Lännen urhein, osa 3

Abigale oli ollut väärässä. Edessä ei ollutkaan pelkkä metsä vaan myös kukkuloita. Tyttö ei ollut varma, olivatko ne vuoria, tasaisessa idässä ei totisesti oppinut erottamaan vuorta mäestä. Mailien taittuessa keinuvissa vankkureissa, Abigale tuijotti haltioituneena miten korkeat ja jyrkkähuippuiset kukkulat piirtyivät vasten sinistä taivasta, preerian tasaisuuskin oli vaihtunut ruohoisiin kumpuihin, joita täplittivät satunnaiset kuuset.

Hevoset seurasivat uraa, jonka lukemattomat kullan perässä unelmoivat olivat jättäneet jälkeensä. Abigalen mieleen muistui kohtaaminen eräässä kylässä, mihin he olivat pysähtyneet täydentämään varastojaan. Theodore oli tietysti rehvastellut paikallisille tulevista kulta-aarteistaan. Samaan aikaan kaupassa asioinut mies oli nauranut pilkallisesti Theodoren puheille ja paljastanut, että he olivat vähintään kymmenen kuukautta myöhässä.

”Silloinkin menivät aivan matti-myöhäiset, ei siellä ole sinulle edes kultapölyä jäljellä”, äijänkäppyrä oli nauranut käheästi ja sivellyt punaisia viiksiään. Theodore oli lehahtanut kasvoiltaan yhtä punaisiksi ja vain kauppiaan käsiinsä ottama kivääri oli estänyt tappelun. Tietysti Abigale oli saanut seuraavana yönä tuta miehensä tukahdutun raivon. Hiljaa mielessään tyttö uskoi, että vanhus oli ollut oikeassa ja Theodore ei tulisi ikinä löytämään kultaa. Abigale alkoi tajuta, että hänen suunnitelmansa takasi, ettei hän koskaan tulisi tietämään miten miehelle kultakentillä kävisi ja se sai hänet hymyilemään ensimmäistä kertaa aikoihin.

Viimein vankkurit sukelsivat metsän siimekseen, hevosetkin tuntuivat piristyneet vaihtelusta ja etenivät halukkaasti. Abigale katseli kunnioittavasti ympärilleen, puut olivat valtavia, rungot varmasti paksumpia kuin hänen vyötärönsä. Illan hämärtyessä Theodore pysäytti vankkurit puron varteen ja ahneesti hevoset alkoivat juoda. Abigale teki tutut toimet yöleirin pystyttämistä varten ja tunsi odotukset kourivan vatsaansa. Hiljaisena he söivät iltasta ja huokaisten Theodore heittäytyi huovalle pitkäkseen. Abigale siivosi jäljet ja oli tyytyväinen, ettei mies halunnut häntä tänään.

Varovasti tyttö istahti vankkureiden aisalle ja katseli arvioiden ympärilleen, olisiko viisainta lähteä vasemmalle vai oikealle? Theodoren suunnalta alkoi kuulua tuttu kuorsaus ja Abigale tiesi lähdön hetken olevan käsillä. Hänen onnekseen mies oli todella sikeäuninen. Hiljaa hän hiipi vankkureiden taa ja nosti mukaansa pienen nyytin, jossa oli hänen toinen pukunsa, äidiltä peritty sormustin ja kampa.

Hän ylitti kapean ajouran ja suuren männyn alla kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen. Pieni nuotio loi valokehän leiriin, kauempaa näkyivät hevoset, vankkureiden vaaleassa katoksessa liekkien leikki ja Theodore oli pelkkä mytty maassa. Vaikka vapaus sai Abigalen veren kohisemaan, tunsi hän ihmeekseen pienen haikeuden piston. Tämä oli ollut hänen kotinsa pitkän, pitkän matkan ajan ja nyt hän oli jättämässä sen taakseen, tietämättä olisiko hänellä enää ikinä kotia.
Varovasti hän lähti etenemään syvemmälle metsään. Puut olivat suuria, aluskasvillisuus pehmeää sammalta. Abigale oli kiitollinen kuun valosta. Leiri ja Theodore jäivät koko ajan kauemmaksi, ja tuntui, että joka askeleella hänen oli helpompi hengittää. Hän ei vieläkään voinut täysin uskoa mitä oli tekemässä, koko elämänsä ajan hän oli totellut kiltisti, ensin äiti ja isäänsä, sitten aviomiestään. Mutta jos kiltteyden karistaminen oli hengissä pysymisen hinta, Abigale oli valmis maksamaan sen.

Jonkin matkaa käveltyään Abigale uskalsi nopeuttaa vauhtiaan, hänen ei tarvinnut enää pelätä, että satunnaiset oksan rasahdukset kuuluisivat leiriin asti ja saisivat Theodoren heräämään. Tyttö ei uskaltanut edes ajatella, mitä mies hänelle tekisi, jos saisi hänet vielä joskus kiinni.

Öisen metsän hiljaisuuden rikkoi edestäpäin kuuluva veden solina, joka voimistui koko ajan. Pian Abigale tuli pienen joen penkereelle. Hän polvistui ja ammensi käsiensä väliin raikasta vettä ja joi ahnaasti. Saatuaan janonsa sammutettua, hän katseli arvioiden jokea. Alavirralla se alkoi kääntyä hänen tulosuuntaansa, joten Abigale päätti lähteä vastavirtaan. Ensimmäisen tilaisuuden tullen hän tasapainoili joen yli laakeita kiviä pitkin ja jatkoi kulkuaan.

Abigale oli väsyneempi kuin koskaan aikaisemmin, mutta pelko ajoi häntä sitkeästi eteenpäin. Tyttö arveli, että hän oli kävellyt jo tuntikausia. Kuu oli painumassa mailleen ja metsän hiljaisuuden rikkoivat lintujen satunnaiset liverrykset. Tiheä kuusikko oli vaihtunut harvempaan mäntymetsään ja horjahdellen Abigale taittoi matkaansa. Taivaanranta alkoi vaalentua ja auringon ensimmäisten säteiden leikatessa ilmaa hän pysähtyi suuren pensaan luo. Väsyneenä tyttö ryömi alle vihreiden lehtien, asetti kantamuksensa pielukseksi ja nukahti heti.

Osa 4