tiistai 26. maaliskuuta 2013

Lännen urhein, osa 9

Abigale seisoi irrottamassa kullankeltaisia maissintähkiä niiden korkeista varsista. Ilma oli kuulaan syksyinen, lehtipuut olivat vaihtaneet täysin värinsä vihreästä kirkkaan keltaisiksi, syvän punaisiksi tai polttavan oranssiksi. Leirissä hän oli huomannut ihmisten alkavan valmistautua talvea varten, marjoja ja lihaa oli kuivumassa ympäriinsä ja satoa korjattiin ahkerasti. Hän oli Acan puheista ymmärtänyt, että jonkun ajan kuluttua he muuttaisivat alemmas vuorelta talvileiriin.

Abigale ojentautui napsaisemaan jälleen yhden tähkän irti ja laskiessaan sen koriin hän tunsi reisiensä kastuvan. Tyttö katsahti ihmeissään alas ja näki maahan imeytyvän kirkasta nestettä. Häpeissään hän vilkaisi ympärilleen, ettei kukaan ollut todistamassa kuinka hän oli laskenut alleen. Nopeasti hän jätti työnsä kesken ja suuntasi joelle siistiytymään.

Vesi oli viileää ja Abigalea alkoi pian palella. Hän palasi rannalle ja kuivasi itsensä hameeseensa. Suoristaessaan selkänsä hän tunsi yllättävän kivun vihlaisevan siellä alhaalla. Hämmentyneenä tyttö jäykistyi paikoilleen, mutta mitään muuta ei tapahtunutkaan. Ihmetellen hän lähti takaisin kohti maissipeltoa, puolivälissä matkaa hän tunsi uudestaan tuon kivun, nyt äskeistäkin voimakkaampana. Hän vaipui kaksin kerroin ja voihkaisi tuskaisena. Hätääntyneenä hän tajusi, että synnytys oli alkamassa.

Hän huomasi kuinka Neah tuijotti häntä silmät suurina ja niissä pelokas katse. Abigale pakotti hymyn kasvoilleen kireän hymyn, ettei olisi pelästyttänyt tyttö enempään. Pian kuitenkin uusi kivun aalto vyöryi hänen ylitseen saaden hänet vaikertamaan. Neah lähti juosten kohti leiriä ja Abigale toivoi hänen hakevan apua, hän ei halunnut synnyttää lastaan yksin tänne pellon laitaan.

Hitaasti hän lähti kohti leiriä, kävely tuntui helpottavan oloa ja nyt hän osasi odottaa aaltomaisena tulevaa ja menevää kipua. Hän ei ehtinyt montaakaan kymmentä metriä, kun Aca ja Neah juoksivat häntä vastaan. Helpotus täytti Abigalen, kun hän näki kaksikon. Uusi kipukohtaus kuitenkin vei hänen huomionsa, eikä hän saanut sanotuksi Acalle mitään. Kyselemättä Aca nosti hänet syliinsä ja lähti puolijuoksua kohti Kaarnan asumusta. Abigale aikoi ensin panna vastaan, mutta uusi viiltävä kipu sai hänet haukkomaan henkeään.

Aca laski hänet varovasti maahan teltan edessä, Kaarna oli häntä vastassa ja vanhukseen tukeutuen Abigale asteli sisälle. Ennen kuin teltan oviläppä sulkeutui, Abigale käänsi päätään ja näki Acan ja Neahin seisovan vieretysten, sama huolestunut molempien kasvoilla.

Hyvin pian aika ja paikka menettivät merkityksensä, Abigale asteli hiljaa ympäri nuotiota, supistukset tulivat nyt aiempaa tiheimpinä ja rajumpina. Ja hän oli luullut tietävänsä kivusta jotain, Abigale ajatteli nyyhkäisten, muttei yksikään lyönti, potku tai puraisu ollut mitään tähän raastavaan, vihlovaan, kaiken nielaisevaan kipuun verrattuna.

Kaarna hymisi loitsujaan ja poltti erilaisia suitsukkeita, telttaan oli tullut toinenkin nainen. Abigale ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Lopulta hän ei jaksanut enää kävellä vaan hakeutui Kaarnan ohjaamana lattiavuoteelle. Nainen auttoi hiestä kostuneen mekon hänen yltään ja Kaarna käänsi hänet kontilleen. Abigalea pelotti, kipu oli armoton, eikä hän ollut koskaan tuntenut oloaan yhtä avuttomaksi. Hänen hento ruumiinsa vapisi, kyyneleet valuivat valtoimenaan ja hän vaikersi hiljaa.

Lopulta hänestä tuntui, että hänen oli pakko ponnistaa. Hän kouraisi kätensä täyteen alla olevaa taljaa ja ponnisti huutaen. Kaarna hymisi rauhoittavasti ja silitti hänen ristiselkäänsä. Abigale läähätti ja keräsi voimia uuteen yritykseen. Ponnistamisen tarve kävi jälleen ylivoimaiseksi, Abigale painoi leukaa rintaan, köyristi selkänsä ja puski raivoisasti lasta ulos.

Näin jatkui ja jatkui ja kun Abigale oli varma, ettei jaksaisi työntää yhtään enempää, hän tunsi jotain liukuvan ulos hänestä. Kuulleessaan lapsen parkaisun hän vajosi itkien vuoteelle. Uteliaana hän kääntyi ympäri ja nähdessään ensimmäistä kertaa lapsensa, äskeinen oli kuin poispyyhkäisty hänen mielestään. Abigale näki vain tuon ryppyisen, limaisen ja punaisen ihmisen taimen. Maailman kauneimman lapsen. Kaarna laski itkevän vauvan varovasti hänen rinnalleen.

”Hei lapseni”, Abigale nyyhkäisi ja kosketti ihmetelleen pyöreää poskea. Vauva oli tyttö, sinisilmäinen, kalju ja Abigale oli peruuttamattoman, ehdottoman, vuoria siirtävän rakastunut.

Avustava nainen otti lapsen hänen rinnaltaan ja Abigale seurasi huolestuneena kuinka lapsi pestiin ja kiedottiin tiukkaan kapaloon. Hän huokaisi vasta kun pienokainen oli jälleen hänen rinnallaan. Tytär katseli häntä tarkkaavaisesti, Abigale hymyili leveästi ja oli hurmaantunut pienokaisen silmistä paistavasta viisaudesta. Hän nauroi, kun vauva haukotteli ja tajusi, että pian hänen täytyisi ruokkia lapsensa. Abigale tunsi kuitenkin olonsa liian voipuneeksi.

Ajatukset keskeytyivät Kaarnan äkäiseen ääneen, hän katsahti vanhusta, joka oli edelleen hänen jalkovälissään. Kaarna näytti huolestuneelta ja nainen hänen vieressään avuttomalta. Abigale tunsi jotain lämmintä reisillään ja kohottautui hieman, jalkojen alla oleva punainen lammikko laajeni koko ajan. Pään kohottaminen aiheutti pyörrytystä ja Abigale laskeutui takaisin makuuksille. Pelko alkoi uudelleen hiipiä hänen mieleensä.

Kaarna messusi loitsujaan ja yritti kankailla ja sammalilla tyrehdyttää verenvuotoa. Abigalen jalkoja alkoi paleltaa, kiihkeästi hän puristi tyttärensä tiukemmin rintaansa vasten. Mieleen palautui tarinat lapsivuoteelle kuolleista, mutta hän ei aikonut olla yksi heistä. Ei voinut, ilman häntä vauva olisi aivan yksin. Kyyneleet kihosivat uudelleen Abigalen silmiin, mutta Kaarna jos kuka pystyisi auttamaan.

 Lapsi oli sulkenut silmänsä, Abigale katsoi tytärtään kyynelverhon takaa ja tunsi olonsa äskeistä heikommaksi. Teltta hänen ympärillään alkoi hävitä, hän ei enää kuullut kunnolla Kaarnan ääntä, vain oman rahiseva hengityksensä. Ajatukset harhailivat. Minun lapseni, Abigale tunsi vauvan rauhoittavan painon rinnallaan.

”Tyttäreni”, heikko nyyhkäisy.

Älä anna minun kuolla, haparoiva pyyntö, jolla ei ollut kuulijoita.

Silmät painuivat kiinni, vauva tuntui niin lämpimältä hänen kämmenensä alla.

Abigale yritti pyristellä vastaan, mutta edes vastasyntyneen paino hänen rinnallaan tai valtava rakkaus lapseen eivät olleet tarpeeksi ankkuroidakseen hänet tähän aikaan, vaan vastustamaton voima veti hänet hitaasti lopulliseen pimeyteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti