sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Huijarin tunnustuksia



Mulla olisi muutakin kirjoittamista tähän kategoriaan, mutta tämä asia on saatava alta pois. Koska nyt mä tunnen itseni vähän huijariksi. Tuolla siis tarkoitan sitä, että minä en todellakaan tiedä kirjoittamisesta mitään, enkä mielestäni edes osaa kirjoittaa. Mulla on siis pelko, että tänne eksyy lukemaan niitä jotka tietävät kirjoittamisesta tai niitä, jotka luulevat, että olen kovinkin ylpeä kirjoituksistani. Ei, ei, ei.

Minä en tiedä, enkä minä osaa, minä vasta opettelen.

Tässä nyt on ehkä vähän kahta koulukuntaa, että kuinka hyödyllistä on kirjoittamisen teoria tai voidaanko sitä edes opettaa. En tiedä. Minulla ei ainakaan ole taustallani mitään kurssia tai koulua, ainoastaan tuhansia lukemiani kirjoja.

Tietoni kirjoittamisen teoriasta ovat kauniisti sanottuna hataralla pohjalla. Tai oikeastaan koko äidinkielen osaaminen. Koulussa annoin kaiken kieliopin valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, silloin ajattelin, että mitä väliä, minä osaan jo lukea ja kirjoittaa, ei minun tarvitse tietää mitään adjektiiviattribuuteista tai verbin valensseista. Tunnustan: yhdelle novellille (ei omalleni) oli annettu palautetta ”liikaa lauseenvastikkeita” ja minun täytyi googlettaa mitä ovat lauseenvastikkeet.

Tarinani kehittelen päässäni ja kirjoitan, en osaa miettiä syvempiä tasoja, teemoja, draaman kaarta tai mitä näitä ikinä onkaan. Pyrin vain muokkaamaan tarinoistani mahdollisimman sujuvia. Enkä todellakaan osaa mitään tietoista kielellä kikkailua. Tai edelleenkään niitä lauseenvastikkeita.

Eli jatkossakin kun kirjoitan näitä hapuilevia ajatuksia kirjoittamisesta, niin näissä pätkissä ei ole hajuakaan siitä miten asiat ”oikeasti” pitäisi tehdä, ainoastaan fiilis-pohjalta edetään. Koettakaa kestää.

Seuraavaksi tuosta itsekritiikistä, minulla se on varmasti Suomen vahvinta. En ole ikinä tehnyt mitään mistä olisin täysin ylpeä. En kirjoittanut, maalannut, leiponut, neulonut tai soittanut… Kaikki on aina ”no tuo nyt on vaan tuommoinen, ei oikeastaan edes sinnepäin”-sarjassa.  Parempi tietysti, että pidän itsestäni ja inhoan tuotoksiani kuin toisinpäin…

Minä en sitten todellakaan ole niitä ihmisiä, jotka yrittävät itseään haukkumalla saada muita kehumaan. En, minä lähes aina nolostun kehuista ja yritän mahdollisimman pian ohjata keskustelun muualle.

Joudun käymään itseni kanssa koko ajan pientä taistelua, etten poistaisi ensimmäisiä novellejani täältä. Kaikissahan niissä kyllä on vikaa. Pääskyt on nolostuttavan kömpelö, Kasteisella nurmella hävettää muuten vaan, Hevosenleikkiä liian piiiiiiiitttttkkäää, Joulupukki suukon sai ei vielä ärsytä (odotetaan muutama kuukausi), Sydän kämmenellä loppuosa liian plääh ja Lännen urheimmasta en vielä sano mitään. Vielä tarkempi tutkailu jokaisesta toisi punakynälle ylitöitä.

Tässä välissä olisi varmaan hyvä korostaa, että vika on minussa ja ylikriittisyydessäni. Haluaisin kiittää teitä jotka olette antaneet näistä palautetta ja olen onnellinen, että jotkut ovat novelleistani pitäneet. Toivottavasti en nyt loukannut teitä, eikä tämä purkaus ole teidän mielipiteistänne mitenkään pois. Minussahan se vika on, kuten sanottua, sen ei tarvitse olla iso vika, kun se on päässä ja vielä korvien välissä. :D

Ihan fiksu on se neuvo, että ensimmäiset viritelmät jätettäisiin pöytälaatikkoon, minä onneton tosin työnsin ne vielä tätäkin isommille areenoille, mutta se onkin toinen juttu. Kirjoitan toki itselleni, tai oikeastaan yhtä paljon hahmoilleni, mutta se ulkopuolelta tuleva palaute on minulle todella tärkeää. Minä kyllä löydän lähes kaiken kritiikin arvoisen, mutta on kiva kuulla, että näissä on jotain positiivistakin. Ja pakko kehua Demiä, se on sopivan matalan kynnyksen paikka aloittaa, en olisi novellejani ehkä uskaltanut muualla julkaistakaan. (Mitä niitä paikkoja edes on? )

Joka kerta kun julkaisen uuden tekstin, pelkään, että joku kommentoi: ”Vittu mitä paskaa. Tee palvelus ihmiskunnalle äläkä koskaan kirjoita mitään ostoslistaa kummempaa.” Hauskintahan on se, että itse ajattelen novelleistani vähän tuohon tyyliin, mutta se sattuisi jos joku oikeasti olisi sitä mieltä. Tähän asti saamani kritiikki on ollut lähes aina aiheesta ja asiallista, mutta silti pelkään tuota ja tulen varmaan aina pelkäämään.

Huh, nyt on kivi vieritetty pois sydämeltä ja olen tunnustukseni tehnyt. Seuraavan kerran voisin kirjoittaa miten novellini suunnittelen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti