perjantai 15. helmikuuta 2013

Sydän kämmenellä

Kerttu katsoi hymyilevää Niklasta ja tunsi odotuksen kutittavan vatsassa. Tänään Niklaksesta tulisi hänen poikaystävänsä, niin tyttö oli aamulla kirjoittanut vaaleanpunakantiseen päiväkirjaansa. Poika ei sitä vielä tiennyt, mutta iltaan oli aikaa.

Kertun olisi pitänyt keskittyä syömiseen, mutta kinkkukiusaus ja vihersalaatti eivät kiinnostaneet häntä läheskään niin paljon kuin Niklaksen tuikkivat, siniset silmät ja vasempaan poskeen tasaisin väliajoin ilmestyvä hymykuoppa. Illalla hän olisi syypää tuohon hymyyn, Kerttu mietti tyytyväisenä.

- Älä tuijota koko ajan. Katsele muualle, välillä vilkaiset sinne päin ja hymyilet vain jos katsotte toisianne, Marianne neuvoi ja sai Kertun ärsyyntymään.
Hänen ystävänsä oli loppuvuodesta seurustellut kuukauden verran ja esitti nyt tietävänsä pojista kaiken. Kertulla ei ollut koskaan ollut poikaystävää ja se kirveli mieltä, koska tähän asti he olivat tehneet Mariannen kanssa kaiken yhdessä, aina päiväkodin Barbie-leikeistä viime syksynä aloitettuihin ranskan opintoihin.
- Joko sä sait päätettyä mitä laitat illalla päälle? Marianne jatkoi normaalia rupattelua.
- En mä ole ihan varma. Eniten mua mietityttää nämä hiukset, pitäisikö näitä yrittää suoristaa? Kerttu kysyi ja kosketti epävarmasti sotkuista nutturaa, jolla hän oli aamulla yrittänyt taltuttaa luonnonkiharat hiuksensa.
- Ei tietenkään, sun tukka on ihana ja kun se on auki, erotut todella hyvin muista tytöistä, Annika osallistui keskusteluun pöydän toiselta puolelta.
- Katsoo nyt vielä, Kerttu huokaisi ja alkoi viimein syödä.

Päivän viimeisellä välitunnilla Kerttu seisoskeli ystäviensä kanssa ulko-oven vieressä. Hän ei ollut nähnyt Niklasta ruokailun jälkeen ja tyttö oli miettinyt koko päivän sopivia repliikkejä miten aloittaa ja etenkin jatkaa juttua pojan kanssa.
- Hei kuunteletko sä ollenkaan? Tuukka hänen vieressään kysyi.
- Ai sori. Meni ohi, mitä sä sanoitkaan?
- Niin että sain luettua sen uusimman Kuroshitsujin, sähän halusit sen lainaksi?
- Joo, mielellään, Kerttu nyökkäsi.
He olivat olleet naapurin Tuukan kanssa kavereita jo ala-asteelta asti, suurin yhteinen tekijä heidän välillään oli kiinnostus mangaan.

- Tuonko mä sen jo tänään?
- Mä olen menossa sinne ystävänpäivätapahtumaan, Kerttu pahoitteli.
- Ja loppuviikkokin voi olla vähän varattu, Annika hymyili vinosti.
- Häh? Tuukka kurtisti otsaansa ja korjasi silmälasiensa asentoa.
- Viikonloppu menee Kertulta oman hanipöön kanssa, Marianne liittyi keskusteluun.
- Voitteko lopettaa, Kerttu voihkaisi ja katosi ensimmäisenä sisälle kellojen soidessa.

Kemian tunnilla Kerttu sai rauhassa uppoutua unelmiinsa ja loppuiltapäivän tyttö vietti haavemaailmassa. Hän oli aina viihtynyt mieluummin mielikuvituksessa kuin todellisessa elämässä. Ajatuksissa kaikki meni kuten hän halusi, eikä siellä joutunut ikinä pettymään, pelkäämään tai olemaan epävarma. Pehmeä hymy kasvoillaan hän kävi läpi tulevaa tapaamistaan Niklaksen kanssa.

Hän tervehtisi poikaa salaperäisesti hymyillen, Niklas katsoisi häntä ensimmäistä kertaa kunnolla ja lumoutuisi hänen kauneudestaan. Sitten hän aloittaisi kevyen jutustelun, ehkä koulusta tai kirjoista, Niklas luki paljon. Poika ei kuitenkaan saisi sanotuksi juuri mitään, hän vain tuijottaisi Kerttua ihastuneena. Viimein Niklas saisi kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja nojautuisi häntä vasten hitaasti, heidän huulensa kohtaisivat ja Kerttu saisi maailman upeimman ensisuudelman. Niklas vetäisi hänet lujasti itseään vasten ja tarrautuisi häneen kuin ei aikoisi ikinä päästää irti.

Kerttu värähti ajatuksissaan, hän saattoi lähes tuntea Niklaksen jäntevän vartalon itseään vasten. Hetken hän räpytteli silmiään kuin saadakseen mielikuvat vaihtumaan todellisuuteen. Hän huomasi olevansa kotitalonsa edessä ja asteli ripeästi sisälle. Nuorisotilalla järjestettävä ystävänpäiväilta alkaisi kuudelta joten Kertun täytyisi yrittää unohtaa haaveilu ja keskittyä saamaan itsensä edustavaan kuntoon.

Puoli kuudelta tyttö katseli arvioiden itseään eteisen peilistä. Hänellä oli uudet, mustat farkut ja vaaleanpunainen neule. Hän oli uskonut Annikaa ja jättänyt hiuksensa luonnontilaan. Tummanruskeaa kiharaa rönsyili joka suuntaan ylettyen lapaluiden alle. Kerttu ei ollut juurikaan opetellut meikkaamaan, hän oli lainannut äidiltä ripsiväriä ja oli tyytyväinen mustina kaartuviin ripsiinsä.
- Mitäs sä täällä peilailet? isä kysyi huvittuneena keittiön ovelta.
Kerttu punastui yllätettynä ja suuntasi heti naulakolle.
- Olen lähdössä sinne nuokkarin ystävänpäiväjuttuun, hän mutisi vetäessään takkiaan ylle.
- No pidä hauskaa ja kahdeksaksi kotiin.
- Joo, joo, heippa, Kerttu huikkasi ja lähti ulos.

Kerttu tapasi Annikan ja Mariannen S-marketin edessä kuten he olivat päivällä sopineet. Kolmikko lähti kävelemään kohti nuorisotilaa, Kerttu tunsi oudon odotuksen nipistelevän vatsassaan. Hän oli lähes varma, että Niklas olisi paikalla. Poika kuului oppilaskuntaan ja nuorisovaltuustoon ja oli aina mukana järjestämässä kaikkea mitä heidän pikkukaupungissaan yleensä tapahtui.

 Nuorisotiloilla oli jo mukavasti porukkaa. Yhdessä huoneessa oli disco, toisessa ystävänpäiväaskartelua ja päätilassa buffet. Tyttö vilkuili koko ajan ympärilleen ja yritti etsiä Niklasta.

Kerttu seisoskeli piirissä rinnakkaisluokkalaisten kanssa ja hänen sydämensä hyppäsi villiin laukkaan, kun hän huomasi Niklaksen tulevan discon puolelta kavereidensa kanssa. Mariannen ohjeista huolimatta hän ei saanut silmiään irti pojasta.

Hän oli ihastunut poikaan pari kuukautta sitten, kun häneltä oli pudonnut lapanen ja Niklas oli kiikuttanut sen hänelle. Kerttu muisti edelleen sen jysäyksen joka hänen lävitseen oli kulkenut, kun poika oli hymyillen ojentanut hänelle lapasen ja heidän sormensa olivat hipaisseet toisiaan.

Niklas lähti kännykkä korvalla kohti ulko-ovea ja Kerttu vilkaisi ystäväänsä hädissään.
- Tässä on sun tilaisuutesi, mene ja valloita se, Marianne hymyili ja tökkäisi häntä rohkaisevasti olkapäähän.
Kerttu nappasi takin mukaansa ja asteli paniikissa ulos. Hän pysähtyi ovella ja näki heti pojan, tämä seisoi kauempana puhumassa puhelimeen ja potkiskeli samalla lumipaakkuja pienemmiksi. Hitaasti Kerttu asteli vähän lähemmäksi, hän päätti odottaa, että puhelu loppuisi ja sen jälkeen hän tekeytyisi juttusille pojan kanssa.

Hyvin se menee, tyttö kannusti itseään. Taas kerran hän kaipasi kuvitelmiaan, niissä hän ainakin tiesi tarkasti mitä tulisi tapahtumaan, eikä joutunut ikinä jännittämään.

Viimein Niklas laski puhelimen korvaltaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan kaukaisuuteen. Kerttu harppoi viimeiset heitä erottavat metrit ja jäi neuvottomana paikoilleen. Niklas kääntyi lähteäkseen sisälle, mutta pysähtyi huomatessaan Kertun seisovan tiellään.
- Moi, Kerttu sanoi hätäisesti.
- Terve, poika vastasi hitaasti ja yritti selvästi miettiä pitäisikö heidän tuntea jostain.
- Tosi kiva tapahtuma.
- Kiva, että tykkäät, Niklas sanoi ja teki taas lähtöä.
- Lähtisitkö joskus mun kanssa elokuviin? Kerttu henkäisi, eikä voinut uskoa mitä oli juuri sanonut.

Eikä näköjään Niklaskaan, poika tuijotti häntä hämmästyneenä. Hiljaisuus venyi epämiellyttävän pitkäksi.
- Et ehkä ole huomannut, mutta olen katsellut sua jo pitemmän aikaa, Kerttu mutisi nolona. Tämä ei mennyt yhtään niin kuin piti.
Viimein Niklaskin sai suunsa auki:
- Siis mulla on jo tyttöystävä.
- Ai missä muka? Kertulta pääsi hämmästynyt ähkäisy.
- Naapurikaupungissa. Tavattiin täällä riparilla ja on oltu siitä asti yhdessä. Eikä mua muutenkaan yläasteelaiset kiinnosta, poika vielä totesi ja lähti sisälle.

Kerttu sulatteli kuulemaansa ja kuumat kyyneleet alkoivat virrata poskille. Turtana hän lähti kävelemään mitään näkemättä. Niklaksella oli tyttöystävä. Hän oli nolannut itsensä pahemman kerran. Kerttu ei kestänyt ajatusta siitä miten Niklas saattaisi juuri nyt naureskella hänelle kavereittensa kanssa. Kyynelvirta vaihtui epätoivoiseen itkuun. Kerttu pysähtyi nojaamaan pankin vieressä olevaan kaiteeseen ja kuuli nimeään huudettavan.

Hän näki Tuukan tulevan häntä kohti ja painoi nolostuneena päänsä.
- Mikä on? Tuukka kysyi huolestuneena.
- Ei mikään, hän nyyhkäisi.
- Näenhän mä, että joku on hätänä.
- Mä en halua puhua siitä, Kerttu sopersi ja pyyhki silmiään kuivemmiksi.

Puhumattomina he nojasivat kaiteeseen ja Kerttu yritti saada itkunsa loppumaan.
- Mitä sä edes teet täällä? hän viimein kysyi nikotellen.
- Mä näin kun sä lähdit ja halusin varmistaa, että sulla on kaikki okei.
- No ei todellakaan ole, Kerttu parkaisi.
- Älähän nyt, Tuukka totesi ja taputti kömpelösti häntä olkavarteen.
Kerttu tuijotti apeana kenkänsä kärkiä ja toivoi olevansa omassa huoneessaan.

- Hei, ojenna käsi ja pistä silmät kiinni.
Tyttö huokaisi syvään ja toteutti sitten pojan toiveen. Hän tunsi jotain asetettavan lapasen peittämälle kämmenelle.
- Saa avata.
Kerttu näki kädessään vaaleanpunaisella foliolla päällystetyn suklaasydämen.
- Hyvää ystävänpäivää, Tuukka kuiskasi.
- Kiitti, Kerttu niiskaisi ja katsoi ensimmäistä kertaa poikaa kunnolla.

Tuukka oli vain muutaman sentin häntä pidempi ja hyvin hoikka, pipon alta pilkisti vaaleita hiussuortuvia. Poika hymyili varovasti ja näytti mietteliäältä.
- Tämä ei ehkä ole paras hetki tälle, mutta mä en voi enää olla hiljaa. Kun näin sut sen jätkän kanssa tajusin, että jos mä en toimi, voin menettää sut.
Kerttu rypisti otsaansa ja yritti ymmärtää mistä poika puhui.
- Mä tykkään susta ja haluaisin, että me oltaisiin enemmänkin kuin pelkät kaverit, poika henkäisi ja käänsi katseensa nolona pois.

Kertun maailma pyörähti uudelleen ympäri. Tuukka piti hänestä. Hän katsoi hämmentyneenä suklaasydäntä ja sitten poikaa.
- En oikein tiedä mitä sanoa, Kerttu totesi.
- Äh, anna olla, mitä mä oikein kuvittelin, Tuukka tuiskahti ja oli jo lähtemässä.
- Älä mee, Kerttu sanoi ja tarttui poikaa hihasta.

Tuukka katsoi hänen kättään ja sitten häntä suoraan silmiin. Katseen myötä jotain heräsi tytön sisällä. Tähän asti hän oli nähnyt vain pojan kulmikkaat silmälasit, mutta nyt hän näki vakaat, harmaat silmät niiden takana. Ystävälliset silmät, joissa näkyi pieni toivonkipinä. Kerttu astui varovasti lähemmäksi. Tuukka otti myös askeleen, nyt he seisoivat ihan vastakkain.

- Mä en tiedä mitä tehdä, Kerttu kuiskasi epävarmasti.
- En minäkään, Tuukka vastasi.
Riipivän hitaasti heidän päänsä lähenivät ja varovasti huulet viimein asettuivat toisiaan vasten. Ja sen jälkeen kumpikin tiesi mitä tehdä.

Huolimatta viileydestä, räästä ja itkun kirvelemistä silmistä, todellisuus oli ensimmäistä kertaa Kertun elämässä parempaa kuin kuvitelmat.

Suudelma päättyi yhtä hitaasti kuin oli alkanutkin.
- Mitä mietit? Tuukka kysyi varovasti.
- En kai oikein mitään. Tai ehkä, että miten elämä voikin olla ihanaa. Ai niin, hyvää ystävänpäivää, tyttö hymyili ja jatkoi: - Mulla ei tosin ole sulle mitään lahjaa.
- Mä sain jo maailman parhaimman ystävänpäivälahjan, poika vastasi ja veti hänet tiukempaan halaukseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti