeensä.

- Ai mitä?

- No että sä olet kiinnostunut musta.

- Mä tuskin istuisin tässä näin, saati olisin tehnyt tuota, jos mua ei kiinnostaisi ihan helvetin paljon.

- Kyllä mä tiedän, mutta kiva se on kuulla, Samu rauhoitteli Mikaelia.

Kaikki oli sillä hetkellä sanottu. Tärkeää oli enää vain tuntea toinen aivan siinä lähellä, hengittää samassa tahdissa ja varovasti tutustua toisen vartaloon. Mikael havahtui ajan kuluun ja kaivoi kännykän taskustaan.

- Pitäisi varmaan lähteä, joko sun porukat on tulossa?

- Isä on Espoossa firman asioilla ja äidillä oli illallinen, kun joku esimies jää eläkkeelle. Se lupasi olla kotona puoli yhteentoista mennessä.

- Mun täytyy kyllä lähteä ennen kuin vanhukset alkaa ihmetellä missä mä olen.

Samu saattoi hänet eteiseen, ja turvassa seinien sisällä Mikael uskaltautui olla aloitteellinen ja lähestyä. Nyt ei tarvinnut hävetä tai pelätä keskeytystä. Sen sijaan hän sai pelästyä omaa voimakasta reaktiotaan. Samu tosin ei näyttänyt pahastuvan, vaikka hän painoi tämän tiukasti vasten eteiseen kaappeja, omi pojan suun omallaan ja kiihottui.

Häkeltyneenä Mikael perääntyi tuulikaappiin. Samu seurasi huvittuneena hänen menoaan.

- Sepäs oli… tämä aloitti, muttei jatkanut.

Kumpikin oli varsin hyvin selvillä siitä mitä se oli ollut.

- Mun täytyy mennä, Mikael mutisi.

- Mä odotan, että me nähdään taas, Samu ilmoitti.

Mikael nyökkäsi ja suuntasi suoraan ulos ovesta, unohtaen tarkistaa ikkunasta oliko ketään kadulla. Tällä kertaa hänellä kävi tuuri, tiet olivat tyhjiä ja hän sai rauhassa kävellä autolleen. Äskeinen ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan. Se siitä hitaasti ottamisesta. Hän olisi äsken ollut valmis menemään tasan niin pitkälle kuin Samu olisi häntä johdattanut. Pelkäämättä tai epäröimättä. 

Auton ikkunasta Mikael näki heijastuksen itsestään ja tajusi vasta silloin hymyilevänsä leveästi. Hän ja Samu. Vihdoinkin.

Osa 11