Lännen urhein, osa 7

Abigalen saadessa päivittäin riittävästi ruokaa, hänen vatsansa alkoi kasvaa silmissä. Ihmetellen tyttö silitteli pyöristyvää vatsakumpuaan. Hänen sisällään kasvoi uusi ihminen. Joka päivä tuo tieto tuntui yhtä pelottavalta ja samalla niin ihmeelliseltä. Theodoren muisto karkasi päivä päivältä kauemmaksi ja Abigale kuvittelikin pienokaiselleen omat punavaaleat hiuksensa, pikkuveljen terävän leuan ja Rosien suuret, siniset silmät. Abigale kääntyi selälleen kapealla vuoteella ja tunsi omituisen muljahduksen sisällään. Pelästyneenä hän nosti molemmat kämmenensä vatsalleen ja tunsi töytäisyn uudelleen. Leveä hymy ja onnenkyyneleet nousivat hänen kasvoilleen, vauva oli juuri potkaissut ensi kertaa.

”Voi minun pienokaiseni”, tyttö kuiskasi vatsalleen, jota silitteli kevyesti. Kuinka hän oli ikinä voinut kuvitella, ettei pystyisi rakastamaan lastaan?

Keskikesän paahtavan kuumat ja kuivat päivät väsyttivät Abigalea, mutta silti hän yritti työskennellä mahdollisimman ahkerasti. Tyttö pelkäsi edelleen, että heimo hylkäisi hänet ja tuntui, että hänen täytyisi edelleen ansaita paikkansa heidän keskuudessaan. Acaraho jatkoi hänen kielensä opiskelua, mies oli todella älykäs ja puhui jo sujuvasti lyhyitä lauseita. Abigale oli yrittänyt opetella samalla intiaanien kieltä, mutta sanat olivat liian vaikeita. Hän ei koskaan ollut hyvä oppimaan, vaikka äiti oli aikoinaan sitkeästi yrittänyt opettaa häntä. Abigale osasi jotenkuten lukea, mutta siihen hänen koulutuksensa oli jäänyt. Hän opetteli mieluummin ompelemaan tai leipomaan hyvää leipää, niistä taidoista oli edes jotain hyötyä.

Ähkäisten Abigale nousi seisomaan. Kaarna oli lähettänyt hänet pesemään pyykkiä alajuoksulle, Abigale oli saanut viimeisenkin vaatekappaleen huuhdottua. Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi pensaikossa liikettä, Abigale hymyili kutsuvasti ja pian lehvästön seasta ilmestyi lyhyt ja pyöreäkasvoinen tyttö. Acaraho oli kertonut, että tytön nimi oli Quahneah. Abigale tosin kutsui tyttöä Neahiksi, kuten Acarahoa Acaksi, intiaanien nimet olivat liian vaikeita hänen suuhunsa. Aca, Neah ja Kaarna olivat edelleen ainoat, jotka hänen kanssaan halusivat olla tekemisissä.

Neah käveli hänen viereensä ja Abigale kysyi:
”Mitä kuuluu?” odottamatta vastausta hän jatkoi: ”Mahdottoman kuuma päivä. Odotin, että vesi olisi edes vähän viilentänyt, mutta sekin on lämmintä kuin ilma. Ajattelin hetken henkäistä ennen kuin menen takaisin. Kaarnalla on kuitenkin taas jotain uutta tehtävää.”

Neah kuunteli tarkasti, tytön tummat ja kirkkaat silmät napittivat suoraan Abigalea. Häntä oli alkuun häirinnyt lapsen tuijotus, mutta nyt hän oli jo tottunut tarkkailuun. Peittääkseen aiempaa hermostumistaan hän oli alkanut puhua ja pian huomannut, että Neah piti hänen äänestään. Tuskin tämä hänen juttujaan ymmärsi, Abigale hymähti heti hupsulle ajatukselleen.

Hetken he vain seisoivat rinnakkain, katselivat veden laiskaa virtausta ja sen pinnalla pörrääviä hyönteisiä. Abigale nojasi käsiään alaselkäänsä, raskaus oli tuonut sinne mukanaan kipuja, joita hän yritti helpottaa pyörittelemällä hitaasti nyrkkejään kireillä lihaksilla, mutta siitä ei ollut kuin hetkellinen helpotus.

Abigale otti punotun korin ja lähti kohti telttoja, Neah hävisi johonkin hänen rinnaltaan. Tyttö ei halunnut näyttäytyä hänen kanssaan, Abigale kyllä ymmärsi sen. Acakin sai osakseen aina naureskelua ja ilmeistä naljailua, kun hän palasi Abigalen seurasta muiden intiaanien pariin. Kaarnalle taas kukaan ei uskaltanut sanoa mitään. Päästyään teltan ovelle Abigale ei yllättynyt, kun näki Kaarnan kuuntelemassa vanhemman miehen puhetta. Abigale oletti, että vanhus oli intiaanien lääkäri, ainakin monet hakivat häneltä apua haavoihin, murtumiin ja muihin vaivoihin. Kaarna huiskasi kättään ja Abigale kääntyi ympäri. Hetken tyttö seisoi neuvottomana paikallaan, hänellä ei oikeastaan ollut mitään tekemistä. Hitaasti hän palasi takaisin joen rantaan ja istuutui nojaamaan yksinäisen ja tuuhealatvaisen poppelin runkoon.

Puu oli vähän kuin hän, Abigale ajatteli surumielisesti. Yksin vieraiden joukossa, tyttö kun ei ollut huomannut muita poppeleita joen varrella. Samassa hän tunsi napakan potkun melkein napansa vierestä.
”Älä äiti sure, kohta sinulla on seuraa. Sitäkö yrität sanoa, lapseni?” Abigale leperteli vatsalleen.

Hän jatkoi vatsansa hidasta sivelyä ja katseli sinivihreää virtaa. Hänellä oli ikävä Acaa, miehellä oli tapana hävitä viikoiksi ja palata yhtä yllättäen. Abigale oli yrittänyt kysellä missä mies oli, mutta Aca ei ollut löytänyt sanoja kertoakseen. Neah, Kaarna ja vauva karkottivat hieman yksinäisyyttä, mutta Aca oli ainut, jonka kanssa hän saattoi keskustella. Abigale sulki silmänsä ja taikoi Acan hymyilevät kasvot mieleensä. Tämä hymyili harvoin, mutta näytti komealta tehdessään niin. Toisinaan Abigale uskaltautui kuvittelemaan millaista hänen elämänsä olisi, jos hänellä olisi Acan kaltainen mies rinnallaan. Turvallista, lempeää ja ihanaa, näitä miettien tyttö nukahti vieno hymy huulillaan.

Osa 8