Abigale kumartui tutkimaan edessään levittäytyvää varvikkoa, hän katsoi
uudelleen korissaan olevaa kasvia ja yritti löytää samanlaisen. Kasvi
oli vahvavartinen, sileälehtinen, kukaton ja melkein mustanvihreä.
Kaikki hänen ympärillään oli kuitenkin tavallisen vihreää tai hiljaa
saapuneen syksyn kellastamaa kasvustoa.
”Tätäkö etsit?” tuttu ääni kuului hänen takaansa.
Abigale kääntyi ja kohtasi virnistelevän Acan. Hän mutristi suutaan ja ojensi korinsa Acarahon ulottuville.
”Pahavarpu ei kasva noin aurinkoisilla paikoilla”, Aca ohjeisti pudottaessaan kasvin koriin.
”Kaarna näytti minulle vain suunnan metsään, enkä minä ymmärtänyt muuta”, Abigale vastasi ja hieraisi nipistävää vatsaansa.
”Tule”, mies kutsui ja lähti syvemmälle metsään.
Abigale vilkaisi epäröiden ympärilleen ja lähti vaappumaan Acan perään.
Hänen kävelynsä oli nimenomaan vaappumista, vatsa oli valtava, pyöreä
pallo ja hänen oli täytynyt opetella uudet asennot nukkumiseen, ylös
nousemiseen ja kävelyyn. Häntä oli hieman rauhoittanut Acan tulkkaus,
Kaarnan mukaan lapsi syntyisi vasta lumien tultua. Katsellessaan
kirkkaan sinistä taivasta ja helottavaa aurinkoa, lumesta ei ollut
tietoakaan. Abigale ei ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia.
Aca oli jäänyt odottamaan häntä ja mukautti tahtinsa hänen hitaaseen taivallukseen.
”Ei puhetta”, mies kuiskasi ja he kiipesivät pienen mäen päälle.
Hengästyneenä Abigale jäi tuijottamaan edessä avautuvaa maisemaa. He
olivat kuin varkain saapuneet pienen laakson ylärinteelle. Vihreä nurmi
aaltoili tuulen taivuttamana, alempaan puron vesi kimalteli auringon
säteissä ja kelta-punaiset puut reunustivat laakson rinteitä.
Acaraho ohjasi tytön istumaan kaatuneen puun rungolla ja aikansa Abigale
jaksoi ihailla maisemaa. Kova puu hänen takamuksensa alla ja selkäkipu
sai hänet vääntelehtimään paikoillaan ja hän alkoi ihmetellä mitä he
täällä tekivät.
”Mitä”, Abigale ehti aloittaa, kun Aca nosti kätensä pystyyn ja osoitti
sormellaan alemmas laaksoon. Turhautuneena tyttö käänsi katseensa
osoitettuun suuntaan ja pian ihastunut hymy levisi hänen kasvoilleen.
Jostain oli ilmestynyt punaruskea kettu ja hetken päästä ruohikon seasta
esiin kömpi pentu toisensa perään. Kaikkiaan pieniä kettuja oli viisi.
Innostuneena Abigale seurasi niiden keskinäistä leikkimistä, emo makasi
valppaana hieman sivummalla ja seurasi tarkasti ympäristöä.
Abigale tunsi äidinrakkauden ja odotuksen puristavan kurkkuaan, kohta
hänelläkin olisi oma jälkeläinen, jonka leikkejä hän vahtisi. Aivan
liian pian emo vaistosi jonkun ihmisille näkymättömän vaaran ja paimensi
eloisat pennut takaisin luolaan.
”Kiitos”, Abigale kuiskasi hymyillen Acalle. Mies hymyili takaisin ja
nousi ylös, tytölle se oli suuren vatsan takia vaikeampaa. Aca katsoi
hänen äherrystään hetken huvittuneena ja ojensi sitten kätensä. Hieman
epäröiden Abigale tarttui niihin, voimakas mies veti hänet helposti
ylös. Vauva potkaisi lujasti ja enempiä ajattelematta Abigale ohjasi
Acan kädet vatsalleen. Hämmentyneenä mies seisoi aloillaan ja
tuntiessaan myös potkun naurahti ihmeissään.
”Vahva poika”, hän sanoi hymyillen.
”Tai tyttö”, Abigale korjasi automaattisesti.
Aca ei irrottanut käsiään hänen vatsaltaan ja ensimmäistä kertaa
eläissään Abigale halusi tuntea miehen kosketuksen vartalollaan. Hän
katsoi ujosti Acan tummiin silmiin, eikä ollut varma oliko niissä
paistava halu vain heijastusta hänen omista silmistään.
Heidän välissään oli kuitenkin hänen vatsansa lisäksi myös kaksi
erilaista kulttuuria, kokonaan omat maailmansa, eikä Abigalen rohkeus
riittänyt kurkottamaan kuilun yli. Ei vaikka Acaraho olisi tullut häntä
vastaan. Joten hämillään tyttö perääntyi askeleen verran ja käänsi
katseensa takaisin laaksoon. Acan kädet valahtivat alas. Hetken he
tuijottivat maisemaa, kuin kootakseen itsensä.
”Kotiin?” Acaraho kysyi ja Abigale pystyi vain nyökkäämään. Hitaasti ja hiljaisina he lähtivät astelemaan takaisin leiriin.
Osa 9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti