Kun olen päähäni saanut kasattua tarpeeksi materiaalia
tarinaksi, on aika purkaa se ulos. Mitä enemmän tätä on tehnyt sitä
kiehtovammaksi itse kirjoittaminen on muuttunut. Ja myös vaikeammaksi.
Jossain taisin kuvailla miten minusta tuntuu, että olen
vähän kuin toimittaja/reportteri. Päässäni pyörii huikea elokuva ja on minun
vastuullani, että lukijat saisivat nauttia kyseisestä show`sta yhtä paljon kuin
minäkin. Minä tiedän miltä kukin
hahmoistani näyttää, mitä hän ajattelee ja tuntee, millainen on ympäristö ja
miltä siellä tuoksuu. Kaiken sen voisin teille näyttää, jos vain onnistun
löytämään oikeat sanat. Tai niin ainakin uskon.
Tähän asti olen kirjoittanut kaikki tarinani niin että
aloitan alusta ja etenen järjestyksessä loppuun asti. Minulle se on helpoin ja
luonnollisin tapa kirjoittaa. Tuntuu, että hallitsen tekstin paremmin kuin
etenen järjestyksessä. Samalla saan vielä tutustua hahmoihini lisää ja kasvaa
heidän mukanaan.
Runsas lukeminen on pitänyt huolen siitä, että sanavarastoni
on ihan hyvä, ja jonkinlainen tekstin taju on olemassa. Ehkä. Tuolla tekstin
tajulla (mikä edes olisi oikea termi?) tarkoitan sitä, että ainakin omasta
mielestäni tiedän mikä on kiinnostavaa ja mikä ei, ja toisaalta mikä toimii ja
mikä ei. Kaikkiaan yritän kirjoittaa sellaista mitä itsekin tykkäisin lukea,
ilman jaaritteluja tai pitkiä kuvauksia. Toisinaan editointi olisi voinut olla
kyllä rohkeampaa. Juonta, rakennetta tai
rytmiä en osaa vielä miettiä yhtään, voin kyllä tunnustaa, etten ihan varmasti
edes tiedä mitä nuo kaksi viimeistä tarkoittaa…
Ensimmäisen version kirjoittaminen on yleensä melko hidasta,
minä kun saatan pohtia tunninkin verran onko kuvaavampaa käyttää ilmaisua
”kourallinen” vai ”muutama”. Tai siis tuo pohdinta on yleensä päämäärätöntä
surffailua netissä, kun samalla uskottelen itselleni, että kyllä alitajunta
hoitaa miettimisen. Viime NaNoWriMo:ssa
tosin tein viimeisenä iltana enkat, kun pusersin tekstiä jonkun 5000 sanaa, että
sain tarinani valmiiksi ajoissa. Tahti voisi olla tuo normaalistikin, jos
nettiä ei olisi toiminnassa. ;D
Kun alan kirjoittaa tai oikeastaan jatkan tekstiä, luen vain
muutaman edellisen virkkeen, että pääsen mukaan kyytiin ja tunnelmaan. Samalla
se aiemmin kirjoittamani pysyy tuoreempana. Tarinan ollessa valmis, jätän sen
lepäämään viikoksi tai pariksi, riippuu kuinka maltan. Sen jälkeen luen sen
kokonaisuudessaan. Jos en olisi näin luonnonystävä ja uusnuuka, tulostaisin
tekstini tuota lukemista varten. Siinä saisi niin näppärästi merkattua
marginaaleihin huomioita, yliviivata kökköydet ja merkata onnistuneet kohdat.
Nyt luen ihan vain tylsästi näytöltä, surkeimmissa kohdissa muutan fontin värin
punaiseksi ja oikein onnistuneet pätkät vihreiksi.
Sen jälkeen tekstin kanssa on vain hinkkausta ja hiomista:
toiston karsimista, kirjoitusvirheiden etsintää, pilkkujen kanssa tappelua,
sujuvoittamista, logiikan tarkistamista. Sellaista kaikkea pientä. Ensimmäinen
tai toinen kerta on vielä ihan jännää, mutta sen jälkeen alkaa jo kyllästyttää.
Tarinan julkaisen kuitenkin vasta kun en enää pysty sitä muuttamaan paremmaksi.
Omalle tekstilleenhän sokeutuu väistämättä. Ja valitettavasti ihan siihen
valmiiseenkin versioon jää kömpelöitä tai käsittämättömiä lauseita ja kirjoitusvirheitä
joita Wordkaan ei huomaa. Esilukija olisi tosi kiva olla olemassa, mutta en ole
ketään uskaltanut pyytää, joten te tuntemattomat olette niitä koekaniineja.
Pahoittelut!
Minulle kirjoittaminen on siis hyvin simppeliä puuhaa.
Toisinaan kun pyörin tuolla erilaisilla keskustelupalstoilla tuntuu, etten osaa
ollenkaan suhtautua tähän sillä vakavuudella millä muut. Minulle kirjoittaminen
on hauska harrastus, ei kärsimystä, ryppyotsaisuutta ja tuskaa. Toisaalta
minähän olen vasta aloittelija ja opettelija, nuo muut ovat ehkä niitä, jotka
yrittävät saada käsikirjoituksensa julkaistuksi. Se on kuitenkin vielä niin
kaukana minulta, ehkei koskaan saavutettavissakaan, että nyt vain nautin näistä
mielikuvitusleikkieni purkamisesta näytölle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti