Abigale käänsi levottomana kylkeä ja tunsi kuumuuden kuin paksuna
peittona yllään, väsyneenä hän aukaisi silmänsä ja joutui heti
pyyhkimään kirvelevät hikinorot luomiltaan. Hänellä kesti hetken
ymmärtää näkemäänsä, vihreiden lehtien lomasta pilkotti sinistä
taivasta. Edellisyön pako palasi rysähtäen hänen mieleensä ja varovasti
tyttö ryömi pois piilostaan. Pikainen pyörähdys sai hänet varmistuneeksi
siitä, että Theodorea ei ollut näkyvissä. Abigale lähti jatkamaan
matkaansa, toivoen löytävänsä pian vettä.
Jonkun matkaa edettyään tytön edessä näkyi pieni puro, helpottuneena
Abigale kumartui sammuttamaan janonsa. Vesi oli ihanan raikasta ja
kylmää, ahnaasti hän joi vatsansa täyteen. Vatsa muistutti samalla,
ettei hän ollut syönyt mitään sitten eilisen illan. Arvioiden Abigale
katseli ympärilleen, kesä oli vasta niin alussa, ettei marjoja kasvanut.
Hänellä ei ollut asetta tai taitoa rakentaa ansoja saadakseen lihaa.
Tyttö tunsi orastavan paniikin, mutta vakuutteli itselleen, että oli
parempi olla vapaa ja nälkäinen kuin pahoinpidelty ja puoliksi
kylläinen. Totuuden nimissä eihän elo Theodorenkaan kanssa ollut
tarjonnut hänelle tarpeeksi ruokaa.
Abigale päätti lähteä jälleen kohti ylävirtaa, se tuntui varmemmalta
reitiltä pysyä erossa Theodoresta. Hetken tyttö mietti, mitä mies oli
ajatellut herätessään tähän päivään. Oliko tämä ollut raivoissaan, kun
aamiainen ei ollutkaan valmiina? Pelästynyt kun hän oli hävinnyt? Tuskin
kuitenkin huolissaan vaimostaan. Abigale ei osannut ounastella,
lähtisikö Theodore vain jatkamaan matkaa vai yrittäisikö hän löytää
vaimonsa.
Abigale taivalsi sitkeästi pehmeässä ruohikossa puroa seuraten,
toisinaan hän joutui keskelle tiheää pensaikkoa. Hänen hameensa oli jo
repeytynyt yhdestä kohtaa, kankaan jäätyä kovaan oksaan kiinni. Tyttö
näki edessään jälleen tiheikön, huokaisten hän joi vettä ja lähti
taistelemaan oksien läpi. Tietysti hän olisi voinut kiertää sen, mutta
pelkäsi harhailevansa liian kauas kapenevasta purosta. Hän kompastui
koholla olevaan juureen ja tuiskahti polvilleen kosteaan maahan.
Pelästynyt lintu nousi säksättäen lentoon, huokaisten Abigale vilkaisi
ympärilleen. Hän huomasi linnun lähteneen pienestä pesästä, jossa se oli
hautomassa. Nälkäisenä tyttö konttasi lähemmäksi ja näki siellä neljä
harmaankirjavaa munaa. Varovasti hän otti yhden käteensä, se oli vielä
haudonnasta lämmin. Abigale löi munan rikki kiveä vasten ja nielaisi
ahnaasti valuvan sisuksen. Hän oli pahoillaan lintuemon puolesta, mutta
nälkä ei jättänyt vaihtoehtoja.
Abigalen seuraama puro pieneni vähitellen, tytöstä tuntui, että hän
kiipesi koko ajan ylemmäksi. Paksun tiheikön läpäistyään hänen edessään
kohosi pystysuora kallionseinämä, josta virta sai alkunsa, kivistä
seinämää tihkui alas useita vesinoroja. Uupuneena tyttö nojasi kallioon,
nauttien veden viilennyksestä hikisellä ihollaan. Hän vilkaisi
taivaalle ja huomasi, ettei aurinko ollut enää kovin paljoa puiden
latvojen yläpuolella. Abigale päätti etsiä läheltä suojaisan yösijan ja
päättä huomenissa minne jatkaisi. Kömmittyään jälleen tiheän pensaan
suojiin, hän risti kätensä ja lausui tutun iltarukouksen:
”Levolle lasken Luojani, armias ole suojani, sijailtain jos en nousisi, taivaaseen ota tyköni. Aamen.”
Abigalen lapsuudenkodissa oltiin oltu hartaita kristittyjä, mutta sekin
oli muuttunut monen muun asian tavoin hänen äitinsä kuoltua. Vielä
avioliiton alkuaikoina hän oli hiljaa jaksanut rukoilla, mutta Theodoren
luonteen paljastuessa, hän oli päätellyt, että Jumala oli unohtanut
hänet. Ehkä näin ei kuitenkaan ollut, koska hän oli päässyt pakoon ja
ainakin rukous sai tuntemaan, ettei hän ollut aivan yksin ja suojaton.
Abigale heräsi virkeänä, kömpi ylös suojaisasta pesästä ja oikoen
jäseniään katseli ympärilleen. Taivaanrannassa oli ohut kajo lupauksena
auringon noususta, mutta muuten oli vielä hämärää. Tyttö istahti suurta
mäntyä vasten, kietoi kätensä ympärilleen ja odotti päivän valkenemista
päästäkseen jatkamaan.
Kun Theodoren pelko ei ollut päällimmäisenä ajatuksena, hän alkoi
aprikoida mitä tekisi. Hänen pitäisi löytää ihmisiä ennen syksyä, hän ei
mitenkään selviäisi hengissä talven kylmyydestä. Ei ehkä selviäisi
kesästäkään. Abigale torjui tuon ajatuksen heti alkuunsa, hänen onnensa
oli jo kääntynyt parempaan. Ehkä hän löytäisi tiensä johonkin kaupunkiin
ja pääsisi kotiapulaiseksi mukavaan perheeseen. Hetkeksi hän uppoutui
unelmoimaan suuresta, nauravasta perheestä joiden taloutta Abigale
hoitaisi mallikelpoisesti. Samalla hän saisi pehmeän vuoteen ja yllin
kyllin syötävää. Lintujen lisääntyvä sirkutus keskeytti hänen haaveensa
ja hän huomasi päivän jo valjenneen sen verran, että pystyisi lähtemään
liikkeelle.
Abigale lähti kalliosta vasemmalle, koska se näytti helpommalta
reitiltä, pieniä pensaita ja matalaa ruohikkoa, siellä täällä suuria
mäntyjä. Alla avaran taivaan iski yksinäisyys ja Abigalen sielua puristi
äidin ikävä. Hänen äitinsä oli kuollut äkäiseen kulkutautiin yhdessä
Abigalen pikkuveljen kanssa. Tyttö oli ollut sisarusparven vanhin ja
yrittänyt sen jälkeen ottaa pesueessa äidin roolin. Isä oli romahtanut
täysin ja lapset olivat seuranneen järkyttyneinä ennen niin kiltin ja
ahkeran miehen turvautumista pulloon hukuttaakseen tuskansa. Isä oli
menettänyt työnsä ja he olivat joutuneet muuttamaan pienempään asuntoon.
Abigale ei kunnolla edes muistanut noita alamäen vuosia, vain hataria
katkelmia nälästä, resuisista vaatteista ja isästä horjahtelemasta
juovuksissa kotiin.
Abiagalen täytettyä 17 vuotta, isä oli ilmoittanut löytäneensä Abbylleen
aviomiehen. Tyttö oli ollut alkuun hyvin järkyttynyt ja kuultuaan
lähtevänsä miehensä kanssa länteen, hän oli itkenyt ja kantanut murhetta
sisarustensa pärjäämisestä. Isä oli lohdutellut häntä ja kuiskannut
saaneensa tyttärestään kunnon myötäjäiset. Abigale oli sen innoittamana
suhtautunut myötämielisesti avioliittoonsa, ajatellen sen turvaavan
perheelleen hieman paremmat olot. Karu totuus oli selvinnyt vasta
preerialla, Theodore oli kerran humalassa kehunut ostaneensa Abigalen,
tyttö oli vielä silloin uskaltanut väittää vastaan. Kahakkaa oli
seurannut haljennut huuli ja mustelmia, mutta totuus oli silti sattunut
eniten. Theodore oli maksanut isän velat paikallisiin juottoloihin ja
siitä hyvästä saanut itselleen Philip Sullivanin vanhimman tyttären.
Sinäkin yönä Abigale oli itkenyt itsensä uneen ja kironnut katkerasti
isänsä. Joka päivä hän mietti sisaruksiaan. Oliko häntä kaksi vuotta
nuorempi Hannahkin jo myyty vaimoksi? Mitä tekivät vikkelät Joel ja
Benjamin? Tai kaikista nuorin heistä, pikku-Rosie? Abigale suri omaa
kohtaloaan ja toivoi, että hänen rakkaimmilleen olisi käynyt paremmin.
Tyttö ei jaksanut uskoa, että enää koskaan kuulisi mitään
sisaruksistaan.
Abigale havahtui muistoistaan saapuessaan suurempaan metsään. Aurinko
siivilöityi kauniisti tasaiselle neulasmatolle, askelten ääni hukkui
kokonaan pehmeään maahan. Nälkä muistutti jälleen olemassaolostaan,
tyttö katseli ympärilleen ja yritti keksiä syötävää. Toivoi löytävänsä
taas linnun pesän, munat olivat pitäneet nälän kauan loitolla. Kun ei
muutakaan keksinyt hän pureskeli satunnaisia heinänkorsia, maisteli
muutaman muurahaisen ja pensaan lehden. Eihän niistä nälkä lähtenyt ja
janokin alkoi jälleen kaivaa kurkussa. Sitkeästi Abigale käveli jälleen
auringon laskuun asti, ehkä harhailikin, mutta toivoi lähestyvänsä pian
vettä.
Aurinko porotti niskaan inhottavan polttavasti, päivä oli edennyt jo
pitkälle eikä Abigale ollut koskaan tuntenut oloaan yhtä janoiseksi.
Aikaisin aamulla hän oli saanut nuoltua muutamia kastepisaroita
pensaiden lehdiltä, mutta se oli sama kuin olisi yrittänyt taltuttaa
raivoisaa tulipaloa mukillisella vettä. Vuorokausi oli pitkä aika ilman
juotavaa. Tyttö kirosi typerää ylpeyttään, miksi hän ei ollut varastanut
miehen vankkureista jotain astiaa. Theodore ei olisi välttämättä edes
huomannut yhden kipon tai kattilan puuttumista. Näin hän olisi voinut
kantaa vettä mukanaan ja mahdollisuudet selviytymiseen olisivat olleet
vähän paremmat. Hän jatkoi väsynyttä kulkuaan ja rukoili seuraavan puron
ilmestyvän hyvin pian jostakin.
Abigale ei saanut yöllä kunnolla nukutuksi, hänen päätään särki kuin
vanne olisi kiristynyt sen ympärille. Suu oli rutikuiva, hän yritti
nielaista, mutta suuhun ei enää erittynyt sylkeäkään. Lintujen alkaessa
jälleen laulaa, hän ponnisti uupuneena ylös ja sai muutaman kastepisaran
suuhunsa. Ilmakin tuntui kuivemmalta kuin ennen. Väsyneenä tyttö lähti
horjahtelemaan eteenpäin, hän ei vielä suostuisi antamaan periksi.
Valo viilsi silmiin, taivas näytti vihreältä ja ruoho siniseltä.
Toisinaan Abigale oli kuulevinaan äitinsä äänen, hän yritti huutaa apua,
mutta sai aikaiseksi vain säälittävää rohinaa. Jokainen askel vaati
suuren voimanponnistuksen, hän alkoi aavistaa, ettei jaksaisi enää kovin
pitkälle. Edessä häämötti uusi kallionseinämä, ehkä. Abigale ei
luottanut enää täysin aisteihinsa. Hän pääsi raahautumaan
kiviseinämälle, mutta sen jälkeen tuntui, että hän oli käyttänyt
jokaisen voimanpisaransa. Alistuneena Abigale vajosi istumaan lämpöiseen
ruohikkoon. Hän ei uskonut, että pääsisi enää jatkamaan. Silmäkulmia
kirveli, mutta hän oli liian kuiva vuodattamaan yhtäkään kyyneltä.
Abigale oli jo sulkemassa viimeisen kerran silmänsä, kun hän näki
edessään ihmisen hahmon. Adrenaliini singahti hänen suoniinsa ja tyttö
yritti pystyyn siinä onnistumatta. Ihminen seisoi liikkumatta vasten
aurinkoa, joten Abigale ei nähnyt häntä kunnolla. Hitaasti muukalainen
kyykistyi ja tyttö huomasi katsovansa intiaania suoraan silmiin.
Sekavissa ajatuksissaankin Abigale muisti kaikki kuulemansa kauhutarinat
siitä mitä punanahat tekivät valkoisille naisille. Abigale oli jo
hakattu ja raiskattu liian monta kertaa, hän haparoi käteensä
kivenmurikan ja jäi varautuneena odottamaan miehen hyökkäystä.
Osa 5
Mielestäni rukous menee ''Levolle lasken Luojani, armias ole suojani, jos en sijaltani nousisi, ota taivaaseen tykösi''. Ei tyköni, koska se ei vaan sovi, sillä tyköni taitaa tarkoitttaa ''minun luokseni'' ja tykösi ''sinun luoksesi'' :) Hiukan nopeahkoa etenemistä, mutta tarina pitää silti mukanaan :)
VastaaPoistaHups, ehdottomasti "tykösi" siinä pitäisi olla. Ja unohdin tuon muutenkin tarkistaa. Minä olen nimittäin oppinut sen "sijaltain jos en nousisi", mutta virallisesti se on niin kuin kirjoitit.
PoistaKiitos. :)