Kerttu katsoi hymyilevää Niklasta ja tunsi odotuksen kutittavan
vatsassa. Tänään Niklaksesta tulisi hänen poikaystävänsä, niin tyttö oli
aamulla kirjoittanut vaaleanpunakantiseen päiväkirjaansa. Poika ei sitä
vielä tiennyt, mutta iltaan oli aikaa.
Kertun olisi pitänyt keskittyä syömiseen, mutta kinkkukiusaus ja
vihersalaatti eivät kiinnostaneet häntä läheskään niin paljon kuin
Niklaksen tuikkivat, siniset silmät ja vasempaan poskeen tasaisin
väliajoin ilmestyvä hymykuoppa. Illalla hän olisi syypää tuohon hymyyn,
Kerttu mietti tyytyväisenä.
- Älä tuijota koko ajan. Katsele muualle, välillä vilkaiset sinne päin
ja hymyilet vain jos katsotte toisianne, Marianne neuvoi ja sai Kertun
ärsyyntymään.
Hänen ystävänsä oli loppuvuodesta seurustellut kuukauden verran ja
esitti nyt tietävänsä pojista kaiken. Kertulla ei ollut koskaan ollut
poikaystävää ja se kirveli mieltä, koska tähän asti he olivat tehneet
Mariannen kanssa kaiken yhdessä, aina päiväkodin Barbie-leikeistä viime
syksynä aloitettuihin ranskan opintoihin.
- Joko sä sait päätettyä mitä laitat illalla päälle? Marianne jatkoi normaalia rupattelua.
- En mä ole ihan varma. Eniten mua mietityttää nämä hiukset, pitäisikö
näitä yrittää suoristaa? Kerttu kysyi ja kosketti epävarmasti sotkuista
nutturaa, jolla hän oli aamulla yrittänyt taltuttaa luonnonkiharat
hiuksensa.
- Ei tietenkään, sun tukka on ihana ja kun se on auki, erotut todella
hyvin muista tytöistä, Annika osallistui keskusteluun pöydän toiselta
puolelta.
- Katsoo nyt vielä, Kerttu huokaisi ja alkoi viimein syödä.
Päivän viimeisellä välitunnilla Kerttu seisoskeli ystäviensä kanssa
ulko-oven vieressä. Hän ei ollut nähnyt Niklasta ruokailun jälkeen ja
tyttö oli miettinyt koko päivän sopivia repliikkejä miten aloittaa ja
etenkin jatkaa juttua pojan kanssa.
- Hei kuunteletko sä ollenkaan? Tuukka hänen vieressään kysyi.
- Ai sori. Meni ohi, mitä sä sanoitkaan?
- Niin että sain luettua sen uusimman Kuroshitsujin, sähän halusit sen lainaksi?
- Joo, mielellään, Kerttu nyökkäsi.
He olivat olleet naapurin Tuukan kanssa kavereita jo ala-asteelta asti,
suurin yhteinen tekijä heidän välillään oli kiinnostus mangaan.
- Tuonko mä sen jo tänään?
- Mä olen menossa sinne ystävänpäivätapahtumaan, Kerttu pahoitteli.
- Ja loppuviikkokin voi olla vähän varattu, Annika hymyili vinosti.
- Häh? Tuukka kurtisti otsaansa ja korjasi silmälasiensa asentoa.
- Viikonloppu menee Kertulta oman hanipöön kanssa, Marianne liittyi keskusteluun.
- Voitteko lopettaa, Kerttu voihkaisi ja katosi ensimmäisenä sisälle kellojen soidessa.
Kemian tunnilla Kerttu sai rauhassa uppoutua unelmiinsa ja
loppuiltapäivän tyttö vietti haavemaailmassa. Hän oli aina viihtynyt
mieluummin mielikuvituksessa kuin todellisessa elämässä. Ajatuksissa
kaikki meni kuten hän halusi, eikä siellä joutunut ikinä pettymään,
pelkäämään tai olemaan epävarma. Pehmeä hymy kasvoillaan hän kävi läpi
tulevaa tapaamistaan Niklaksen kanssa.
Hän tervehtisi poikaa salaperäisesti hymyillen, Niklas katsoisi häntä
ensimmäistä kertaa kunnolla ja lumoutuisi hänen kauneudestaan. Sitten
hän aloittaisi kevyen jutustelun, ehkä koulusta tai kirjoista, Niklas
luki paljon. Poika ei kuitenkaan saisi sanotuksi juuri mitään, hän vain
tuijottaisi Kerttua ihastuneena. Viimein Niklas saisi kerättyä tarpeeksi
rohkeutta ja nojautuisi häntä vasten hitaasti, heidän huulensa
kohtaisivat ja Kerttu saisi maailman upeimman ensisuudelman. Niklas
vetäisi hänet lujasti itseään vasten ja tarrautuisi häneen kuin ei
aikoisi ikinä päästää irti.
Kerttu värähti ajatuksissaan, hän saattoi lähes tuntea Niklaksen
jäntevän vartalon itseään vasten. Hetken hän räpytteli silmiään kuin
saadakseen mielikuvat vaihtumaan todellisuuteen. Hän huomasi olevansa
kotitalonsa edessä ja asteli ripeästi sisälle. Nuorisotilalla
järjestettävä ystävänpäiväilta alkaisi kuudelta joten Kertun täytyisi
yrittää unohtaa haaveilu ja keskittyä saamaan itsensä edustavaan
kuntoon.
Puoli kuudelta tyttö katseli arvioiden itseään eteisen peilistä. Hänellä
oli uudet, mustat farkut ja vaaleanpunainen neule. Hän oli uskonut
Annikaa ja jättänyt hiuksensa luonnontilaan. Tummanruskeaa kiharaa
rönsyili joka suuntaan ylettyen lapaluiden alle. Kerttu ei ollut
juurikaan opetellut meikkaamaan, hän oli lainannut äidiltä ripsiväriä ja
oli tyytyväinen mustina kaartuviin ripsiinsä.
- Mitäs sä täällä peilailet? isä kysyi huvittuneena keittiön ovelta.
Kerttu punastui yllätettynä ja suuntasi heti naulakolle.
- Olen lähdössä sinne nuokkarin ystävänpäiväjuttuun, hän mutisi vetäessään takkiaan ylle.
- No pidä hauskaa ja kahdeksaksi kotiin.
- Joo, joo, heippa, Kerttu huikkasi ja lähti ulos.
Kerttu tapasi Annikan ja Mariannen S-marketin edessä kuten he olivat
päivällä sopineet. Kolmikko lähti kävelemään kohti nuorisotilaa, Kerttu
tunsi oudon odotuksen nipistelevän vatsassaan. Hän oli lähes varma, että
Niklas olisi paikalla. Poika kuului oppilaskuntaan ja
nuorisovaltuustoon ja oli aina mukana järjestämässä kaikkea mitä heidän
pikkukaupungissaan yleensä tapahtui.
Nuorisotiloilla oli jo mukavasti porukkaa. Yhdessä huoneessa oli disco,
toisessa ystävänpäiväaskartelua ja päätilassa buffet. Tyttö vilkuili
koko ajan ympärilleen ja yritti etsiä Niklasta.
Kerttu seisoskeli piirissä rinnakkaisluokkalaisten kanssa ja hänen
sydämensä hyppäsi villiin laukkaan, kun hän huomasi Niklaksen tulevan
discon puolelta kavereidensa kanssa. Mariannen ohjeista huolimatta hän
ei saanut silmiään irti pojasta.
Hän oli ihastunut poikaan pari kuukautta sitten, kun häneltä oli
pudonnut lapanen ja Niklas oli kiikuttanut sen hänelle. Kerttu muisti
edelleen sen jysäyksen joka hänen lävitseen oli kulkenut, kun poika oli
hymyillen ojentanut hänelle lapasen ja heidän sormensa olivat hipaisseet
toisiaan.
Niklas lähti kännykkä korvalla kohti ulko-ovea ja Kerttu vilkaisi ystäväänsä hädissään.
- Tässä on sun tilaisuutesi, mene ja valloita se, Marianne hymyili ja tökkäisi häntä rohkaisevasti olkapäähän.
Kerttu nappasi takin mukaansa ja asteli paniikissa ulos. Hän pysähtyi
ovella ja näki heti pojan, tämä seisoi kauempana puhumassa puhelimeen ja
potkiskeli samalla lumipaakkuja pienemmiksi. Hitaasti Kerttu asteli
vähän lähemmäksi, hän päätti odottaa, että puhelu loppuisi ja sen
jälkeen hän tekeytyisi juttusille pojan kanssa.
Hyvin se menee, tyttö kannusti itseään. Taas kerran hän kaipasi
kuvitelmiaan, niissä hän ainakin tiesi tarkasti mitä tulisi tapahtumaan,
eikä joutunut ikinä jännittämään.
Viimein Niklas laski puhelimen korvaltaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan
kaukaisuuteen. Kerttu harppoi viimeiset heitä erottavat metrit ja jäi
neuvottomana paikoilleen. Niklas kääntyi lähteäkseen sisälle, mutta
pysähtyi huomatessaan Kertun seisovan tiellään.
- Moi, Kerttu sanoi hätäisesti.
- Terve, poika vastasi hitaasti ja yritti selvästi miettiä pitäisikö heidän tuntea jostain.
- Tosi kiva tapahtuma.
- Kiva, että tykkäät, Niklas sanoi ja teki taas lähtöä.
- Lähtisitkö joskus mun kanssa elokuviin? Kerttu henkäisi, eikä voinut uskoa mitä oli juuri sanonut.
Eikä näköjään Niklaskaan, poika tuijotti häntä hämmästyneenä. Hiljaisuus venyi epämiellyttävän pitkäksi.
- Et ehkä ole huomannut, mutta olen katsellut sua jo pitemmän aikaa, Kerttu mutisi nolona. Tämä ei mennyt yhtään niin kuin piti.
Viimein Niklaskin sai suunsa auki:
- Siis mulla on jo tyttöystävä.
- Ai missä muka? Kertulta pääsi hämmästynyt ähkäisy.
- Naapurikaupungissa. Tavattiin täällä riparilla ja on oltu siitä asti
yhdessä. Eikä mua muutenkaan yläasteelaiset kiinnosta, poika vielä
totesi ja lähti sisälle.
Kerttu sulatteli kuulemaansa ja kuumat kyyneleet alkoivat virrata
poskille. Turtana hän lähti kävelemään mitään näkemättä. Niklaksella oli
tyttöystävä. Hän oli nolannut itsensä pahemman kerran. Kerttu ei
kestänyt ajatusta siitä miten Niklas saattaisi juuri nyt naureskella
hänelle kavereittensa kanssa. Kyynelvirta vaihtui epätoivoiseen itkuun.
Kerttu pysähtyi nojaamaan pankin vieressä olevaan kaiteeseen ja kuuli
nimeään huudettavan.
Hän näki Tuukan tulevan häntä kohti ja painoi nolostuneena päänsä.
- Mikä on? Tuukka kysyi huolestuneena.
- Ei mikään, hän nyyhkäisi.
- Näenhän mä, että joku on hätänä.
- Mä en halua puhua siitä, Kerttu sopersi ja pyyhki silmiään kuivemmiksi.
Puhumattomina he nojasivat kaiteeseen ja Kerttu yritti saada itkunsa loppumaan.
- Mitä sä edes teet täällä? hän viimein kysyi nikotellen.
- Mä näin kun sä lähdit ja halusin varmistaa, että sulla on kaikki okei.
- No ei todellakaan ole, Kerttu parkaisi.
- Älähän nyt, Tuukka totesi ja taputti kömpelösti häntä olkavarteen.
Kerttu tuijotti apeana kenkänsä kärkiä ja toivoi olevansa omassa huoneessaan.
- Hei, ojenna käsi ja pistä silmät kiinni.
Tyttö huokaisi syvään ja toteutti sitten pojan toiveen. Hän tunsi jotain asetettavan lapasen peittämälle kämmenelle.
- Saa avata.
Kerttu näki kädessään vaaleanpunaisella foliolla päällystetyn suklaasydämen.
- Hyvää ystävänpäivää, Tuukka kuiskasi.
- Kiitti, Kerttu niiskaisi ja katsoi ensimmäistä kertaa poikaa kunnolla.
Tuukka oli vain muutaman sentin häntä pidempi ja hyvin hoikka, pipon
alta pilkisti vaaleita hiussuortuvia. Poika hymyili varovasti ja näytti
mietteliäältä.
- Tämä ei ehkä ole paras hetki tälle, mutta mä en voi enää olla hiljaa.
Kun näin sut sen jätkän kanssa tajusin, että jos mä en toimi, voin
menettää sut.
Kerttu rypisti otsaansa ja yritti ymmärtää mistä poika puhui.
- Mä tykkään susta ja haluaisin, että me oltaisiin enemmänkin kuin
pelkät kaverit, poika henkäisi ja käänsi katseensa nolona pois.
Kertun maailma pyörähti uudelleen ympäri. Tuukka piti hänestä. Hän katsoi hämmentyneenä suklaasydäntä ja sitten poikaa.
- En oikein tiedä mitä sanoa, Kerttu totesi.
- Äh, anna olla, mitä mä oikein kuvittelin, Tuukka tuiskahti ja oli jo lähtemässä.
- Älä mee, Kerttu sanoi ja tarttui poikaa hihasta.
Tuukka katsoi hänen kättään ja sitten häntä suoraan silmiin. Katseen
myötä jotain heräsi tytön sisällä. Tähän asti hän oli nähnyt vain pojan
kulmikkaat silmälasit, mutta nyt hän näki vakaat, harmaat silmät niiden
takana. Ystävälliset silmät, joissa näkyi pieni toivonkipinä. Kerttu
astui varovasti lähemmäksi. Tuukka otti myös askeleen, nyt he seisoivat
ihan vastakkain.
- Mä en tiedä mitä tehdä, Kerttu kuiskasi epävarmasti.
- En minäkään, Tuukka vastasi.
Riipivän hitaasti heidän päänsä lähenivät ja varovasti huulet viimein
asettuivat toisiaan vasten. Ja sen jälkeen kumpikin tiesi mitä tehdä.
Huolimatta viileydestä, räästä ja itkun kirvelemistä silmistä,
todellisuus oli ensimmäistä kertaa Kertun elämässä parempaa kuin
kuvitelmat.
Suudelma päättyi yhtä hitaasti kuin oli alkanutkin.
- Mitä mietit? Tuukka kysyi varovasti.
- En kai oikein mitään. Tai ehkä, että miten elämä voikin olla ihanaa.
Ai niin, hyvää ystävänpäivää, tyttö hymyili ja jatkoi: - Mulla ei tosin
ole sulle mitään lahjaa.
- Mä sain jo maailman parhaimman ystävänpäivälahjan, poika vastasi ja veti hänet tiukempaan halaukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti