Varovasti Abigale nousi ylös, kävi vankkureiden luona
pyyhkimässä miehen jäljet itsestään ja joi hieman vettä. Sekarotuinen
vahtikoira heilautti häntäänsä vankkureiden alta ja kaksi hevosta jatkoi
rauhallista laiduntamistaan. Öinen tuuli hiveli viileillä sormillaan hänen
paljasta ihoaan ja sai sen nousemaan kananlihalle. Huokaisten tyttö tassutteli takaisin
miehen viereen, kylmyys oli ainut asia, mikä sai hänet hakeutumaan siihen. Hän
laski viimeiset puut pieneen nuotioon ja asettautui sen jälkeen maahan levitetyn
alusen päälle. Abigale kietoi likaisen huovan tiukasti ympärilleen ja vajosi
raskaaseen uneen.
Auringon armottomat säteet herättivät Abigalen kuten
kaikkina muinakin aamuina. Venytellen hän nousi ylös ja suuntasi ensimmäisenä
joen varteen noutamaan vettä ja polttopuita. Hän viritti tottuneesti uuden
tulen ja alkoi hiljaa valmistaa aamiaista. Hänen miehensä kuorsasi syvässä
unessa ja vaikka tyttö olikin väsynyt, hän nautti tästä päivän ainoasta
pelottomasta hetkestä.
Varoen ylimääräistä kolistelua hän laittoi kahviveden
kiehumaan ja valmisti pienen taikinan maissikakkusia varten. Aurinko kipusi
päättäväisesti taivaalla ylöspäin, öinen kaste haihtui ja turruttava kuumuus täytti
ilman. Korahtaen Abigalen aviomies heräsi ja tyttö varoi visusti katsomasta
miestä. Hän oli oppinut, että parasta oli pysytellä mahdollisimman
huomaamattomana. Theodoren syödessä aamiaista, Abigale nosti makuuhuovat
vankkureihin. Mies lähti valjastamaan hevosia ja sillä aikaa tyttö ahmi
pikaisesti yhden maissikakun ja pienen palan paistettua sian kylkeä. Hän
tiskasi astiat ja nosti ne vankkureiden takaosaan. Viimein mies sai ponit
aisojen väliin ja Abigale nousi kuskinpukille Theodoren viereen. Edessä
avautuva maisema oli sama kuin eilen, toissapäivänä ja viime viikolla, tyttö ei
ollut enää varma kuinka kauan he olivat tehneet matkaa länteen. Ruskeiden
ponien takamukset ja sivuille lurpottavat korvat, niiden edessä kaikkialle
levittäytyvä vihreä preeria, ja kaukana horisontissa vehreys vaihtui taivaan
sineen.
Jonkin ajan kuluttua Theodore kaivoi takaansa pullon ja
Abigalen sieraimet värähtivät, kun väkevä paloviinan haju lehahti ilmoille.
Tasaisin väliajoin mies naukkaili pullostaan ja tyttö odotti milloin tämä
aukaisisi suunsa. Hän saisi taas kuunnella iltaan asti miehen omakehua, suuria
suunnitelmia rikastumisesta ja lännen loppumattomista kulta-aarteista. Abigale
sulki korvansa ja tuijotti mitään ajattelematta kaukaisuuteen.
”Vai mitä?”, Theodore murahti hänen vieressään.
”Anteeksi?”
”Että sinähän synnytät minulle tusinan poikia”, mies
virnisti ja puristi kipeästi Abigalen pientä rintaa. Tyttö pakotti hymyn
huulilleen ja nyökkäsi.
Auringon kohottua korkeimmalle kohdalle taivasta mies
pysäytti vankkurit lähelle pientä puroa ja Abigale alkoi valmistaa pikaista
lounasta Theodoren juottaessa hevosia. Mies vaati lounaallaan aina kahvia,
joten Abigale kasasi pienen nuotion. Odotellessaan veden kiehumista, hän kaivoi
vankkureista korppuja ja kuivalihaa.
Theodore rojahti istumaan ja nojasi vankkureiden etupyörään,
ripeästi Abigale ojensi hänelle täyden lautasen ja kahvimukin. Mies alkoi syödä
ahnaasti, samalla Abigale nakersi pientä korppua ja nautti poppeleiden
varjosta. Hänen vaalea ihonsa punoitti ja kuoriutui jatkuvasti auringon
polttamana.
”Kahvia”, Theodore ärähti ja kuuliaisesti Abigale säntäsi
täydentämään miehen mukin.
Theodore oli asettanut peltilautasensa maahan ottaakseen
kahvin vastaan, salamannopeasti vankkureiden alta ilmestyi Täplä ja vei mukanaan
loput kuivatusta lihasta. Theodore alkoi noitua kovaan ääneen ja pelästynyt
tyttö tuijotti, kuinka mies yritti päästä käsiksi lihaa ahmivaan koiraan.
Epäonnistuminen sai miehen raivon yltymään ja karjuen tämä nappasi vankkureiden
takaa lapion ja iski sillä takkuista koiraa. Tuskainen ulvahdus sai Abigalen
vatsan vääntymään, käsi suun edessä hän katsoi kuinka mies tempaisi uikuttavan
koiran vankkureiden alta ja alkoi hakata sitä lapiolla. Theodoren kasvoilla oli
hurja irvistys, joka iskujen myötä vaihtui tyytyväisyyteen. Täplä oli vaiennut
ja musta-valkoinen turkki muuttunut punaiseksi. Mies lopetti vasta kun jäljellä
oli pelkkä verinen mytty, josta pilkisti sieltä täältä muutama karvatupsu.
Abigale korjasi pois lounasastioita ja ainoastaan lievästi
tärisevät kädet paljastivat hänen pelkonsa. Theodore istahti juomaan kahvinsa
aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Istuessaan jälleen miehensä vieressä vankkureissa, Täplän
jäänteet jäivät joka askeleella kauemmaksi ja Abigale tajusi, että hän olisi
seuraava.
Osa 2
Osa 2
Olet hyvä kirjoittaja, mutta tästä tekstistä jäi häiritsemään verbi ''tassutella''. Se sai koko tekstin ajan ajattelemaan että Abigale olisi kissa tai koira..
VastaaPoistaVoi kiitos. :) Hassua, en yhtään tullut ajatelleeksi tuota. Minulle tassutella on paljain jaloin hiipimistä. Ehkä "asteli hiljaa" olisi toiminut paremmin, eikä olisi herättänyt eläin-mielikuvia. :D
VastaaPoista