keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Lännen urhein, osa 1

Öisen preerian yllä kaartuvaa pikimustaa taivasta täplittivät lukemattomat, hiljaisina tuikkivat tähdet. Abigale tuijotti kaipaavasti noita valopilkkuja korkealla yläpuolellaan, kunpa hän voisikin olla niiden joukossa, eikä makaamassa tässä kovalla maalla. Mies hänen päällään kiihdytti työntöjensä tahtia ja tyttö sulki silmänsä. Odotti, että mies lopultakin saisi itsensä valmiiksi. Viimein mies jäykistyi ja urahti, raskaasti huokaisten tämä kellahti selälleen, veti peitteen ylleen ja pienen hetken kuluttua aloitti kuorsauksen.

Varovasti Abigale nousi ylös, kävi vankkureiden luona pyyhkimässä miehen jäljet itsestään ja joi hieman vettä. Sekarotuinen vahtikoira heilautti häntäänsä vankkureiden alta ja kaksi hevosta jatkoi rauhallista laiduntamistaan. Öinen tuuli hiveli viileillä sormillaan hänen paljasta ihoaan ja sai sen nousemaan kananlihalle. Huokaisten tyttö tassutteli takaisin miehen viereen, kylmyys oli ainut asia, mikä sai hänet hakeutumaan siihen. Hän laski viimeiset puut pieneen nuotioon ja asettautui sen jälkeen maahan levitetyn alusen päälle. Abigale kietoi likaisen huovan tiukasti ympärilleen ja vajosi raskaaseen uneen.

Auringon armottomat säteet herättivät Abigalen kuten kaikkina muinakin aamuina. Venytellen hän nousi ylös ja suuntasi ensimmäisenä joen varteen noutamaan vettä ja polttopuita. Hän viritti tottuneesti uuden tulen ja alkoi hiljaa valmistaa aamiaista. Hänen miehensä kuorsasi syvässä unessa ja vaikka tyttö olikin väsynyt, hän nautti tästä päivän ainoasta pelottomasta hetkestä.

Varoen ylimääräistä kolistelua hän laittoi kahviveden kiehumaan ja valmisti pienen taikinan maissikakkusia varten. Aurinko kipusi päättäväisesti taivaalla ylöspäin, öinen kaste haihtui ja turruttava kuumuus täytti ilman. Korahtaen Abigalen aviomies heräsi ja tyttö varoi visusti katsomasta miestä. Hän oli oppinut, että parasta oli pysytellä mahdollisimman huomaamattomana. Theodoren syödessä aamiaista, Abigale nosti makuuhuovat vankkureihin. Mies lähti valjastamaan hevosia ja sillä aikaa tyttö ahmi pikaisesti yhden maissikakun ja pienen palan paistettua sian kylkeä. Hän tiskasi astiat ja nosti ne vankkureiden takaosaan. Viimein mies sai ponit aisojen väliin ja Abigale nousi kuskinpukille Theodoren viereen. Edessä avautuva maisema oli sama kuin eilen, toissapäivänä ja viime viikolla, tyttö ei ollut enää varma kuinka kauan he olivat tehneet matkaa länteen. Ruskeiden ponien takamukset ja sivuille lurpottavat korvat, niiden edessä kaikkialle levittäytyvä vihreä preeria, ja kaukana horisontissa vehreys vaihtui taivaan sineen.

Jonkin ajan kuluttua Theodore kaivoi takaansa pullon ja Abigalen sieraimet värähtivät, kun väkevä paloviinan haju lehahti ilmoille. Tasaisin väliajoin mies naukkaili pullostaan ja tyttö odotti milloin tämä aukaisisi suunsa. Hän saisi taas kuunnella iltaan asti miehen omakehua, suuria suunnitelmia rikastumisesta ja lännen loppumattomista kulta-aarteista. Abigale sulki korvansa ja tuijotti mitään ajattelematta kaukaisuuteen.

”Vai mitä?”, Theodore murahti hänen vieressään.
”Anteeksi?”
”Että sinähän synnytät minulle tusinan poikia”, mies virnisti ja puristi kipeästi Abigalen pientä rintaa. Tyttö pakotti hymyn huulilleen ja nyökkäsi.

Auringon kohottua korkeimmalle kohdalle taivasta mies pysäytti vankkurit lähelle pientä puroa ja Abigale alkoi valmistaa pikaista lounasta Theodoren juottaessa hevosia. Mies vaati lounaallaan aina kahvia, joten Abigale kasasi pienen nuotion. Odotellessaan veden kiehumista, hän kaivoi vankkureista korppuja ja kuivalihaa.

Theodore rojahti istumaan ja nojasi vankkureiden etupyörään, ripeästi Abigale ojensi hänelle täyden lautasen ja kahvimukin. Mies alkoi syödä ahnaasti, samalla Abigale nakersi pientä korppua ja nautti poppeleiden varjosta. Hänen vaalea ihonsa punoitti ja kuoriutui jatkuvasti auringon polttamana.

”Kahvia”, Theodore ärähti ja kuuliaisesti Abigale säntäsi täydentämään miehen mukin.
Theodore oli asettanut peltilautasensa maahan ottaakseen kahvin vastaan, salamannopeasti vankkureiden alta ilmestyi Täplä ja vei mukanaan loput kuivatusta lihasta. Theodore alkoi noitua kovaan ääneen ja pelästynyt tyttö tuijotti, kuinka mies yritti päästä käsiksi lihaa ahmivaan koiraan. Epäonnistuminen sai miehen raivon yltymään ja karjuen tämä nappasi vankkureiden takaa lapion ja iski sillä takkuista koiraa. Tuskainen ulvahdus sai Abigalen vatsan vääntymään, käsi suun edessä hän katsoi kuinka mies tempaisi uikuttavan koiran vankkureiden alta ja alkoi hakata sitä lapiolla. Theodoren kasvoilla oli hurja irvistys, joka iskujen myötä vaihtui tyytyväisyyteen. Täplä oli vaiennut ja musta-valkoinen turkki muuttunut punaiseksi. Mies lopetti vasta kun jäljellä oli pelkkä verinen mytty, josta pilkisti sieltä täältä muutama karvatupsu.

Abigale korjasi pois lounasastioita ja ainoastaan lievästi tärisevät kädet paljastivat hänen pelkonsa. Theodore istahti juomaan kahvinsa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Istuessaan jälleen miehensä vieressä vankkureissa, Täplän jäänteet jäivät joka askeleella kauemmaksi ja Abigale tajusi, että hän olisi seuraava.

Osa 2 

2 kommenttia:

  1. Olet hyvä kirjoittaja, mutta tästä tekstistä jäi häiritsemään verbi ''tassutella''. Se sai koko tekstin ajan ajattelemaan että Abigale olisi kissa tai koira..

    VastaaPoista
  2. Voi kiitos. :) Hassua, en yhtään tullut ajatelleeksi tuota. Minulle tassutella on paljain jaloin hiipimistä. Ehkä "asteli hiljaa" olisi toiminut paremmin, eikä olisi herättänyt eläin-mielikuvia. :D

    VastaaPoista