Suden hetki oli juuri alkanut, kun kävelin kotiani kohti.
Katuvalot taistelivat huonosti lokakuun pimeyttä vastaan, sula maa näytti
imevän kaiken valon itseensä. Yö ei minua pelottanut, kotiinkin olisi enää parisataa
metriä. Olin hilpeällä tuulella, luokkamme
bileet syysloman alkamisen kunniaksi olivat olleet hauskat, eikä nauttimani
booli ollut vielä vaihtunut laskuhumalaiseen alakuloon.
Tavallistakin tavallisempi omakotitaloalue oli syvässä
unessa ja tietysti valpastuin nähdessäni vastaantulijan tien toisella puolella.
Iso mies mustissa vaatteissaan harppoi määrätietoisesti jalkakäytävää pitkin.
Joku perheenisä palaamassa baarista, rauhoittelin itseäni, eihän minun tarvitse
pelätä häntä. En uskaltanut kuitenkaan katsoa miestä suoraan, joten tarkkailin
silmäkulmastani tämän etenemistä. Mies oli pitkä ja roteva, vähän nyrkkeilijän
näköinen. Kiihdytin hieman askeliani, yrittäen samalla näyttää mahdollisimman
rennolta. Kohtasimme juuri siinä missä lyhtypylväiden valorenkaat eivät yltäneet
koskettamaan toisiaan, hämärässä en nähnyt miehen kasvoja, mutta tunsin hänen
katseensa itsessäni. Vilkaisin olkani yli ja kun totesin miehen jatkavan matkaansa
suoraan, rentouduin.
Ajatukset palasivat iltaan ja muistelin virne kasvoillani
partavaahtosotaa kylpyhuoneessa. Minua harmitti jo nyt, miten ensi keväänä
luokkamme hajoaisi suunnatessamme jatko-opintoihin. Kuulin takaani tömähdyksen,
ennen kuin ehdin kääntyä katsomaan mistä ääni oli peräisin, suuret kädet
kietoutuivat ympärilleni. Huudahdin järkytyksestä ja suuri koura paiskautui
suulleni. Mies nosti minut ilmaan ja kantoi tien sivuun. Yritin turhaan riuhtoa
ja tempoa irti tiukasta puristuksesta, mies oli todella vahva ja minä olin
ikäisekseni pienikokoinen. Hänen kätensä oli edelleen painautunut suulleni ja
vaikka huusin täysillä, omiin korviinikin kuului vain vaimeaa vikinää. Miehen
sormet haisivat tupakalle.
Toinen käsi oli nostanut takkiani ylös ja hamusi farkkujeni
nappia auki. Kauhistunut mieleni alkoi tajuta mitä tulisi tapahtumaan. Menin
paniikkiin ja riuhdoin entistä enemmän vastaan. Potkin häntä ja raastoin
sormillani miehen vaatteita ja ihoa, tietysti turhaan, mutta en halunnut antaa
periksi. En halunnut olla uhri. Tunsin miehen kovuuden takamustani vasten,
samalla hän sai vetoketjuni auki ja vetäisi housuni alas. Kylmä yöilma sai
ihoni kananlihalle, aloin väristä. Mies tönäisi minua rajusti ja mätkähdin
mahalleni kostealle nurmikolle. En ehtinyt kiepsahtaa ympäri, kun mies oli jo
päälläni. Kuulin miten tämä avasi oman vetoketjunsa.
Nurmi allani oli kylmää ja kasteista, mies päälläni oli
kuuma ja painava. Samassa miehen kalu tökki jo pakaroitani. En pystynyt enää
edes kunnolla kiemurtelemaan, suustani karkasi yksinäinen nyyhkäisy. Olin
shokissa, peloissani ja toivottoman yksin. Tunsin miten hän yritti päästä
sisälle koskemattomaan. Hetken olin jo helpottunut, ehkä siitä ei tulisikaan
mitään. Toivoni kuoli yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin, kun mies tarttui vahvoin
kourin lantiostani ja runnoi itsensä väkisin minuun.
Luulin kuolevani kipuun, tai ehkä toivoinkin sitä. Hän
halkaisi minut, railo alkoi jalkovälistäni ja säröt levisivät kaikkialle
vartalooni. Minut oli rikottu.
Painoin kasvoni nurmea vasten, en enää huutanut apua. Se oli
jo myöhäistä, enkä halunnut ketään todistamaan häpeääni. Mies jyskytti itseään
tasaisesti minua vasten. Minua kuvotti kuulla kaikki ne äänet joita miehestä
lähti, läiskähdykset, ähinä ja voihkaisut.
Älä ajattele tätä, kuulin kehotuksen pääni sisältä. Laita
silmät kiinni, niin ettet näe tummia varjoja ympärilläsi. Sulje korvasi, ettet
kuule miehen huohotusta ylläsi. Hengitä suun kautta, ettet haista miehestä
leijuvaa viinan ja himon löyhähdystä. Älä maista metallia suussasi. Äläkä tunne
tuota raastavaa kipua, minkä jokainen työntö aiheuttaa. Jos unohdat kaikki aistisi
ja ajatuksesi, et oikeastaan edes ole tässä.
Kipu ei helpottanut hetkeksikään, enkä tiedä kauanko sitä
kesti. Minuutti, tunti, vuosisata, aivan sama. Hän alkoi kiihdyttää tahtiaan
entisestään ja survoi itseään minuun hirveällä voimalla. Viimein hän jäykistyi
voihkaisten ja tunsin miten lämmintä ja tahmeaa
mahlaa suihkusi sisääni. Mies vetäytyi irti minusta ja tämän jättämät jäljet
valuivat reisilleni tahraten minut vielä kerran. Olin palannut mieleni
suojapaikasta takaisin todellisuuteen ja kuulin miten raiskaajani veti
vetoketjunsa kiinni ja lähti. Yön ainoa ääni oli epävireinen viheltely. Se
paskiainen kehtasi viheltää tekemänsä hirveyden jälkeen.
Nousin ylös vapisevin jaloin ja tuskaisena vedin housut
ylös. Kuin usvassa taivalsin kotiin, jos olisin pystynyt, olisin juossut.
Minulla ei enää ollut mitään pelättävää, kaikista kauhein oli jo tapahtunut.
Viimein olin kotiovellani ja haparoivin käsin sain lukon auki. Varovasti
kiipesin yläkertaan, en halunnut kenenkään perheestäni heräävään ja näkevän minua.
Raahustin kylpyhuoneeseen ja inhoten riivin vaatteet yltäni. Astuin keskelle
lämmintä suihkua, lattiakaivoon valuva vesi oli vaaleanpunaista. Lämpimän veden
syleilyssä aloin raivoisasti hinkata itseäni saippualla. Pois kaikki jäljet
miehestä, pois. Viimein ihoani kiristi ja se oli punainen kaikesta
hankauksesta, mutta en tuntenut itseäni vieläkään puhtaaksi, tuskin tulisin
koskaan enää tuntemaan. Kietouduin pehmeään froteeseen ja hain vaatekaapista
puhtaan paidan ja housut. Muovipussin kera palasin kylpyhuoneeseen ja sulloin
likaiset vaatteet siihen, sen jälkeen vein pussin ulos roskalaatikkoon. Aamulla
en haluaisi yhtään muistutusta tapahtuneesta.
Vilusta väristen palasin huoneeseeni ja pujahdin viileään
vuoteeseen. Vedin polvet vatsaani vasten, kiedoin kädet ympärilleni ja painoin
selkäni seinää vasten, enää kukaan ei yllättäisi minua takaapäin. Tuuditin
itseäni hiljaa. Toivoin, että olisin vielä niin pieni, että olisin voinut
kiivetä äidin syliin lohdutettavaksi. Äiti halaisi minua ja puhaltaisi kivun
pois. En ollut kuitenkaan enää lapsi, mutten vielä valmis aikuistenkaan
maailmaan, en ainakaan tällä tavoin.
Tunsin puristavaa kipua kurkussani, mutta silmäni pysyivät kuivina. Itku olisi voinut helpottaa, mutta en enää osannut. Isäni oli opettanut minut hyvin, miehet ei itke.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti