Lännen urhein, osa 6

Hiljalleen Abigale alkoi palata todellisuuteen pimeyden syövereistä. Hän huomasi makaavansa taas samalla vuoteella, vanhus hääräsi nuotion ympärillä. Muisto ja järkytys syöksähtivät hänen mieleensä ja hänen teki mieli oksentaa. Hän oli kyllä hämärästi tiennyt, että se mitä Theodore hänelle teki, johti vauvoihin, mutta jotenkin sulkenut koko ajatuksen mielestään. Nyt hänen vatsassaan kasvoi miehen jälkeläinen, eikä hän ikinä pääsisi eroon Theodoresta. Entä jos se olisi poika ja aivan isänsä näköinen? Kuinka hän voisi rakastaa lasta ja elää loppuelämänsä katsellen paholaisen kuvajaista?

Kyyneleet kihahtivat Abigalen silmäkulmiin, lopulta hän ei voinut muuta kuin antaa itkun tulla. Pian hän tunsi lempeän kosketuksen hiuksillaan ja tiesi vanhuksen yrittävän lohduttaa häntä. Aikansa nyyhkytettyään tyttö kuivasi silmänsä resuiseen hameeseen ja nousi ylös. Nainen ohjasi hänet ulos teltasta suojaiselle riu´ulle ja sen jälkeen peseytymään. Saatuaan itsensä siistityksi ja ylleen nahkaisen mekon, Abigale sai syötäväksi paistettua lihaa ja outoja yrttejä, jotka paljastuivat pian erittäin herkullisiksi.

Vatsa täynnä ruokaa hän tunsi olonsa hieman paremmaksi. Vanha nainen antoi hänen olla omissa oloissaan. Tyttö katseli hentoisten liekkien hiipumista nuotiossa, kosketti välillä varovasti vatsaansa ja yritti tunnistaa siellä kasvavan uuden elämän. Hän alkoi toivoa, että lapsi olisi tyttö. Ehkä se näyttäisi hänen pikkusiskoltaan Rosielta, eikä muistuttaisi tippaakaan siittäjäänsä, sellaista vauvaa hän voisi oppiakin rakastamaan.

Päivien kuluessa verkalleen eteenpäin Abigale alkoi löytää paikkansa intiaanien keskuudesta. Ilmeisesti hänen annettiin nyt jäädä tänne, hänet suojiinsa ottaneella vanhuksella oli varmasti asian kanssa paljonkin tekemistä. Tyttö oli alkanut mielessään kutsua naista Kaarnaksi, vanhuksen kasvot olivat samalla lailla uurteilla kuin mäntyjen kyljet. Heidän yhteiseloonsa alkoi muodostua rutiineja ja he onnistuivat kommunikoimaan elekielellä. Ensin Abigale toimitti pieniä askareita teltassa, mutta pian hän huomasi liikkuvansa myös muiden joukossa hakemassa vettä, polttopuita tai yrttejä. Mielellään Abigale toimitti vanhuksen hänelle neuvomia askareita. Hänhän oli haaveillut kotiapulaisen toimesta karatessaan aviomiehensä luota, tavallaan hänen toiveensa oli toteutunut.

Abigale oli noutamassa joelta vettä, kun hänet pelastanut mies käveli kohti. Tyttö ei ollut nähnyt häntä moneen päivään ja oli jo ehtinyt vähän kaivata edes yksiä ystävällisiä kasvoja. Vaikka ei hänkään ystävälliseltä näyttänyt vaan normaalilta. Muut asukkaat loivat häneen edelleen vain pelokkaita tai vihamielisiä silmäyksiä. Abigale kohtasi ujosti miehen katseen.

”Acaraho”, intiaani sanoi hymyillen ja osoitti rintaansa.
”Aca”, Abigale aloitti, muttei enää muistanut loppua.
”Acaraho”, mies toisti hitaammin ja Abigale toisti sanan hänen perässään. Mies nyökkäsi hyväksyvästi. Tyttö makusteli sanaa, oletettavasti nimeä, mielessään.
”Abigale”, hän sanoi vuorostaan ja osoitti itseään. Mies toisti muutaman kerran hänen nimensä ja nyökkäsi taas. Mies kumartui ja nosti kiven, hän ojensi sitä tyttöä kohden ja näytti kysyvältä.
”Se on kivi”, Abigale sanoi ihmetellen. Mies nyökkäsi ja yritti sanoa saman.
”Kivi”, Abigale toisti ja Acaraho sanoi sanan muutaman kerran. Seuraavaksi hän poimi maasta lehden ja näytti sitä tytölle. Abigale sanoi sen nimen ja mies toisti sanan kahdesti. Heinän ja kukan jälkeen Abigale alkoi ymmärtää, että mies halusi oppia hänen kielensä.

Acarahoa kutsuttiin leirin suunnalta ja vasta silloin Abigale muisti, että hänen täytyisi viedä vettä teltalle. Tyttö katseli kuinka mies hölkkäsi omiensa joukkoon, naureskeli heidän mukana ja häipyi telttojen taakse. Huokaisten Abigale lähti raskaan astian kanssa takaisin teltalle. Kaarna vilkaisi häntä moittivasti ja mutisi jotain hiljaisella äänellä, tyttö otti moitteet nöyrästi vastaan ja alkoi auttaa illallisen laitossa.

Osa 7